Mä olen tässä parisuhteessa vain kylässä. Toivomaton vieras, jota siedetään hetki oman hyödyn saavuttamiseksi ja heitetään sitten pihalle. Ei se johdu musta, mä tiedän. Mutta ei se johdu Lauristakaan. Päihteet ne on, mitkä tämän kaiken aiheuttaa.
Me oltais niin täydellisiä yhdessä. Niin helvetin täydellisiä. Oltais, jos kaikki ei olis näin. Jos mä en olis mä ja jos hän ei olis hän. Jos me voitais vain olla, tavoitella, elää. Haaveilla, saavuttaa, panostaa. Mut ei. Me ei tehdä niin enää. Ei enää koskaan, luulen.
Olen itsestäänselvyys. Mä olen aina paikalla, kun mua tarvitaan. Mä tulen aina takaisin, annan anteeksi, pyydän anteeksi. Mä makaan sohvalla ja näytän nätiltä. Mä hymyilen, vaikkei hymyilytä. Mä olen niin yltiöpositiivinen, ettei hän voi laskea irti. Mä huudan ja se huuto pitää hänet maanpinnalla. Mä olen paikalla, kun kukaan muu ei enää ole. Mä sanon niin kuin asiat on, kun muut kaunistelevat totuutta. Mä olen se, mitä hän kaikista eniten tarvitsee.
Mutta hän ei ole se mulle. Ei enää. Hän syö mua pala palalta pois. Tuhoaa mut, pilkkoo osiin ja varastaa parhaimmat. Yrittää korjata itseään mun varaosillani. Hän ei vain tajua, että pian niitä osia ei riitä enää mulle. Pian mua ei enää ole. Hänen takiaan.
Mun tekisi mieli sanoa, että tää tauko ei ole vain tauko. Että on parempi, etten mä palaa. Mutta mä en tahdo. En tahdo mun sydäntä revittävän irti mun rinnasta. En tahdo päästää irti.
Mä en ole enää mä. En laisinkaan. En enää itsekään tunnista itseäni, kuten ei kukaan muukaan. Ja se sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti