Iltaisin

Yhtenä iltana mä tavalliseen tapaani kuljin näitä samoja tuttuja betonilähiön katuja ja mietin. Kuljetin katsettani pitkin teräviä kerrostalojen laitoja, tarkkailin liikkeitä ikkunoissa ja nuuhkin kirpeää ilmaa ympärilläni. Vedin syvään henkeä. Kuulokkeissa soi Pyhimys ja askel tuntui raskaammalta kuin aikoihin. Liekö se rankan päivän syytä, tai kenties tieto tulevasta uuvutti mua. Samapa tuo loppujen lopuksi mikä mua uuvutti, uuvutti kuitenkin.

Siinä kävellessäni mä mietin blogia, ajan kulkua, itseäni ja ihmisiä mun ympärilläni. Blogia aloittaessani mulla oli asiat oikeastaan aika helvetin hyvin, vaikken mä sitä silloin tajunnutkaan. Mulla oli vielä ystäviä, mulla oli vanhemmat ja muutama turvallinen aikuinen ympärillä. Mulla oli ruokaa kaapissa ja mä olin useammin onnellinen, kuin onneton. Nyt asiat ovat toisin. Mä en pidä oikeastaan yhteenkään sukulaiseen yhteyttä, mitä nyt isä sattuu silloin tällöin soittamaan. Ainoa edes hieman mulle läheinen aikuinen mun elämässä on mun psykologini, jolla käynti tuntuu tällä hetkellä lähinnä pakkopullalta. Mulla ei ole hyviä ystäviä, vain muutama juoppotuttu. Mulla on alkoholiongelma, lääkeriippuvuutta ja muidenkin pähteiden kanssa tulee sekoiltua riittämiin. Mua kiusataan koulussa ja opiskelu uuvuttaa.

Ainoa hyvä asia mun elämässäni tällä hetkellä on Lauri. Musta vain tuntuu, että sekin juttu alkaa sortua, kohta mulla ei ole sitäkään enää. Armeija uuvuttaa, sekä minua, että häntä. Yhteistä aikaa on niukasti, jaksamista vieläkin niukemmin. Laurin ollessa täällä me makoillaan sohvalla, Lauri silittää mun tukkaa ja kysyy miksi mä itken taas. Hän tulee ja menee, minä jään. Toisinaan hän soittaa päivittäin, kysyy pärjäänkö mä täällä ja kuinka mä voin. Toisinaan mä en kuule hänestä koko viikkoon mitään ja vihdoin kun me nähdään, mä olen humalassa ja Lauri muuten vain sekaisin. Mä sanon rakastavani, hän osoittaa sen teoilla. Mä tahdon kuulla sen, tahdon. Kaikki on niin epävarmaa muutenkin.

Viikot kuluvat Tommin ja satunnaisten juoppojen seurassa baarissa tai vaihtoehtoisesti yksin kotona seiniä tuijottaen. Odotan viikonloppuja, ne pitävät mut hengissä. Odotan muutosta, mutten tee mitään sen eteen. Ajan täytyy kulua, ehkä kaikki sitten muuttuu.

Loppujen lopuksi mä huomaan kävelleeni niin kauas, etten jaksa liikuttaa jalkojani enää. Istun katukivetykselle, painan pääni polviin ja itken. Vuodatan turhaumat kyyneleinä poskille ja liikun vasta sitten, kun ohi ajava auto hidastaa katsomaan, olenko mä kunnossa.