En osaa olla yksin, kun sain sut

Mä en osaa olla yksin. Viimeisen viikon olen roikkunut niin tiukasti Laurissa kiinni, että siitä on tullut ihan tapa. Eikä tuo toinen osapuolikaan ole tuntunut pahemmin mun roikkumistani vastustelevan. Nyt kun mä kuitenkin tulin pitkästä aikaa ihan omaan kotiin ihan yksin, niin mua ahdistaa kauheesti. Mä yritän sisäistää, että tää on se todellisuus, joka mua vastaan iskee vajaan kolmen viikon päästä. Mitähän helvettiä mä sitten teen?

Laurin intistä ei täällä tosiaan oo kauheesti ollut puhetta, koska en tahdo edelleenkään tulla tunnistetuksi, vaikken mä niin tarkka sen suhteen enää olekaan, kuin ennen. Lähtö lähenee siis. Ja lähtö ei ole vain pelkästään inttiin, vaan myös kokonaan toiselle paikkakunnalle. Tästä tulee etäsuhde. Kolmen viikon päästä. Kolmen lyhyen viikon päästä minä olen täällä ja hän siellä. Lauri muuttaa siis intin myötä sukulaistensa luo asumaan intin ajaksi ja intin jälkeinen aika on vielä yksi suuri kysymysmerkki. Mun fiilikset koko juttua kohtaan on äärimmäisen sekavat. Toisaalta meidän suhde tuntuu olevan nyt vakaammalla pohjalla kuin koskaan, mutta toisaalta koko suhteen kuoleminen näyttää todennäköisemmältä päivä päivältä.

Lauri muuttaa sukulaistensa luo eli mä en voi majailla siellä, kun Lauri on kiinni. Mä asun aivan liian kaukana koko lokaatiosta, joten en voi ajaa sinne usein. Mulla on oma kämppä joo ja Lauri voi tulla tänne, mutta kuinka kannattavaa on ajaa ehkä vain päivän takia tänne? Mä en kestä. Mä en tahdo ajatella. Näen kaiken jo niin selkeästi.

Mä oon kyllä yrittänyt saada Lauria jäämään tänne ja hylkäämään sen muuttoidean, mutta me molemmat ymmärretään kyllä, ettei siinä oo mitään järkeä. Kaikki aika kuluis matkoihin ja se ei oo reilua Lauria kohtaan.

Me ollaan puhuttu tästä niin paljon tulematta kuitenkaan mihinkään ratkaisuun. Mä vakuuttelen Laurille ja itselleni, että mä pystyn odottamaan, me voidaan puhua skypessä ja niin edelleen. Mutta me molemmat tiedetään kyllä, ettei se mene niin. Ei välttämättä. Tuskin.

Mä olen yksinänikin miettinyt tätä asiaa. Mua ei pidättele täällä mikään muu kuin koulu. Kannattaisiko mun käydä koulu loppuun siellä ja muuttaa sille paikkakunnalle? Paikkakunnalle, joka ei muuten kiinnosta mua pätkän vertaa. Kannattaako muuttaa epävarman rakkauden perässä ja riskeerata kaikki? En mä tiedä pystyisinkö mä. Muuttaisko Lauri sitten mun luo, vai sinne sukulaisensa kämpille? Mä en tiedä. En mä tahdo muuttaa sinne.

Me ollaan myös puhuttu siitä, että jos vaan laitettais kaikki tauolle intin ajaksi. Jatkettais TJ0:n jälkeen, jos on fiilistä. Mut entä jos toisella on fiilistä ja toisella ei? Mitä jos toinen seurustelee jo uuden kanssa ja toinen rakastaa yhä?

Mä tulen hulluksi.

Eikä tää Laurillekaan oo helppoa, en mä sitä sano. Ehkä tää on sille jopa vaikeempaa kuin mulle, en mä tiedä. Mun pää hajoaa. Mä yritän kovasti sulkea tän kaiken pois mun mielestä ja nauttia jäljellä olevista päivistä, mutta se tuntuu olevan hankalampaa kuin mä ikinä osasin aavistaa.

Jo pikkutyttönä mä päätin, että mä seurustelen vasta sitten, kun mies on käynyt intin. Ja mistä tilanteesta mä löydänkään itseni nyt? Ei oo reilua.

Lauriakin taitaa ahdistaa olla kotona. Se ei koskaan tekstaa ja nyt mun puhelimessa on viesti:

"Sun vieressä on lämmin, ku ulkona on kylmä
Kun sua hellin, oon aina taivaas
Tiedän mitä etsin, kun sut löysin
En osaa olla yksin, kun sain sut"

Imelää ehkä, mut ihanaa silti. Se on meidän biisi. Surkea inside -läppä, mutta silti molemmille niin tärkeä. Milloin tuosta itsekkäästä, mykästä ja röyhkeästä pojasta tuli tuollainen? Just kun sain sen koulutettua, joudun päästää sen menemään. En päästä. Elättelen toiveita, että Laurin äidin oletus käy toteen ja poika tulee kotiin viimeistään toisen viikon jälkeen jättäen intin kesken. Ei, en mä oikeesti niin toivo. Tai ehkä salaa toivonkin. Sekavat fiilikset. Pitäis nukkua.