Tunnoton oon

"Kaiteelle seisomaan jään
Kädet nostan
Ummista en silmiä
Enää ei huimaa"

Mä haluan kuolla. Haluan, enemmän kuin koskaan.

Mä olen tyhjä, tyhjempi kuin koskaan.

Ja mä olen yksin. Niin yksin. Vaikka ihmiset ympäröi mua, ei kukaan heistä ole kuten hän. Ei kukaan osaa olla mulle sellainen.

Mä kaipaan, kaipaan niin paljon.

MUA SATTUU.

Mä en jaksa. En jaksa olla mä, en jaksa olla täällä.

Aamulla mä pakenen. Tankkaan auton täyteen ja painan kaasun pohjaan. Ajan sinne, missä mua ei tunneta. Sinne, missä mä saan olla rauhassa, tunnistamattomissa. Sinne, missä hän ei ole tuomitsemassa mua, lyttäämässä maahan.

Dead

Mä en ole elossa. Olen niin rikki. Niin vitun rikki.


Mä olen yhdessä Laurin kanssa taas ja enemmän kiinni päihteissä kuin koskaan aiemmin.


Ei tästä tuu mitään.

Liikaa, vain vähän liikaa mä sieniä napostelen

Edellinen teksti ilmestyi perjantaina. Nyt ollaan keskiviikon puolella.

Mä en ole ollut koulussa, mä en ole ollut kotona, mä en ole ollut tässä maailmassa. Tänään päivällä mä heräsin ja luulin eläväni lauantaita.

Porttiteoria on totta.


"Kolme grammaa hasista on päiväannoksein
amfetamiinia muutama viiva livahtaapi yksintein
lähdenpä tästä nappaamaan parisenkymmentä
tuoppia kun janottaa näin yösyömmellä"

Joka kerta se viiltää samalla tavalla

Tommi tavoittelee mua. Mä annan vaan olla, ei mua kiinnosta. Kaipaan taukoa koko ihmisestä. Se ei anna mulle mitään, se vaan vie viimeisetkin hyvät asiat pois multa.

Mulla on kokoajan jonkinlainen kooma päällä. Mä teen asioita, aika kuluu, enkä mä muista tehneeni yhtään mitään. Aamulla mä luulin, että on maanantai. Ajatuksissani mä olin saattanut Laurin junaan vasta eilen. Todellisuudessa on keskiviikko, mä olen ollut kaksi kokonaista päivää yksin. Aika vaan kuluu, mä makaan lattialla ja lasken kattolautoja.

Olen mä ehtinyt kouluukin jo jossain välissä. En mä kyllä kai eilen siellä ollut, tänään en ainakaan. En muistanut mennä. En erottanut aamua illasta. Mut kyllä se siitä, seitsemän viikkoa ja kirjoitukset jäljellä.

TJ15. Kaks viikonloppuakin vielä välissä. Pari viikkoa yksinäisyyttä ja se on siinä. Mä selvisin, tiedättekö. Heinäkuussa mä olin niin valmis luovuttamaan. Jos mä vain olisin millään voinut, mä olisin lähtenyt, enkä palannut koskaan. Mutta mä lupasin odottaa.
"Mä olen joko sun kanssa tai en kenenkään kanssa."
Ja niinhän mä sitten olin. Tuntuu jotenkin omituisella tavalla ihan helvetin hyvältä. Silti mä kuitenkin pelkään sitä arkea, joka iskee vasten kasvoja intin jälkeen. Me ollaan koettu paljon. Tosi paljon. Puolitoista vuotta yhdessä on aika helvetin hieno saavutus ainakin mulle. Enkä mä olis uskonut, että kukaan jaksaa tällaista ihmistä niin kauan. Lauripa vaan jaksoi ja jaksaa vieläkin.

Jotenkin me ollaan onnistuttu pitämään kipinää yllä. Vaikka meidän suhteessa on paljon vaikeuksia vieläkin ja on paljon asioita, joihin mä olen tyytymätön, niin tää toimii silti aika helvetin hyvin. Meidän välillä on muutama niin vahva sidos, että pienet vaikeudet ei meitä erota.

Mulla on jotenkin kamalan epätodellinen olo. Tuntuu kokoajan, että mä en ole oikeasti tässä, ei tää ole oikeasti mun elämä, enkä mä voi oikeasti olla minä. Hämmentäviä ajatuksia. Pää on kai liian sekaisin taas.

Ps. Otsikko ei liity kai mitenkään. Se vaan sattuu olemaan henkkaa ja henkka on jees.

Lainaa dollari, mul on tyhjät taskut

Hahaha. Joo.

Mä oon piirtäny koko illan. Tuli vaan jotenki ihan helvetin taiteellinen olo. Ja kerron tästä teille ihan vaan koska kyllä.

Olispa jo huominen. Kyllä, huominen olis kiva. No, reilu tunti ja sit on huominen. Mut ei se kelpaa, mä oon nirso. Olispa jo huomisilta. Mä tahdon Laurin tänne. Tai en. Tai joo.

"Ota vittu kuva ku käyn luennois."
Koulu ottaa päähän. Vituttaa sanalla sanottuna. Mä voin melkein varmasti sanoa, että siinä on kyllä kolme vuotta heitetty niin hukkaan kun vaan voi hukkaan heittää.

Hei kaverit, mä oon kusessa. Ei tästä tuu mitään nyt hei. Hei, hei, mitä hei, anteeks. Joo. Kyllä kertaa kuus ja sellasta.

Mun pää sekoaa. Tässä ei oo mitään järkeä, mut missäpä sitä olis.

"Venailen nousuja, siis suomeks kohokohtaa."

Mä oon sit kai sellanen rappionuori. Joo. Ja tiedättekö, se on oikeestaan ihan helvetin jees. Reikäset farkut ja paskanen t-paita. Ihan kiva. Eipähän ainakaan tarvi olla turhan sosiaalinen. Ja jos joku vahingossa yrittää puhua jotain, voin sanoja olevani liian sekaisin puhuakseni. Ja niinhän mä välillä taidan olla.

Ei mun pitäny mitään käyttää. Enkä mä oikeesti. Tarpeeseen vaan. Tarpeeseen. Tarve tuntuu vaan olevan aika tosi usein.

Mun tekis vaan mieli pyytää anteeks jokaista lausetta ja sanaa. Teillä on odotuksia mua kohtaan ja mä vaan petän teidät aina. Jauhan turhaa paskaa keskellä yötä. Ei mulla vaan oo mitään sanottavaa nyt. Mä vaan teen henkistä kuolemaa, anteeks siitäkin. Pitäis kai olla sinnikäs ja reipas mut mua ei kiinnosta.

Ada on nyt kyllä vähän jumissa hei.

Matkalla kadotukseen

Stressaa. Stressaa. Haluun vaan niin kovasti olla joku muu. Jossain muualla. Ilman vastuuta. Pieni lapsi. Tai kissi. Tai joku. Haluun olla joku, jolla on jotain. Haluun eroon tyhjyydestä.

Maailma pyörii ympärillä, mä pysyn paikallani. Silmissä huojuu, vaikka oon paikallani. En osaa. En pysty.

Miks mun täytyy olla tällainen? Mä tahdon olla vapaa. Nyt mä vaan oon kahlittuna paikoilleni. Velvoitettuna toteuttamaan muiden odotuksia. Pakotettuna toimimaan muiden tahdon mukaisesti.  

Mä yritän paeta. Velvollisuuksia. Todellisuutta. Itseäni. Vastuuta.

Pakenen. Pois. Väärin keinoin. Lisää. Ei. 

Mä en osaa. En osaa elää. En osaa olla. En sellainen, kuin minun täytyisi. Tuotan pettymyksen. Kaikille. Itselleni.

"Kun ei voi menestyä tyylikkäästi,

on tuhouduttava tyylikkäästi.

Edes omissa silmissä.

Ja tässä asiassa rakas,

sinulta ei kysytä."

Sekopää

Mä olen sairas. Ei kenenkään terveen ihmisen mieliala vaihdu näin nopeasti, näin usein. Siihen lopputulokseen mä ask.fm:ssäkin tulin.

Lauri ehti olla vain hetken poissa, kun hän jo soitti.
"Onko sulla kaikki hyvin siellä? Pärjääthän sä?"

Mua itkettää kun mä edes mietin. Rakastaa se sittenkin. Edes joku rakastaa mua just sellaisena kuin mä olen. Olin mä sitten sairas tai terve. Henkisesti tai fyysisesti. Hän rakastaa sittenkin.

"Seuraavaks kun mä tulen kotiin, me kerätään porukka kasaan ja pidetään hauskaa, eiks niin?"
Mä itkin kuin hullu. Tuntui, että silmät lähtee päästä. Nauroin ja itkin, vuorotellen.

"Mä olen ihan sekopää, eiks niin? Umpihullu. Tälläinen saatanan itkupilli."
"Joo ja just hyvä sellaisena."

Tiedättekö?

Tiedättekö sen tunteen, kun haluaa vain ampua itseään pistoolilla suuhun?
Hypätä parvekkeelta, ottaa yliannostuksen?
Juosta junan alle tai hypätä liikkuvasta autosta?

Tiedättekö sen tunteen, kun sattuu niin paljon, ettei osaa tehdä mitään?
Istuu vain tyhjän asunnon lattialla ja tuijottaa tyhjää seinää.
Mikään ei ole huonosti, mikään ei ole hyvin.
Kaikki on ennallaan, päin vittua.

Tiedättekö sen tunteen, kun on väsynyt kaikkeen?
Itseensä, elämäänsä.
Saamattomuuteen, itsesääliin.
Anteeksi antamiseen ja rakastamiseen.

Tiedättekö sen tunteen, kun kukaan ei välitä?
En kelpaa sellaisena kuin olen.
En osaa muuttua.
Olen vain turhuutta.

Tiedättekö sen tunteen, kun kun tahtoo pois?
Kukaan ei vastaa, kukaan ei auta.
Kaikki ovat poissa.
Kaikilla on joku tärkeämpi.

Tiedättekö sen tunteen, kun saa apua, mutta se ei auta?
Ehkä mua ei ole tarkoitettu tänne.
Ehkä mua odotetaan jossain muussa ulottuvuudessa.
En mä osaa olla onnellinen, vaikka mua kuinka yritettäisiin auttaa.

Tiedättekö sen tunteen, kun ei osaa tuntea enää yhtään mitään?
On vain pelkkää tyhjää.
Valkoista maalia seinillä.
Valkoinen tietokoneen ruutu.
Punaista verta vasten valkoista ihoa.

Mä tiedän.

Päästä mut pois

Toisinaan elämä tuntuu vaan niin helvetin epäreilulta. Toisinaan tuntuu, että ainoa keino kestää tää kaikki paska on juoda itsensä känniin. Ja kun on toteuttanut tämän aikeen ja toteaa, ettei sekään auta, tulee tunne, että ei oo keinoa kestää tätä kaikkea. Silloin sitä saattaa vaikkapa ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Tämä juttu luokiteltakoon kategoriaan tositarinoita Adan viimeyöstä. Ei siitä kuitenkaan sen enempää yksityiskohtia. Hengissä ollaan, eikä suurempaa vahinkoa tapahtunut.

Mä olen puhunut Laurin kanssa tänään kolmesti. Se on helvetin huolissaan. Ajattelin ensin salata koko episodin häneltä, mutta sitten tajusin yöllä lääkepäissäni laittaneeni hänelle viestiä päivystyksestä. Hän sitten itse soitti mulle heti ehdittyään ja saarnasi kaikesta. Ei mun ollut tarkoitus huolestuttaa ketään. Mun vaan oli tarkoitus päästä pois.

Ykstoista kokonaista päivää, ennen kuin Lauri pääsee mun luo taas. Mä en ehkä kestä. Mulla on tasan neljäkymppiä rahaa koko loppu kuukaudeksi, matka Lauria tapaamaan tulis maksamaan suurinpiirtein just sen neljäkymppiä ja mä ihan tosissani harkitsen meneväni sinne. Mä ehtisin olla siellä ehkä maksimissaan tunnin, mutta mitä siitä. Mä olisin valmis maksamaan sen neljäkymppiä vaikka viidestä minuutista. Paskat mun loppukuun ruoista tai mistään muustakaan, mä vaan tahdon nähdä Laurin.

Mun pää on niin täynnä tätä yksinäisyyttä. Mä kaipaan ihmiskontakteja, mä kaipaan läheisyyttä. Mä tahdon, että mua rakastetaan. Mun on niin paha olla täällä asunnossa, etten mä kestä. Ulkona maailma ahdistaa mua, kotona seinät kaatuu niskaan. Laurin kanssa kaikki olis toisin.

Mä en halua olla yksin. En halua. Miks kaikki tuntuu näin ylitsepääsemättömältä taas? Aamulla täytyis kouluunkin mennä, mut tuskin mä pääsen sinne asti. Seuraavaan psykologin tapaamiseenkin tuntuu olevan ikuisuus aikaa. Mikään ei oo hyvin. Ja mä olen ehkä vähän humalassakin taas.

Mä haluan pois. Ei tällä elämällä oo mitään tarjottavaa mulle.

Vain hullu kohtaloaan pakenee

Lähibaarissa iltakossu, ihan vaan unilääkkeeks. Ihan vaan yksi. Ja toinen, kolmas. Neljäs tarjottiin, pakko oli ottaa.

Lauri soitti jo tänään, vaikka vastahan se eilen lähti. Helvetin kiva, että soitti. Mulla on ikävä jo nyt. Ja seuraavaks me nähdään kai vasta 22. päivä. Ei yhtään kiva. Se oli huolissaan taas, vaikka mä sanoin ettei tarvitse.

Kouluunkin pitäis keskittyä, muttei kiinnosta. Jotain pitäis kirjoittaakin kai kohta, ei kiinnosta sekään. Lakki kyllä kiinnostaa, eikä sitä saa jos ei kirjoita. Pakkohan se on.

Huominen vielä ja sit mä menen jollekin kallon kutistajalle. Saa nähdä mikä on mun tuomio. Hullu mikä hullu. Ja juoppo kans. 

Heikosti menee mut menköön

Hengissä ollaan. 

Blogi on ollut hiljaa suhteellisen pitkään mun henkilökohtaisten ongelmieni takia. En ole edes avannut koko tietokonetta edellisen päivityksen jälkeen ja nytkin tulin vain pikaisesti ilmoittelemaan eläväni. Viime päivinä olen yrittänyt selvitellä ongelmiani ja huomannut, että olen kokoajan vain kaivanut syvempää kuoppaa itselleni.

Tulevalla viikolla mulla on aika psykologille ja mä todella odotan sitä. Se tuskin tuo mukanaan mitään ihmeparantumista, mutta ehkä se nostaa mua edes vähän täältä kuopasta. 

Tiedättekö, rakkaat... Mulla menee huonosti. Oikeesti. Asiat alkaa lähteä käsistä ihan liikaa, enkä mä tiedä saanko mä tätä elämää haltuun enää millään.

Mä palaan blogin pariin tässä lähipäivinä, ehkä jo tänään illalla. Nyt mun kuitenkin täytyy laittaa itseni etusijalle, jopa blogin edelle. Mä toivon, että te ymmärrätte mua. Olette rakkaita jokainen.

Oon koettanut unohtaa vaan

"Vesilinjalla mennään", hahahaha. Neljä kossu-vadelma-tiesmikä-drinkkiä tunnissa, sammun baaritiskille ja baarimikko soittaa Tommin hakemaan mua. Nyt se saatanan auto seisoo sitten baarin edessä ja mun on pakko hakea se ennen aamu kuutta pois sieltä. Muuten tulee parkkisakko ja voi voi.

Nyt mä makaan sängylläni kotona ja juon vettä pullosta. Pakko selvittää pää. Pakko. Oon sammumispisteessä, mut mä keskityn hereillä pysymiseen. Kirjoitan kokoajan väärin, kokoajan saa olla korjaamassa.

Huomenna soittaa nuorisotyöntekijä. Saa nähdä mitä se sanoo. Saa nähdä kuinka krapulassa mä olen. Niin monta päivää peräkkäin mä olen juonut, että saatan olla krapulassa vielä ylihuomennakin. Mut ylihuomenna on pakko skarpata, mä pääsen pois tästä kaupungista silloin. Kahdeksi päiväksi, jes! Silloin saattaa olla hiljaisempaa blogissa, jos en ehdi ajastaa mitään teille. Ehkä mä ehdin.

Lauri ei vastannut mulle tänäänkään. Mitenköhän sillä menee? Onkohan sillä kaikki hyvin? Rakastaakohan se mua vielä? Mua itkettää taas.

Ehkä mä vaan lopetan keskittymisen ja annan itselleni luvan sammua tähän. Se kuulostaa hyvältä. Pääsen edes hetkeksi pois tästä todellisuudesta.

Luovutan

Mä menetän kaiken.

En voi enää edes sanoa eläväni. Ei tää elämä oo elämisen arvoista.

Mä olen viimeisen kahden illan aikana ollut putkassa, hyvästellyt Laurin, nukkunut Tommin sohvalla ja ryypännyt. Ryypännyt enemmän kuin koskaan. Mä olen sotkenut välit isäni kanssa, lyönyt luurin korvaan ja sanonut asioita, joita ei voi perua.

Mulla ei ole vanhempia enää, mulla ei ole poikaystävää, eikä ystäviä. Mulla on vain Tommi. Ja, no, Tommi nyt on... Tommi.

Kaikki on niin epävarmaa.

Mä olen niin mustelmilla ja kipeä. Mä olen niin humalassa. Mutta nyt mä olen kotona. Mun oli pakko tulla tänne yksin, kun mä en enää päässyt muualle. Kukaan ei pidä huolta minusta enää. Mun on pakko tehdä se itse. Tai olla tekemättä.

Pulassa

Mä mokasin. Mä en tiedä mitä voin kertoa täällä, en tiedä mitä teen.

Viime yönä mä seisoin viidennen kerroksen parvekkeen kaiteella, mutta tässä sitä vieläkin ollaan.

Mun täytyy nyt ottaa aikaa ja miettiä. Mun täytyy tehdä itselleni selväksi, mitä mun on turvallista kertoa teille tai ylipäätään kenellekään.

Palataan asiaan luultavasti huomenna.

Mä olen pulassa.

Mun äänetön avunhuuto

Mä en jaksa välittää. En suutu mistään, minulla ei ole mitään tunnetiloja enää. Patoan kaiken sisälleni, hymyilen ikuista hymyä. Tyhjää hymyä, vailla merkitystä. Tyhjät silmät, tyhjät kasvot.

Savua, humalaa, nappeja. Liian monta avunpyyntöä. Kaikki on sekaisin. Kaikki on hyvin.

Päästäkää irti, antakaa mun mennä.

Viikko enää, viikko enää. Mitä sitten? Mä en tiedä.

Antakaa anteeks.

"Sä et ole oma itsesi enää."

En niin, pitäiskö mun? Pitäiskö mun kaiken tän jälkeen? 

Ei ihmiset voi syyttää mua. Ei kaikki oo mun syytä. 

Ihmiset muuttuu, enkä mä ole poikkeus.

Pää hajoaa. 

Lauantai. Baariin. Humala. 

Viimeiset rahat, ihan sama.

Kuule minua

Mä soitin lasten ja nuorten puhelimeen tänään. En mä nyt sitten tiedä oliko siitä niin kamalasti hyötyä, mutta soitin kuitenkin. En mä oikein saanut sanotuksi mitään järkevää, vaikka kovasti siellä yritettiin kysellä ja johdatella. Ahdisti vaan niin paljon, etten oikein saanut mitään itsestäni irti. En mä tykkää puhua vieraille.

Mun pitäis kai soittaa terveyskeskukseen tai jotain, ei täällä oikeesti oo muita paikkoja, mistä mä voisin jotain oikeaa apua saada. En mä kuitenkaan tahdo. Tuo tämän päiväinen puhelu vain osoitti sen, etten mä saa kuitenkaan sanottua ääneen yhtään mitään. Mä vaan vähättelen omia asioitani ja puhelun jälkeen jäi lähinnä mieleen se, etten sanonut mitään mitä oli tarkoitus. Sama juttu kävisi vain tk:ssakin.

Mut joo, se siitä. Mä olin humalassa taas eilen. Tänään aamulla löysin itseni Laurin kämpiltä, eikä ollut yhtään hauskaa. Tuntuu kuin olisin jäänyt katujyrän alle. Oikeesti. Join ensin "muutamat" Laurin kanssa ja myöhemmin yritin etsiä Tommia, joka on soittanut mulle monta kertaa parin päivän sisällä, enkä oo ehtinyt vastata, ja päädyin sitten baariin. Mistä muualtakaan mä sitä Tommia olisin etsinyt, kuin baarista. Siellä se aina on. Alkaa tulla jo vähän rappiofiilis, kun löytää itsensä sunnuntaina baarista. No, mikäs siinä. Niin ja tosiaan mä en löytänyt Tommia. Ehkä se soittaa jossain vaiheessa, toivottavasti.

Se on vieläkin vähän hämärän peitossa, että miten mä päädyin Laurin luo yöksi. Laurin autossa, joo, mut matka siitä baarista autoon on pyyhkiytynyt pois muistista. Ei se mitään, ei oo niin olennaista muistaa kaikkia pikkuseikkoja. Sen mä kuitenkin muistan, että mä itkin jossain vaiheessa niin paljon, että silmiin sattui. Ja sen jälkeen mä itkin lisää sen takia, että mun silmiin sattui. Mahdoin olla suhteellisen rasittavaa seuraa.

Lauri on huolissaan. Se lähtee kohta, eikä tahtois jättää mua tänne. Kyllä mä pärjään. Mä pärjään aina. Ja paskat. En mä pärjää. Mut ei se mitään.

(Lienee sanomattakin selvää, että mä lääkitsin krapulan pois. Huomaan sen itsekin tästä tekstistä. Ei sekään mitään.)

Jos etsit kadonnutta aikaa, jotain josta jouduit luopumaan, liian usein huomaat, ei se totta ollutkaan

Mietin tämän tekstin julkaisemista pitkään. Kirjoitin sen aiemmin tänään, mutten kehdannut julkaista. Säälin kerjäämistä, mitäs muutakaan. Paskoja ajatuksia, liikaa pahaa oloa. Siinä se nyt kuitenkin on.

---

Kävelen kiskoilla, otan hörpyn siideristä jokaisella askeleella.

"Sun täytyy lopettaa, rakas." 

Tommin sanat kaikuvat päässäni.

"Sulla on ongelma, rakas."

Päästäkää mut vaan pois.

"Miks sä teet noin, rakas?"

En mä enää tiedä. Mun pitäis olla onnellinen, mulla on velvollisuus olla onnellinen.

"Kaikki muuttuu vielä hyväks, rakas."

Entä jos ei? Entä jos mä en jaksa odottaa sitä päivää? 

"Mä oon sun tukena, rakas."

Kukaan ei tiedä kuinka helvetin kauan mä olen sitä aitoa onnea etsinyt. Odottanut sen tulevan vastaan ja luullut niin käyneen. Mut ei, ei helvetissä. Aina kaikki menee vituiks. Aina kaikki menee pilalle. Hullu Salla ottaa mut silmätikukseen, ihmiset pettää lupauksia ja kaikki leviää käsiin. Liikaa päihteitä, ihan liikaa. Mä olen kuulemma omituinen. Mä olen ylitunteellinen, mä olen takertuva. Mä vaadin liikaa, mä rakastan liikaa. Mä pilaan kaikki ihmissuhteet, tuhoan mahdollisuudet onnistumiseen. Kaikki on mun syytä. Ihan vitun kaikki. Turha tästä on muita syyttää, turha mua on sääliä. Mä en kaipaa kenenkään sääliä, mä en kaipaa tukea. Tahdon vaan olla yksin. Mä, mun siiderit ja mun lääkkeet.

Mua ahdistaa, vaikka kaiken pitäis olla hyvin. Kai tää on vaan paniikkikohtaus taas. Tuntuu ainakin siltä. Ehkä tää menee ohi. Tää menee ohi ihan pian. Tai sit mä oon vihdoin tullut hulluksi. Sitähän tässä kokoajan odotetaan.

Kukaan ei huomaa, kuinka paha mun on olla. Kuinka helvetin paha mun on kokoajan olla. Kukaan ei ymmärrä. Ketään ei kiinnosta. Ja hyvä niin.

Mulla kun ei oo mitä oottaa

Mä mietin ensin, etten sano tästä blogin puolella mitään. Annan teille saman kuvan, kuin ihmisille ympärilläni. Jokin aika sitten tapaamalleni lukijalle kirjoitin kuitenkin muutaman epämääräisen sanasen.

Musta tuntuu, että mä olen luovuttamassa. 

Sekoan. 

Mut ei kerrota kenellekään.

Mä kuitenkin päätin, että mun on pakko sanoa jotain täälläkin. Kello on kohta puoli neljä aamuyöllä, enkä mä saa nukutuksi, kun tää asia vaivaa mua.

Mä tahdon kuolla. Tai en varsinaisesti, sanan oikeassa merkityksessä. Mä vaan tahdon kadota, lakata olemasta. Tahdon haihtua pois niin, ettei kukaan muista mun koskaan olleen olemassa. Tahdon pyyhkiä itseni pois menneisyydestä ja tulevaisuudesta. 

Ei tää oo mitään oikeaa elämää. Mä olen onnellinen, joo, mut en aidosti. Ei kukaan haaveile viettävänsä kaikkea aikaansa pää sekaisin. Ei kukaan tahdo löytää onnea vain päihteiden avulla. Kantaa poikaystävän-tai-jonkin-sellaisen kukkaa taskussaan, napsia aamulääkkeitä siiderin kanssa. 

Mulla on kolme ja puoli tuntia aikaa nukkua. Sen jälkeen mun täytyis ajaa. Kyllä mä alan olla ajokunnossa jo, ei se ainakaan promilleista oo kiinni, mutta väsymyksestä ehkä. Tai ahdistuksesta, ken tietää. 

En oikein edes tiedä, mitä mä yritän sanoa. Sitä kai vaan, että mua ahdistaa olla mä. Mua ahdistaa olla isosisko maailman hienoimmalle pikkumiehelle. Mua ahdistaa olla paska esimerkki. Mua ahdistaa, kun Tommi sanoo mulle puhelimessa, että mulla on päihdeongelma. Mua ahdistaa, kun Lauri kysyy parin minuutin välein, että onks kaikki hyvin. Mua ahdistaa nähdä peilistä kalpea ja laihtunut paska ihminen. 

Mut silti mä en tee asioille mitään. Leikin olevani aidosti onnellinen, suljen murheet pois mielestäni. 

Vuosi sitten mä luulin olevani onneton ja nyt, kun mä luulen olevani onnellinen, olen mä todellisuudessa onnettomampi ja syvemmissä vesissä, kuin koskaan. 

Budii, marii, elämä nurinnarin

Ada on sekaisin. Enemmän sekaisin kuin pitkään aikaan. Huhhuh. Pistetään mahdollinen tekstin sekavuus sen piikkiin. Rivit hyppii silmissä ja tuntuu kuin lattia vajoaisi alas päin.

Lauri tosiaan tuli, kuten aiemmin kerroin. Ja meillä oli hauskaa. Oikeesti. Helvetin hauskaa. Me kuunneltiin musiikkia ja juotiin kaljaa. Mä napsin lääkkeitä ja Lauri poltti pilveä. Harrastettiin seksiä päät niin sekaisin, ettei kumpikaan tainnut sillä hetkellä edes ymmärtää mitä tapahtuu. Kuunneltiin lisää musiikkia ja makoiltiin sohvalla sylikkäin. Naurettiin omille oloillemme ja rakastettiin. Paljon.

Paska juttu, kyllä mä sen tiedän. Mut tää tuntuu hyvältä. Huomenna tuntuu pahalta, mä tiedän sen myös. Nyt mä oon kuitenkin kotona, Lauri lähti ties minne. Ja oli kyllä ihan jees tulla kotiin, tuntuu siltä että mä sammun ihan kohta, enkä mä tahdo niin tapahtuvan Laurin kämpillä.

Me paetaan todellisuutta toisiin ulottuvuuksiin. Yritetään unohtaa tuleva ero ja paska menneisyys. Yritetään olla rentoja edes hetki. Ja se toimii. Se tuntuu hyvältä. Mä rakastan. Tää ei voi jatkua ikuisesti, mut just nyt näin on hyvä.

Meillä on kauheesti suunnitelmia myös huomiselle ja etenkin lauantaille, mut en mä sitten tiedä toteutuuko niistä mikään. Kaikki riippuu Laurista.

Tiedättekö rakkaat, mä olen onnellinen tällä hetkellä. Ja se on sairasta. On sairasta, etten voi tavoittaa onnea selvinpäin. Mut ei se mitään. Näin mä kestän tätä maailmaa edes hetken. Edes hetken mä saan tuntea onnellisuutta. Se on harvinaista se.

Eksyin mun tieltä, en löydä takaisin todellisuuteen

Jotkut ihmiset vain on tässä maailmassa vailla merkitystä. Vailla mitään tehtävää. Mä olen sellainen ihminen. Mä olen täällä vain itseäni varten. Kaikki muut ihmiset kulkee eteen päin ja mä vaan pyörin ympyrää paikoillani. Mä juon liikaa, mä sekoilen liikaa, mä itken liikaa. Suurin hyöty, mikä tästä koko elämästä tällä hetkellä on, on se, että mä kirjoitan lukemista teille. Sen parempaan musta ei ole. Ei nyt, eikä ehkä koskaan.

Mulla ei ole koskaan ollut paljon ystäviä. Mä olen aina ollut se virheellinen kappale. Mä kuulen kokoajan, että olen kaunis, mukava ja puhelias. Miks mä sitten olen yksin? Miks kaikki asiat on niin hirveän huonosti kokoajan? Miks mä en kelpaa mihinkään? Mä en saa töitä, mä en saa ystäviä, mä en menesty koulussa. Kuraattori jää sairaslomalle, eikä tahdo tavata mua. Opettajat suosivat kaikkia muita, mutteivät pidä minusta. Minä olen se tyhmä lapsi. Minä ajattelen tunteilla, enkä järjellä.

“When I was 5 years old, my mother always told me that happiness was the key to life. When I went to school, they asked me what I wanted to be when I grew up. I wrote down ‘happy’. They told me I didn’t understand the assignment, and I told them they didn’t understand life.”

-John Lennon

Kuinka helvetin kauan mun täytyy taistella? Kuinka monta päivää vielä? Mä tiedän, etten mä kykene tähän enää kauaa. Kesä tulee ja mä jään yksin. Tai ehkä mulla käy 'tuuri' ja tapaan jonkun uuden kusipään, joka kohtelee mua samoin, kun kaikki muut mun elämässä nyt. Mä vedän puoleeni sellaisia ihmisiä. Ei kukaan kunnollinen pidä musta.

Mulla ei ole enää mitään tavoitteita. Mun suurin tavoite on selvitä hengissä huomisesta. Mun suurin unelma on, ettei mua koske huomenna. Ettei mulle luvata mitään huomenna, jottei mun tarvitsis taas pettyä. Se koskee enemmän, kuin mikään fyysinen kipu maailmassa. Mua sattuu, kun mä ymmärrän, että mulle ollaan valehdeltu taas. Mä olen sinisilmäisenä ottanut kaiken vastaan ja yhtäkkiä mua lyödään kasvoille. Mä kestän sen kaiken aina vain uudelleen, jotta saisin tuntea edes hetken olevani rakastettu. Jotta saisin halata vielä kerran. Jottei mulle oltais vihaisia. 

Mä olen pelkkä säälittävä ihmispaska. Enkä mä sano tätä, jotta te säälisitte mua. Ihan rehellisesti en. Mä sanon niin, koska niin mä ajattelen.