Nää yöt ei anna armoo

Mä olen tässä taas. Tuntuu samalta, kuin loppukesä 2015. Kaikki on periaatteessa hyvin, mä uskottelen itselleni niin. Se tunne on kuitenkin täällä, sama tunne kuin silloin. Kaikki on menossa vituiks, en voi luottaa, koska tiedän, ettei se kannata enää. Hänkin on menossa pois.

Mitään sanoja ei oo sanottu, mutta mä tiedän sen, tunnen syvällä luissa ja ytimissä. Lumen mukana tuli yksinäisyys ja kaikki se paha, joka repii meidät erilleen.

Mikään ei edes ole huonosti. Hän lähtee aamuisin, heti kahvin jälkeen. Palaa kenties syömään, toisinaan ei silloinkaan. Mä hoidan lapsen, käyn kerhossa ja paluu matkalla kierrän kaupan kautta hakemassa litran maitoa ja muutaman tomaatin. Teen ruokaa, pesen pyykit ja petaan aamulla petaamatta jääneen sängyn. Toisinaan hän on sen aikaa uppoutuneena tietokoneelle tai televisio-ohjelmiin. Toisinaan hän hääräilee keittiössä mun kanssa, kuin haamuna taustalla ja toisinaan, kaikista useiten hän on silloinkin poissa. Tulee ehkä iltapalaksi kotiin vain lähteäkseen uudelleen heti, kun olen nukahtanut.

Kuun rahat ovat menneet jo ensimmäisellä viikolla. Luvattiin taas säästää, mutta tulikin yllättäviä menoja. Kyllä mä tiedän mihin ne palaa, ja hän tietää mun tietävän. Hiljaisuus on kuitenkin täällä. Kumpikaan ei sano mitään. Hymyillään nätisti, toisinaan silitetään toista poskelta ja annetaan suukko, kun sattuu kohdalle. Mut ei sanota mitään. Mä pelkään sitä ensimmäistä sanaa, se rikkoo kaiken, tiedän sen nyt jo.

Mä rakastan ihan hirveästi ja tiedän hänen rakastavan myös, ei se siitä ole kiinni. Ei se siitä ole ollut kiinni koskaan aiemminkaan kenenkään kanssa. Mä vain joka kerta teen saman virheen. Luotan liikaa, odotan liikaa ja petyn. Eikä sitä voi olla huomaamatta mun kasvoilta ja se on se, mikä syö häntä sisältä. Hän ei kestä mun pettymystä, vaan vajoaa yhä syvemmälle siihen, mikä sen aluinperin aiheutti.

---

Alkutalvesta 2015, kun mun prinsessani saapui maailmaan, kaikki oli hyvin. Mä olin ihan fine sen kanssa, että olin vauvan kanssa yksin. Olin tyytyväinen synnytykseen, raskaudesta jäi positiivinen fiilis ja sanoin neuvolassakin, että haluaisin kokea sen kaiken uudelleen vaikka heti. Nyt, alkutalvesta 2017 tää paska on täällä, enkä mä kestä sitä. Kaikki se yksinäisyys, kylmä ja tyhjä synnytyssali ja se hylätyksitulemisen tunne iskee päälle kovempaa kuin hyökyaalto. Ei musta silloin siltä tuntunut, mutta nyt itken paniikkikohtauksiin asti, että en kai mä joudu kokemaan sitä kaikkea uudelleen yksin. Musta ei ole siihen.

Jos mä nyt jään yksin tän kaiken kanssa, mä en synnytä. Ne saa ottaa sen lapsen ulos musta ihan miten haluaa, mut mä en tee sitä kaikkea uudelleen yksin, se on varma.

---

Voiko paskaan oloon kuolla? Voihan?

Ajatukset semi verisii

Paskat mä silloin viikonloppuna kävin missään. En mä jaksanu. Nukuin, nukuin, nukuin.

Googlen hakusanat kuluneelta viikolta: synnytyksen jälkeinen masennus, masennus, ahdistus, depressio.

Mun on paha olla. Mä eristäydyn maailmasta, olen loppu. Niin helvetin loppu. Odotan erästä viikonloppua, jolloin vihdoin näen kaveria. Ainoaa jäljellä olevaa sellaista.

Mä voisin taas kirjoittaa paperille samat tuntemukset kuin pari vuotta sitten. Mulla ei ole ketään.

Mä taas vaellan silmät ummessa ympäriinsä, en tiedä mihin olen menossa. En tiedä kuka olen. Miten mä taas päädyin tähän...

18.01.2016

Rakas päiväkirja. Tänään mä päätin lopettaa syömisen, ihan vain protestina itselleni. Mun on niin helvetin paha olla. Vaikka mä olenkin onnellinen elämästä, olen mä silti aina taipuvainen alakuloon. Toisinaan huomaan öisin muiden nukkuessa istuvani ikkunalla, tuijottavani pimeään ja tuntevan sydämeni hakkaavan lujemmin kuin koskaan. Toisinaan mä huomaan yhä ajattelevani, että miksi helvetissä mä en silloin ajanut kallion seinään, kun mulla tosissaan vielä oli siihen tilaisuus. En mä enää voi tehdä niin. En koskaan. Ja niin mä olisin halunnut tehdä. OLISIN. Tyhmä minä, aina niin helvetin tyhmä. Ja kiltti, ihan liian kiltti.

Ihmiset käyttää mua häikäilemättä hyväkseen, elää mun siivellä ja repii mut rikki. Ja silti, silti ne ihmiset on mulle rakkaimpia maailmassa. Vaikka mä en edes ole sitä heille. Mä hymyilen, kuuntelen olen läsnä. Tuen, lainaan rahaa, tarjoan kyydin, ostan oluen. Ja mitä mä saan takaisin? En mitään. En hymyä, kiitosta, vastapalvelusta. Ja mä olen kai niin tyhmä, että mä tiedostamattani nautin siitä. 

Mä kokoajan odotan sitä päivää, kun mä olen tarpeeksi vahva ja rohkea jättääkseni kaiken. Ottaakseni vain pienen rakkaani mukaan ja lähteväni pois. Alan pikkuhiljaa kuitenkin tiedostaa, että se päivä ei ole tulossa. Mä tulen luultavasti elämään tässä paskakaupungissa aina, elämäni loppuun saakka. Hymyillen, leikkien onnellista, ollen onnellinen. Ja silti toisinaan öisin mä katson taivasta ja mietin, että kuinka tästä helvetistä pääsee pakoon.

-

Vieläkin mä havahdun öisin kauhun tunteeseen. Puoli unessa haparoivin käsin etsin sinua viereltäni. Sänky tuntuu kylmältä ja tyhjemmältä kuin koskaan. Muistan, että et ole ollut täällä enää aikoihin. Ehdin vierittää muutaman kyyneleen lempi viinini väriselle tyynyliinalle, ennen kuin vaivun takaisin uneen. Hetkeä myöhemmin herään painajaiseen ja tyynyliinan puna on syventynyt entisestään kyynelten kasteltua siihen sydämen muotoisen jäljen.

Neljältä aamuyöllä huojun jääkaapin edessä mielessäni isän sanat "älä pidä jääkaapin ovea auki, sähköä kuluu". Juon suoraan tölkistä maitoa, melkein yhtä kylmää kuin sinun sydämesi on. Käännän radion päälle ja käperryn peittoni kanssa sohvalle.

Havahdun silloin tällöin radiosta kantautuviin ääniin, mutta jatkan katkonaista untani. Kymmeneltä havahdun puhelimen sointiin. Paramore kaikuu tyhjille seinille, en tee elettäkään vastatakseni. Olen liian väsynyt ja liian kipeä. Uudet tutkimukset lähestyvät uhkaavasti ja vakava ilmeiset lääkärit taitavat tosissaan pelätä mun halvaantuvan. En mä pelkää sellaisia. En mä pelkää mitään.

Kymmentä vaille kaksitoista mä saan itseni vaivoin pystyyn. Tarkistan kuka soitti. Et se kuitenkaan ole sinä, joten ei sillä niin väliä. Istun liian pitkään sohvalla uppoutuen musiikkiin, unohdan hoitaa päivän kiireelliset virastoasiat ja kiroan kun on jo liian myöhäistä. Huomenna sitten. 

Illalla, ennen nukkumaan menoa mä seison keskellä asuntoa. Loputon astiavuori huojuu tiskipyödillä ja -altaassa. Vaatteita ei ole kaapissa paljon nimeksikään ja lattioita ei näy vaatekasojen alta. Sinun t-paitasi roikkuu yhä oven päällä, siinä se on ollut jo liian pitkään. Lakanat pitäisi vaihtaa, mutta uskon vieläkin haistavani niissä sinun partavetesi. Ehtiihän sitä myöhemminkin. 

Juuri ennen kuin suljen silmäni, mieti kuinka ikävöinkään sinua. Oi mitä kaikkea meillä olisi voinut olla, jos kaikki olisi mennyt toisin. Suljen silmäni ja hajoan pieniksi kappaleiksi lakanoiden väliin. Huomenna on taas pakko kasata itsensä uudelleen.

On niin helppoo olla onnellinen

On niin helppoo olla onnellinen. Tai ainakin esittää olevansa. Totuus on usein toisenlainen.

Mä makaan yksin olohuoneen lattialla, lasken kattolautoja ja mietin elämää. Mihin suuntaan maapallo pyörii ja niin edelleen. Mä mietin, kuinka eri suuntiin me ollaan menossa ja kumpi suunta niistä on oikea. Tai ehkei oo olemassa oikeaa ja väärää, on vain oikea ja vasen.

Mä kuljen vasemmalle. Kohti loputtoman suuria silmäpusseja ja senttien venyttämistä. Vauvan tuoksua ja vastuuta. Mä kuljen kohti aikuisuutta. Ja samaan aikaan musta tuntuu, että hän taantuu vain alemmas ja alemmas. On yhä enemmän poissa, henkisesti. Fyysisesti hän on kyllä läsnä, enemmän kuin koskaan aiemmin. Mutta henkisesti hän ei ole ollut täällä enää aikoihin.

Päivä päivältä mä huomaan selvemmin sen, että me molemmat tiedetään, mihin tää johtaa. Molemmat yrittää pitää etäisyyttä. Olla fyysisesti siinä, mutta henkisesti poissa. Rakentaa itselleen suojamuuria, niin vahvaa, että sitä on mahdotonta murtaa. Päästä eroon tunteistaan, olla tuntematta enää yhtään mitään. Ja kun ne tunteet iskee pintaan, me pidetään toisiamme kädestä neljältä aamuyöllä ja kuunnellaan toisemme hengitystä. Pidätetään itkua, eikä puhuta mistään. Ajatellaan samoja asioita, vaikkei myönnetä sitä ääneen.

Tekee mieli pyytää anteeksi. Anteeksi valintaani ja sitä, mitä meille on tapahtumassa. Ja niin tekee hänenkin. Sitäkään ei myönnetä. Ja turhaa se olisikin, ei sanat meitä enää pelasta.

Kahdeksalta torstai-iltana kun me istutaan paikallisessa pizzeriassa odottamassa ruokiamme, me puhutaan siitä, kuinka hankalaa vaunuja olisi saada ovesta sisään ja kuinka raskasta olisi odottaa itkevän vauvan kanssa. Kuinka mä en varmasti tule aikoihin istumaan pizzeriassa siihen aikaan tai ylipäätään mihinkään aikaan enää. Ja perjantaina baarissa me puhutaan siitä, kuinka mä juon kolmatta tuopillista vettä ja kuinka mä en tule varmasti vuosiin juomaan mitään muuta siinä baarissa. Työntekijä onnittelee ja mä vastaan "joo". Ei sillä, ettenkö mä olisi onnellinen. Vaan sillä, että mua sattuu, kun mä tiedän, että mä tulen olemaan yksin.

Lauantaina aamulla hän puhuu edellisestä kerrasta, kun mä olin ottanut alkoholia vahvempaa. Hän kysyy, onko mulla ikävä sitä. On, mutten myönnä. Kyllä se ikävä haihtuu, mä tiedän. Mä saan tilalle jotakin parempaa, jotakin toisenlaista. Ja samana iltana mä katson, kuinka hän vetää päänsä sekaisin, hänen katseensa muuttuu ja hän on minulle niin vieras, että mua pelottaa. Mä käsken hänet autoon, ajan hänen ystäviensä luo ja pyydän pitämään huolta. Mun on mentävä pois. Mä en tahdo olla osa sitä elämää enää. Mä en tahdo niitä mielitekoja, enkä mä tahdo selvinpäin nähdä sitä ihmistä, joka hänestä kuoriutuu esille. Se sattuu mua liikaa. Mua sattuu, kun mä tiedän, mihin asiat menee mun lopullisen lähtöni jälkeen.

Nyt mä odotan sunnuntai aamua ja puhelua. Odotan, että hän kaipaa taas hellyyttä ja on oma itsensä, edes hetken. Mulla on ikävä, vaikken mä ole vielä edes lopullisesti poissa.

Älä muista pahalla

Mun ja Laurin suhde on tässä. Meidän väliin on tullut jotain niin lopullista, ettei me päästä sen yli eikä ympäri - meidän vauva. Lauri roikkuu matkassa niin pitkään kuin tahtoo ja häipyy kun häipyy. Kivuliasta, mutta totta. Ja jokainen päivä, jonka mä hänen kanssaan saan, on mulle arvokas.

Mä rakastan, mä olen aina rakastanut. Ja mä tiedän, että jossain syvällä sisimmässään hänkin tekee niin. Ei vain tarpeeksi. Liian moni asia menee minun edelleni ja vauva on hänelle liian suuri este. Ja vaikka mä kuinka kovasti häntä rakastankin, en mä pysty tekemään aborttia hänen takiaan.

Mun täytyy valita elämäni rakkauden ja ensimmäisen lapseni väliltä ja mä voin kertoa, ettei mikään ole koskaan sattunut niin paljon. Hetkittäin mä jo ajattelen, että olisi vain helpompaa hypätä sillalta tai jäädä junan alle, se olisi helpointa kaikkien kannalta. Mut en mä luovuta, ei mulla ole koskaan ollut tapana tehdä niin. Mä tahdon katsoa jokaisen kortin.

Mä en ymmärrä, miksi Lauri ei voi edes yrittää. Mä en vaadi mitään, en yhtään mitään. Olen valmis hoitamaan koko lapsen yksin, kunhan hän vain olisi rinnalla edes henkisenä tukena, mutta ei. Mä en tajua, mitä hän siinä häviää. Hän on kuitenkin valintansa tehnyt ja niin olen minäkin. Nyt on vain ajan kysymys, milloin meidän juttumme on tässä, lopullisesti.

Huomenna mun täytyisi kirjoittaa ylioppilaaksi taas. Ajatukset on kyllä nyt jossain aivan muualla, saa nähdä mitä siitäkin tulee.

Expecting

Hiljaista pitelee. Johtuu suurimmilta osin siitä, että mulla on elämäni suurin kriisi menossa.


7+2 ja niin edelleen.


Mä ehkä sekoan. Mitä mä teen, mitä mä teen? Muutama viikko aikaa päättää. Mä tarvitsisin vuosia tehdäkseni tällaisen päätöksen. Mä tahdon sen. Hän ei.

Päätöksiä

"Mä seison nyt tässä sun eteisessä vihaamassa sua, sä olet paskaa, mä en tahdo nähdä sua koskaan enää enkä mä oikeesti edes välitä susta mut silti mä vapaaehtoisesti keskellä yötä tungen väkisin sun asuntoos enkä mä edes tahtois olla täällä, haista koko maailma vittu, mä käperryn nyt nukkumaan tähän sun sohvalle ja mä rakastan sua."


Miesten ajatusten kulku näin tiivistetysti. Eikä se ollut edes humalassa.

Tunnoton oon

"Kaiteelle seisomaan jään
Kädet nostan
Ummista en silmiä
Enää ei huimaa"

Mä haluan kuolla. Haluan, enemmän kuin koskaan.

Mä olen tyhjä, tyhjempi kuin koskaan.

Ja mä olen yksin. Niin yksin. Vaikka ihmiset ympäröi mua, ei kukaan heistä ole kuten hän. Ei kukaan osaa olla mulle sellainen.

Mä kaipaan, kaipaan niin paljon.

MUA SATTUU.

Mä en jaksa. En jaksa olla mä, en jaksa olla täällä.

Aamulla mä pakenen. Tankkaan auton täyteen ja painan kaasun pohjaan. Ajan sinne, missä mua ei tunneta. Sinne, missä mä saan olla rauhassa, tunnistamattomissa. Sinne, missä hän ei ole tuomitsemassa mua, lyttäämässä maahan.

Kerro miltä se tuntuu, kun irti päästää

Tää ei toimi näin. Lauri ryyppää ja ryyppää, päivästä toiseen. Juhlii omien kavereidensa kanssa, tanssii tyttölauman keskellä ja tarjoaa heille juomia. Vaikka hän käveleekin kotiin yksin, niin ei se silti ole reilua. Mua ei oteta mukaan, mä en ole mitään. Viina, pilvi ja naiset ovat kaikki tärkeämpiä hänelle.

Muutkin näkevät sen. He eivät käsitä, kuinka mä kestän. Kaiken muun mä kyllä siedän, mutten rakkaimpieni sääliviä katseita. Ne saavat mut ymmärtämään tilanteen todellisen laadun. Mulla ei ole mitään, mä en ole mitään. Ainakaan hänelle.

Mä soitan, anelen häntä luokseni. Taustalla kiljuvat naiset peittävät hänen äänensä ja lopulta hän lyö luurin korvaan. Mä istun yksin kotona, kuuntelen musiikkia ja yritän miettiä muuta.

Mä ihan tosissani luulin, että mun olisi vihdoin hyvä näin. Mä olin väärässä. Enemmän väärässä kuin koskaan.

Heti haluaisit taas ne lapset ja sen puutarhan

Lauri on rikki. Niin uskomattoman rikki, ettei mitään järkeä.

Nyt se todellisuus iski hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi kaiken sen, mistä häntä on varoiteltu kokoajan. Hän ymmärsi, mitä hänellä oli ja mitä hän menetti. Eikä hän kestä sitä.

Hän ei vastaa ystäviensä puheluihin, auto seisoo pihassa lumen peitossa ja hän on toista päivää peräkkäin kokoajan online Facebookissa. Jo kaksi ihmistä on soittanut mulle ja kysynyt, että mikä sitä miestä oikein vaivaa. "En mä tiedä, ei me olla yhdessä enää. Tai ei kai koskaan oltukaan", mä vastaan. Niinhän se on. En mä ala totuutta kiertelemään.

Tänään aamulla puhelimeeni kilahti viesti. "Mä olisin tahtonut jatkaa vielä." No niin mäkin olisin. Olisin niin kovasti. Mutta ei, se oli jo liian myöhäistä.

Sydän huutaa: "Ota se takaisin, ota se takaisin! Sä rakastat sitä!"
Aivot vastaa: "Ei! Se satuttaa sua uudelleen!"

Mulla sekoaa pää, kun mä en tiedä teenkö mä oikein vai väärin.

Dead

Mä en ole elossa. Olen niin rikki. Niin vitun rikki.


Mä olen yhdessä Laurin kanssa taas ja enemmän kiinni päihteissä kuin koskaan aiemmin.


Ei tästä tuu mitään.

Open mind for a different view

Mä olen tässä parisuhteessa vain kylässä. Toivomaton vieras, jota siedetään hetki oman hyödyn saavuttamiseksi ja heitetään sitten pihalle. Ei se johdu musta, mä tiedän. Mutta ei se johdu Lauristakaan. Päihteet ne on, mitkä tämän kaiken aiheuttaa.

Me oltais niin täydellisiä yhdessä. Niin helvetin täydellisiä. Oltais, jos kaikki ei olis näin. Jos mä en olis mä ja jos hän ei olis hän. Jos me voitais vain olla, tavoitella, elää. Haaveilla, saavuttaa, panostaa. Mut ei. Me ei tehdä niin enää. Ei enää koskaan, luulen.

Olen itsestäänselvyys. Mä olen aina paikalla, kun mua tarvitaan. Mä tulen aina takaisin, annan anteeksi, pyydän anteeksi. Mä makaan sohvalla ja näytän nätiltä. Mä hymyilen, vaikkei hymyilytä. Mä olen niin yltiöpositiivinen, ettei hän voi laskea irti. Mä huudan ja se huuto pitää hänet maanpinnalla. Mä olen paikalla, kun kukaan muu ei enää ole. Mä sanon niin kuin asiat on, kun muut kaunistelevat totuutta. Mä olen se, mitä hän kaikista eniten tarvitsee.

Mutta hän ei ole se mulle. Ei enää. Hän syö mua pala palalta pois. Tuhoaa mut, pilkkoo osiin ja varastaa parhaimmat. Yrittää korjata itseään mun varaosillani. Hän ei vain tajua, että pian niitä osia ei riitä enää mulle. Pian mua ei enää ole. Hänen takiaan.

Mun tekisi mieli sanoa, että tää tauko ei ole vain tauko. Että on parempi, etten mä palaa. Mutta mä en tahdo. En tahdo mun sydäntä revittävän irti mun rinnasta. En tahdo päästää irti.

Mä en ole enää mä. En laisinkaan. En enää itsekään tunnista itseäni, kuten ei kukaan muukaan. Ja se sattuu.

Samoin

Pää murskattuna palasiksi, tuhansia ajatuksia levinneenä ympäri yksiön seiniä. Ruumis tyhjänä lattialla. Lauseet vailla selittäjää. Serotoniinit kulutettuna loppuun, unirytmi tuhottu lopullisesti.


Kyyneleet laineina laminaatilla, kysymykset vailla vastaajaa.


Miksi juuri minä, miksi, miksi? Kaikki on samoin kuten aina, silti mikään ei ole ennallaan.

Ihmiset, kuin mantraa sitä toistelee

Huomenna kaikki alkaa alusta. Asiat kääntyvät päälaelleen ja täytyy oppia elämään uudelleen. Täytyy sopeutua, niin minun kuin muidenkin. Laurin armeija on ohitse ja tulevaisuus alkaa.

Mua pelottaa. Täytyisi palata takaisin siihen vanhaan toimintamalliin, siihen, joka ei toiminut ainakaan yhtään paremmin, kuin tämä nykyinen. Täytyy oppia tottumaan siihen, että toinen on kokoajan täällä. Täytyy olla kyllästymättä ja täytyy osata olla erossakin toisinaan.

Viimekuukausien aikana ikävä on ollut suurin asia, joka on pitänyt meidät yhdessä. Mitä tapahtuu nyt, kun se ikävä loppuu? Loppuuko rakkaus sen mukana?

Aamulla mä hyppään junaan ja lähden rakastani vastaan. Tapaan asemalla miehen, jolla ei ole enää harmaan vihreää vaatetusta, eikä hän käyttäydy tiettyjen normien mukaan. Tapaan miehen, jota en ole tavannut vielä koskaan aiemmin. Intin jälkeisen Laurin. Ja mä pelkään sitä miestä. Kaikki se, mitä armeija on todella hänelle tehnyt, paljastuu huomenna. Enkä mä tiedä, olenko mä valmis.

Lopussa

Aamuinen turhautuminen purkautui blogiin tässä muodossa. Mä ajattelin aluksi jättää sen julkaisematta, mutta palasin nyt julkaisemaan sen kuitenkin.

---

Mä olen väsynyt, niin vitun väsynyt. Ja lopussa. LOPUSSA.

Minkä helvetin takia kaikki paska osuu mun kohdalleni? Miks mä en koskaan saa olla onnellinen enkä tehdä mitä mua huvittaa? Mun täytyy vaan maata paikallani ja sekin on niin vitun tylsää ja kun mä yritän kävellä, mua sattuu ja kun mä makaan, mua sattuu ja mulla on tylsää. Samapa tuo kai sitten mitä mä teen kun sattuu joka tapauksessa.

Mä en kestä olla täällä enää mä haluan vain kotiin. Omaan kotiin. Tai ihan sama kenen kotiin, kunhan Lauri on siellä ja kunhan mä saan rauhassa lääkitä itseni sellaiseen tilaan, että mä voin olla edes hetken onnellinen. Se vaan ei oo mahdollista koska tänään on tiistai eikä perjantai. Olis jo perjantai, mä sekoan.

Minkä takia ihmisen täytyy sinnitellä täällä vajaa sata vuotta palvelemassa yhteiskuntaa ja kuluttamassa valtion varoja jos siitä ei kuitenkaan oo kenellekään mitään hyötyä? Mä olen vaan joku sätkynukke, jota isot herrat ohjailee mielensä mukaan. Mun parantamiseen kulutetaan niin helvetisti rahaa, muttei silti ihan tarpeeksi. Ne yrittää muokata musta loistavaa työnarkomaania, mutta mä voin jo nyt kertoa, että musta ei sellaista saa tekemälläkään. Mä en kestä painetta, en pätkääkään ja mä olen SAIRAS. 

Jutteluapu auttaa, auttaa niin helvetisti joo. Mä puhun ja puhun niin että suu kuivaa, enkä mä silti saa mitään apua irti siitä. Kuuntelija nyökyttää, elää mukana ja on niin helvetin ymmärtäväinen, mutta mitä se muka auttaa? Ei yhtään mitään. Kaiken saman mä olen täälläkin kertonut ja te olette tuhat kertaa ymmärtäväisempiä, kuin kukaan koskaan osaa kasvotusten olla. 

Mä olen kuullut Laurin ääneen viimeeksi toissa maanantaina, yli viikko sitten, enkä mä enää edes muista miltä se kuulostaa. Mä tahdon hänet tänne, hän on ainoa joka mut voi tältä ololta pelastaa. Mä haluan KOTIIN.

Mä tiedän, kierrän totuutta

Pää hajoaa palasiksi. Miks kaiken täytyy aina olla niin vaikeeta? Eiks me voitais vaan antaa olla? Voisko joku lääkitä mut tunteettomaksi? Mä en tahdo välittää enää.

Mä kaipaan kaljaa. Oispa kaljaa. Ainiin, onhan mulla. Mä vaan lupasin Laurille, että seuraavaks ryypätään vasta kun hän on kotona. Jostain syystä Lauri on ainoa, joka yleensä saa mut pitämään lupaukseni sen asian suhteen.

Mä kulutan viimeiset rahani bensaan, ajelen ympäriinsä ja luukutan musiikkia. Se lievittää ahdistusta ja juuri sitä mä nyt tahdon. Ja mä tahdon Laurin kotiin. Nyt. TJ26 tai jotain vastaavaa, seuraavaan lomaan kuusi aamua. Puolet tästä gineksestä selvitty, puolet jäljellä. Sattuu.

Onneks mulla on sentään helppo ensi viikko tiedossa. Se tosin tietää monin kertaisesti lisää vapaa-aikaa, mikä taas ei ole yhtään hyvä. Lisää kellon tuijottamista tiedossa.

Ahdistaa, ajatukset pomppii ja mä en tajua mistään mitään. Tommi pommittaa mua ahdistavilla kysymyksillä ja mun täytyis kuulemma ajaa vielä sinne tänään. Ehkäpä. Aiemmasta keskustelusta ei tullut yhtään mitään, se vain sekoitti asioita entisestään. Olis parempi vaan poistaa numero ja antaa olla. Mutta kun mä en tahdo.

Rappu B

Mä sekoan näiden ajatusteni kanssa. Tommi leikkii mun mielelläni, odottaa hetkeä jolloin mä sekoan. Tulee sairaalaan katsomaan mua ja myrkyttää mun juoman. Kiskoo naruista ja laittaa mut tanssimaan. Ei välitä vaikka mua sattuu.

Kaikki on vaan mun syytäni. Mä teen asioista ongelman. Ei se oikeasti ole ongelma, että hän tahtoisi pettää tulevan lapsensa äitiä mun kanssani, mä vaan teen siitä ongelman. Ei se ole ongelma, että mä tahtoisin lähteä, on mun syytä, että mä en pysty siihen.

Viikko vielä, ennen kuin Lauri tulee kotiin. Ei yhteyden ottoja, ei mitään merkkejä siltä suunnalta. Just nyt mä voisin vaikka maksaa siitä, että saisin edes pikaisesti kuulla hänen äänensä. Se on ainoa asia, mikä pitää mut järjissäni.

Mä ilmoitin Tommille, että meidän täytyy nähdä huomenna heti aamulla.
"Täytyy puhua asioista", mä sanoin. En mä tiedä, mitä mä aion sanoa. Sen mä kuitenkin tiedän, että jotain on pakko päättää nyt. Ei tää voi jatkua näin.

Onko tunnelin päässä valoo

Aika vaan kuluu ja kaikki valuu hukkaan. Päivä päivältä mä olen enemmän ja enemmän poissa. Koulusta, todellisuudesta. Mä odotan hetkeä, jolloin kaikki leviää käsiin, enkä mä saa otetta enää. Putoan johonkin toiseen todellisuuteen, enkä palaa koskaan enää. Olen yksi niistä harhailijoista öisillä kaduilla neulat kyynärtaipeista roikkuen.

Mä olen sanonut tän sata kertaa, mutta sanon taas. Mulla ei oo koskaan mennyt näin huonosti. Enkä mä edes tiedä mistä se johtuu tänään. Mä olen väleissä Tommin kanssa, Laurin kanssa kaikki on loistavasti ja silti mä olen vaan LOPUSSA.

Kuten askissa tänään olikin jo puhetta, niin kai mä vaan olen itsekäs paska. En osaa nauttia siitä, mitä mulla on ja valitan vielä lisää, kun mä menetän sen.

TJ28 enkä mä enää näe valoa tunnelin päässä.

Minä annan kaiken ja enemmän

"Mä en kestä tätä enää. Sä et tiedä kuinka lujaa mua sattuu. Sä et tiedä miltä musta tuntuu, et vaan tiedä, älä väitä niin. 

Jos mä voisin lähteä tästä maailmasta satuttamatta mun läheisiäni, mä en harkitsisi hetkeäkään enää.

Se on lapsi. LAPSI. Elävä olio, ei se mee pois. Koskaan enää. Älä puhu mulle paremmasta huomisesta, se on paskaa.

Älä sano rakastavas. Älä koskaan enää. Älä tuhoa mua, kaikki on myöhäistä nyt. Ei ollut aiemmin, ei lainkaan. Vasta nyt, kun sä koit pakottavaa tarvetta tunkea kyrpäs johonkin mihin 'ei ollut tarkoitus'. Vasta nyt, kun sä teet jälkikasvua 'väärälle ihmiselle'. Älä jauha samaa paskaa päivästä toiseen, itse sä olet valintas tehnyt. Mä yritin neuvoa, kerta toisensa jälkeen. 

Nyt peli on vasta oikeasti poljettu käyntiin, älä jarruttele enää.

Ole ystävä jos olet, mutta älä tuhoa sitä viimeistäkin, mikä mulla on. Älä tuhoa mun suhdetta. Älä vie multa sitä, mikä pitää mut kiinni tässä elämässä."