Mä eilen ehdinkin jo kertoa teille, että tämän viikon positiivisiin ei kyllä oo paljon sanottavaa. Negatiivisia juttuja keksisin niin paljon, ettette jaksaisi edes lukea. Positiivisella linjalla kuitenkin mennään, en tahdo masentaa itseäni yhtään lisää.
♥ Puhuin Tommin kanssa
♥ Kävin lenkillä keskellä yötä
♥ Leivoin mokkapaloja
♥ Jaksoin keittää kahvia miltei joka aamu
♥ Sain kouluprojektin valmiiksi
♥ Sain täydet pisteet sanakokeesta
♥ Muutamana päivänä oli täydellinen auringonpaiste
Eipä tässä viikossa kai ollut muuta erikoista. Tänään mä jännään, että tuleeko Lauri kotiin ja jos herraa ei näy, juon yksikseni ehkä muutaman siiderin ja teen jotain ruokaa. Hyvää alkavaa viikonloppua teille!
perjantai 31. lokakuuta 2014
torstai 30. lokakuuta 2014
Bridesmaids
Tommi tosiaan soitti mulle taas, kuten mä aiemmin tänään mainitsinkin. Tällä kertaa hänellä ei ollut vain tyhjänpäiväistä valittamista sanottavanaan, vaan hän pyysi neuvoa. Mä olen hänelle ainoa naispuolinen läheinen ihminen ja hän kaipasi kuulemma naisen näkemystä. Mä vaan meinasin tukehtua kieleeni, kun kuulin kysymyksen.
"Miten sä haluaisit, että sua kosittais?"
Tiesin heti, mistä on kyse. Häät. Eikä mitkä tahansa häät, vaan Tommin ja hänen tyttöystävänsä häät. Pian, ennen vauvan syntymää. Luultavasti tulevan puolen vuoden sisällä siis. He ovat kuulemma sopineet asian jo, mutta Tommin täytyy silti kosia. Ja mä olen kuulemma "bestman" ja mulla on velvollisuus auttaa myös kosinnassa. Kiva, mun ei edes pitänyt olla missään tekemisissä heidän kanssaan enää ja yhtäkkiä mä löydänkin itseni tilanteesta, jossa mä olen bestman, morsiusneito ja vauvan kummi samaan aikaan. Melko paljon vastuuta yhden ihmisen kannettavaksi.
Mä siis annan vinkkejä kosintaa varten eksälleni, jos niin voi sanoa. Miehelle, jonka kanssa mä suunnittelin yhteistä tulevaisuutta. Miehelle, jonka oli tarkoitus kosia mua. Miehelle joka itseasiassa kosi mua. Autossa, matkalla Hesburgeriin.
Ja samalla kun tämä mies on toteuttamassa toisen naisen kanssa kaikkea sitä, missä minun piti olla osallisena, mä makaan sikiöasennossa kylpyhuoneen lattialla ja neuvon häntä siinä. Koomista, mutta toisaalta äärimmäisen surullista. Onhan mullakin toki mies, en mä ihan tyhjän päälle pudonnut, mutta silti. On se vähän eri asia olla perustamassa perhettä, kuin miettiä, että tuleekohan se poikaystävä armeijasta kotiin ja ottaakohan se vielä yhteyttä. Vaikka turhahan mun on valittaa, itsehän mä pistin mun ja Tommin jutun lopullisesti poikki samalla, kun löysin Laurin. Ja itsehän mä annoin pakit sekä kysyttäessä seurustelusta, että kihloista. Enkä mä muuttais niitä päätöksiä, vaikka nyt tilaisuuden saisinkin.
On se vaan silti jotenkin niin omituinen tilanne, että mä en oikein tiedä, kuinka suhtautua. Kai mun vaan täytyy olla onnellinen ja ottaa se osa, mitä mulle tarjotaan. Vaikka väkisin. Se ei kuitenkaan ole suurin mun ongelmistani tämän asian suhteen, ehei. Millä mä selitän Laurille kaiken sen? Lauri ei voi sietää Tommia, Lauri ei tiedä, että mä olen Tommin kanssa tekemisissä, eikä etenkään, että mä olen Tommin kanssa näin läheisissä väleissä. Vaikka mä nyt kertoisinkin Laurille, että mä puhuin Tommin kanssa, niin millä mä selitän sen, että mulla yhtäkkiä onkin niin iso rooli Tommin elämässä, että mua pyydettiin osaksi häitä ja tulevan lapsen elämää? Mä en tosiaan tiedä.
En mä kuitenkaan aio hätäillä tämän asian kanssa. Mun ja Tommin välit ovat niin epäselvät, että mä en usko hänen lupauksiinsa, ennen kuin istun kirkossa juhlimassa häitä.
"Miten sä haluaisit, että sua kosittais?"
Tiesin heti, mistä on kyse. Häät. Eikä mitkä tahansa häät, vaan Tommin ja hänen tyttöystävänsä häät. Pian, ennen vauvan syntymää. Luultavasti tulevan puolen vuoden sisällä siis. He ovat kuulemma sopineet asian jo, mutta Tommin täytyy silti kosia. Ja mä olen kuulemma "bestman" ja mulla on velvollisuus auttaa myös kosinnassa. Kiva, mun ei edes pitänyt olla missään tekemisissä heidän kanssaan enää ja yhtäkkiä mä löydänkin itseni tilanteesta, jossa mä olen bestman, morsiusneito ja vauvan kummi samaan aikaan. Melko paljon vastuuta yhden ihmisen kannettavaksi.
Mä siis annan vinkkejä kosintaa varten eksälleni, jos niin voi sanoa. Miehelle, jonka kanssa mä suunnittelin yhteistä tulevaisuutta. Miehelle, jonka oli tarkoitus kosia mua. Miehelle joka itseasiassa kosi mua. Autossa, matkalla Hesburgeriin.
Ja samalla kun tämä mies on toteuttamassa toisen naisen kanssa kaikkea sitä, missä minun piti olla osallisena, mä makaan sikiöasennossa kylpyhuoneen lattialla ja neuvon häntä siinä. Koomista, mutta toisaalta äärimmäisen surullista. Onhan mullakin toki mies, en mä ihan tyhjän päälle pudonnut, mutta silti. On se vähän eri asia olla perustamassa perhettä, kuin miettiä, että tuleekohan se poikaystävä armeijasta kotiin ja ottaakohan se vielä yhteyttä. Vaikka turhahan mun on valittaa, itsehän mä pistin mun ja Tommin jutun lopullisesti poikki samalla, kun löysin Laurin. Ja itsehän mä annoin pakit sekä kysyttäessä seurustelusta, että kihloista. Enkä mä muuttais niitä päätöksiä, vaikka nyt tilaisuuden saisinkin.
On se vaan silti jotenkin niin omituinen tilanne, että mä en oikein tiedä, kuinka suhtautua. Kai mun vaan täytyy olla onnellinen ja ottaa se osa, mitä mulle tarjotaan. Vaikka väkisin. Se ei kuitenkaan ole suurin mun ongelmistani tämän asian suhteen, ehei. Millä mä selitän Laurille kaiken sen? Lauri ei voi sietää Tommia, Lauri ei tiedä, että mä olen Tommin kanssa tekemisissä, eikä etenkään, että mä olen Tommin kanssa näin läheisissä väleissä. Vaikka mä nyt kertoisinkin Laurille, että mä puhuin Tommin kanssa, niin millä mä selitän sen, että mulla yhtäkkiä onkin niin iso rooli Tommin elämässä, että mua pyydettiin osaksi häitä ja tulevan lapsen elämää? Mä en tosiaan tiedä.
En mä kuitenkaan aio hätäillä tämän asian kanssa. Mun ja Tommin välit ovat niin epäselvät, että mä en usko hänen lupauksiinsa, ennen kuin istun kirkossa juhlimassa häitä.
Viis sormee ja vilaus
Joskus on vaan niin helvetin vaikeaa päättää, onko joku ihminen sulle hyväksi vai pahaksi, että sitä tulee jojoiltua edes takaisin pitkän aikaa. Mulla on käynyt jo kahden ihmisen kohdalla niin.
He osaavat olla niin hyviä mulle, osaavat kohdella mua hyvin ja sanoa juuri ne oikeat sanat. Ja sitten he osaavat olla hirviöitä, tuhota jokaisen osan minusta.
Mä olen tunteellinen. Mä kaipaan sanojen lisäksi tekoja. Mä kaipaan avoimuutta ja rehellisyyttä. Mut on helppoa puhua puolelleen ja mä annan helposti anteeksi. Mä olen kiltti. Liian kiltti.
Mua alkaa väsyttää tää jatkuva sekoilu ihmisten kanssa. Olis vaan niin helppoa, jos osais olla yksin. Mutta kun en vaan osaa.
Laurista ei oo kuulunut mitään koko viikkoon, Tommin kanssa mä olen puhunut taas, vaikkei ollut tarkoitus ja niin edelleen. Huomenna olis viikon positiivisten vuoro, mutta ei taida kyllä olla paljon positiivista sanottavaa tästä viikosta.
keskiviikko 29. lokakuuta 2014
Lying, thinking
Keskiviikko jo, enkä mä ole kuullut Laurista vielä tällä viikolla mitään. Se ei jätä mun ajatuksiani rauhaan ja mä tulen hulluksi kohta. Mitäköhän se tekee, onkohan sillä kaikki hyvin, tuleekohan se viikonloppuna kotiin?
Mua ahdistaa viikonloppu jo nyt. Lauri kuitenkin kysyy, että mitä mä tein viikolla. Makasin kotona, itkin ja olin netissä. Joo, kiva viikko.
TJ51, tuu jo pois sieltä.
Mua ahdistaa ja turhauttaa. Kyselkää multa askissa jotain, että mulla on edes jotain tekemistä.
Mua ahdistaa viikonloppu jo nyt. Lauri kuitenkin kysyy, että mitä mä tein viikolla. Makasin kotona, itkin ja olin netissä. Joo, kiva viikko.
TJ51, tuu jo pois sieltä.
Mua ahdistaa ja turhauttaa. Kyselkää multa askissa jotain, että mulla on edes jotain tekemistä.
tiistai 28. lokakuuta 2014
Ei voimat riitä muuttaa
Mua sanalla sanoen vituttaa. Mä en oikein edes tiedä, että mikä, mutta ottaa päähän silti. Oma saamattomuus kai. Jatkuva anteeks antaminen ja ihmissuhteiden sekavuus. Miks kaikki ei vaan voi olla helppoa ja yksinkertaista?
Lääkkeetkin kolahti päähän enemmän kuin oli tarkoitus ja tässä mä sitten taas kerran makaan olohuoneen lattialla ja kulutan aikaa turhuuksiin. Samaan aikaan toisaalla ahkerat oppilaat lukee historiaa. Mä teen historiaa, en ehkä merkittävää tai kirjoihin kirjoitettavaa, mutta omaa sellaista. Tai ehkä musta vielä jonakin päivänä kruunataan laiskuuden kuningatar tai jotain muuta yhtä vakuuttavaa.
Lauri kysyi multa viikonloppuna, että oonko mä masentunut. Joo. Tai ei mulla mitään virallista diagnoosia siitä ole, mut se nyt vaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että mä en halua mitään diagnoosia. Jos mulla olis mustaa valkoisella tästä, se vain olis mulle uusi tekosyy olla tekemättä sitäkään vähää, mitä mä nyt teen. Ja lääkkeitä ne yrittää tyrkyttää nyt jo ihan tarpeeksi, mä en tahdo yhtään nappia enää. Hirveä työ niellä tätäkin määrää. Tuntuu, että kokoajan saa nieleskellä ja silti jää joku pilleri ottamatta.
Mä kävin viikonloppuna vaa'alla. Plus puoltoista kiloa. Mä tosin olin syönyt just sitä ennen, että kai sillä on vaikutusta. Lauri puristi perseestä ja sanoi, että hyvä vaan.
"Sun rintalastas on vihdoin menny piiloon."
Tekis mieli ajella autolla ympäriinsä ja näytellä keskisormea ikkunasta kaikille ja hymyillä vittumaisesti. Ihan vaan koska mä voi. Mut en mä viitsi, en kaipaa enää yhdenkään ihmisen vihoja niskaani.
"Kiinni tottumukseen ja tilanteeseen,
jonka oon hyväksynyt koska
ei voimat riitä muuttaa."
Mua vähän ahdistaa tää Tommi juttu. Vaikka se onkin ihan täys kyrpä ja ansaitsis palaa helvetin liekeissä, niin on mulla silti vähän ikävä. Kai se vaan on sitä, että mä en oo tottunut olemaan täysin yksin. No, korkee aika kai opetella siihenkin. Ja oon mä yrittänyt miettiä sitä asiaa siltäkin kannalta, että jos mä joskus tosiaan muutan Laurin kanssa yhteen, niin yksin oleminen on varmasti harvinaista herkkua. Täytyy siis nyt ottaa kaikki irti siitä, kun olen kokoajan yksin. Voin olla oma outo itseni ilman, että kenelläkään on mitään sanottavaa siihen.
Joo. Tosi syvällinen olo tänään. Mä voisin vaikka loputtomiin kirjoittaa tällaista sekavaa ajatusten virtaa, mutta en mä usko, että te jaksatte kovin syvälle mun mieleeni pureutua. Jätän tämän siis vain tähän.
Lääkkeetkin kolahti päähän enemmän kuin oli tarkoitus ja tässä mä sitten taas kerran makaan olohuoneen lattialla ja kulutan aikaa turhuuksiin. Samaan aikaan toisaalla ahkerat oppilaat lukee historiaa. Mä teen historiaa, en ehkä merkittävää tai kirjoihin kirjoitettavaa, mutta omaa sellaista. Tai ehkä musta vielä jonakin päivänä kruunataan laiskuuden kuningatar tai jotain muuta yhtä vakuuttavaa.
Lauri kysyi multa viikonloppuna, että oonko mä masentunut. Joo. Tai ei mulla mitään virallista diagnoosia siitä ole, mut se nyt vaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että mä en halua mitään diagnoosia. Jos mulla olis mustaa valkoisella tästä, se vain olis mulle uusi tekosyy olla tekemättä sitäkään vähää, mitä mä nyt teen. Ja lääkkeitä ne yrittää tyrkyttää nyt jo ihan tarpeeksi, mä en tahdo yhtään nappia enää. Hirveä työ niellä tätäkin määrää. Tuntuu, että kokoajan saa nieleskellä ja silti jää joku pilleri ottamatta.
Mä kävin viikonloppuna vaa'alla. Plus puoltoista kiloa. Mä tosin olin syönyt just sitä ennen, että kai sillä on vaikutusta. Lauri puristi perseestä ja sanoi, että hyvä vaan.
"Sun rintalastas on vihdoin menny piiloon."
Tekis mieli ajella autolla ympäriinsä ja näytellä keskisormea ikkunasta kaikille ja hymyillä vittumaisesti. Ihan vaan koska mä voi. Mut en mä viitsi, en kaipaa enää yhdenkään ihmisen vihoja niskaani.
"Kiinni tottumukseen ja tilanteeseen,
jonka oon hyväksynyt koska
ei voimat riitä muuttaa."
Mua vähän ahdistaa tää Tommi juttu. Vaikka se onkin ihan täys kyrpä ja ansaitsis palaa helvetin liekeissä, niin on mulla silti vähän ikävä. Kai se vaan on sitä, että mä en oo tottunut olemaan täysin yksin. No, korkee aika kai opetella siihenkin. Ja oon mä yrittänyt miettiä sitä asiaa siltäkin kannalta, että jos mä joskus tosiaan muutan Laurin kanssa yhteen, niin yksin oleminen on varmasti harvinaista herkkua. Täytyy siis nyt ottaa kaikki irti siitä, kun olen kokoajan yksin. Voin olla oma outo itseni ilman, että kenelläkään on mitään sanottavaa siihen.
Joo. Tosi syvällinen olo tänään. Mä voisin vaikka loputtomiin kirjoittaa tällaista sekavaa ajatusten virtaa, mutta en mä usko, että te jaksatte kovin syvälle mun mieleeni pureutua. Jätän tämän siis vain tähän.
maanantai 27. lokakuuta 2014
Nothings ever what we expect
Maanantait on aina kaikista rankimpia. Lauri lähtee sunnuntaisin, yöllä mä en saa nukutuksi ja aamulla väsyttää. Pää on tyhjä ja silmät tuijottaa seinää.
Tiistaisin mä alan päästä kiinni arkeen, mutta unettomuus vaivaa yhä. Laitan viestiä Laurille ja se rauhoittaa mun mieltäni edes vähän.
Keskiviikkoisin Lauri yleensä ilmoittelee itsestään ja mun oloni paranee. Mä olen jo tottunut yksinäisyyteen ja pärjään.
Torstaisin olo on malttamaton. Koulu uuvuttaa ja lähestyvä viikonloppu kihelmöi mielessä. Laitan toisen viestin Laurille, käsken soittaa, kun hän on kotona.
Perjantaisin tunnit tuntuvat vuosilta. Mä odotan ja odotan. Tulispa se jo, kuluispa aika nopeammin. Pelkkää tyhjän toimittamista koko päivä. Ilta päättyy kyyneleisiin, joko ilon tai surun, riippuen siitä, soittiko Lauri vaiko ei. Yleensä ilon. viimeistään yön tunteina.
---
Tänään on maanantai ja mä luulen, että kuolen jos en saa unta yöllä. MUA VÄSYTTÄÄ.
Tiistaisin mä alan päästä kiinni arkeen, mutta unettomuus vaivaa yhä. Laitan viestiä Laurille ja se rauhoittaa mun mieltäni edes vähän.
Keskiviikkoisin Lauri yleensä ilmoittelee itsestään ja mun oloni paranee. Mä olen jo tottunut yksinäisyyteen ja pärjään.
Torstaisin olo on malttamaton. Koulu uuvuttaa ja lähestyvä viikonloppu kihelmöi mielessä. Laitan toisen viestin Laurille, käsken soittaa, kun hän on kotona.
Perjantaisin tunnit tuntuvat vuosilta. Mä odotan ja odotan. Tulispa se jo, kuluispa aika nopeammin. Pelkkää tyhjän toimittamista koko päivä. Ilta päättyy kyyneleisiin, joko ilon tai surun, riippuen siitä, soittiko Lauri vaiko ei. Yleensä ilon. viimeistään yön tunteina.
---
Tänään on maanantai ja mä luulen, että kuolen jos en saa unta yöllä. MUA VÄSYTTÄÄ.
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
Just one more
Ever have that one person in your life that you just can't give up on,
the one person that can screw you over time after time,
yet you always seem to give them another chance?
And no matter how many times you say this is their last one,
you know it's a lie because there's always just one more waiting for them.
The person you know you are better off without,
but you can't find a way to let them go?
Mun elämässä on yksi tällainen ihminen. Lauri. Mä luulin, että heitä on kaksi, mutta Tommista mä laskin irti. Laurin takia. Ja itseni kai myös. Lauri on kuitenkin tällainen ihminen ihan oikeasti.
Vaikka mä olisin kuinka vihainen, Lauri osaa lepyttää mut ja vaikka mua kuinka itkettäisi, Lauri saa mut nauramaan.
Monen anteeksipyynnön jälkeen mä istun sohvan nurkassa ja katson televisiota hiljaa sanomatta mitään. Lauri tietää, ettei kaikki ole vieläkään ok.
"Vieläks sä mökötät?"
"Mmm."
"Mökötä vaan."
Kuluu minuutti.
"Vieläkö?"
"Joo."
"Okei."
Tässä vaiheessa Lauri tuijottaa mua silmiin ja silittää mun tukkaa ja virnistää. Mä sulan.
"Vielä?"
"Joo, mä oon tosi vihainen."
"Oo vaan."
Mä olen jo leppynyt, mutta ihan periaatteen takia mä mökötän vieläkin. Lauri virnistää, koska hän aavistaa.
"Mökö?"
Mä virnistän takaisin, alan nauraa, pussaan ja lähden keittiöön juomaan. Kaikki on ihan jees.
perjantai 24. lokakuuta 2014
Antaa syksyn tulla ja oot kaunis kuin kuolleet puut
Mä taidan kuolla kesän mukana. Lehdet putoaa, maatuu, unohdetaan.
Mä olen väsynyt pettymään. Taistelemaan paikastani, kilpailemaan huomiosta.
Mä olen väsynyt kyyneleiden polttamiin silmiin ja viiltoihin iholla. Niin liian väsynyt olemaan väsynyt.
Mun täytyy keskittyä hengittämään. Se on niin raskasta, niin kamalan raskasta.
Voi mitä kaikkea mun kehoni onkaan käynyt läpi. Pieni hauras keho. Ei kestä yhtään iskua enää. Aivan kuten mieli, sekin on kulutettu loppuun. Läpi kuultava, heikko ja rikkinäinen.
Makaan alusvaatteisillani, kerälle kääriytyneenä kylpyhuoneen lattialla. Mietin, että mitä helvettiä mä teen vielä täällä. Tunnen jokaisen sydämen sykkeen ja se sattuu mua.
Miksi mä en voi vain mennä? Lentää vapaana pois. Olla onnellinen.
Hänkään ei enää välitä. Kaikki on samantekevää. Aivan kuten minä kaikille.
Mä olen väsynyt pettymään. Taistelemaan paikastani, kilpailemaan huomiosta.
Mä olen väsynyt kyyneleiden polttamiin silmiin ja viiltoihin iholla. Niin liian väsynyt olemaan väsynyt.
Mun täytyy keskittyä hengittämään. Se on niin raskasta, niin kamalan raskasta.
Voi mitä kaikkea mun kehoni onkaan käynyt läpi. Pieni hauras keho. Ei kestä yhtään iskua enää. Aivan kuten mieli, sekin on kulutettu loppuun. Läpi kuultava, heikko ja rikkinäinen.
Makaan alusvaatteisillani, kerälle kääriytyneenä kylpyhuoneen lattialla. Mietin, että mitä helvettiä mä teen vielä täällä. Tunnen jokaisen sydämen sykkeen ja se sattuu mua.
Miksi mä en voi vain mennä? Lentää vapaana pois. Olla onnellinen.
Hänkään ei enää välitä. Kaikki on samantekevää. Aivan kuten minä kaikille.
Viikon positiiviset 5
Mä muistan aivan selvästi, kun mä aloitin tämän postaussarjan ja nyt ollaan jo viikossa 6, postauksessa 5. Tuntuu, kuin mä olisin aloittanut koko homman vasta eilen...
No, tässä näitä nyt sitten olisi taas!
♥ Laurin kanssa kaikki ok
♥ Näin äitiä kahvin merkeissä
♥ Blogin ask.fm oli aktiivisempi kuin yleensä
♥ Olin lomalla koulusta
♥ ... ja näin ollen erossa ahdistavista ihmisistä ja ympäristöstä
♥ Olin vähemmän stressaantunut kuin yleensä
♥ En nähnyt Sallaa kertaakaan
♥ Tapasin blogini lukijan
♥ Ostin uusia vaatteita
♥ Muutin tavaroiden järjestystä kotona
♥ Join hyvää kaakaota kahvilassa
♥ Sain pitkän odotuksen jälkeen oliiveja
♥ Jaksoin kirjoittaa blogia aktiivisemmin, kuin tavallisesti ja se oli mielekästä
No, tässä näitä nyt sitten olisi taas!
♥ Laurin kanssa kaikki ok
♥ Näin äitiä kahvin merkeissä
♥ Blogin ask.fm oli aktiivisempi kuin yleensä
♥ Olin lomalla koulusta
♥ ... ja näin ollen erossa ahdistavista ihmisistä ja ympäristöstä
♥ Olin vähemmän stressaantunut kuin yleensä
♥ En nähnyt Sallaa kertaakaan
♥ Tapasin blogini lukijan
♥ Ostin uusia vaatteita
♥ Muutin tavaroiden järjestystä kotona
♥ Join hyvää kaakaota kahvilassa
♥ Sain pitkän odotuksen jälkeen oliiveja
♥ Jaksoin kirjoittaa blogia aktiivisemmin, kuin tavallisesti ja se oli mielekästä
torstai 23. lokakuuta 2014
Minä en ole sinun
Kaksikymmentä kuukautta.
Siinä ajassa mä olen ehtinyt olemaan toinen nainen parhaan ystäväni poikaystävälle. Mä olen ehtinyt menettämään kaikki ystäväni. Mä olen käynyt pohjalla. Olen kuunnellut loputtomasti valheita ja loukkauksia. Olen lukenut, mitä hän minusta selkäni takana kirjoittaa.
Olen istunut hänen kanssaan baareissa, maksanut hänen juomiaan. Olen raahannut häntä kotiin keskellä yötä ja kävellyt älyttömän pitkiä matkoja hänen vuokseen. Mä olen uhrannut ja menettänyt yöuneni hänen takiaan.
Olen ymmärtänyt, ettei meistä koskaan tule mitään. Elätellyt toivoa ja jatkanut eteen päin. Antanut anteeksi ja ollut ystävä. Lainannut rahaa ja auttanut niin hyvin, kuin sunkin kykenen. Olen ottanut hänen murheitaan kannettavakseni ja ajanut loputtomia kilometrejä hänen vuokseen.
Olen katsonut kun hän rakastaa toista. Kantanut salaisuutta harteillani. Ollut hiljaa, vaikka olisin tahtonut puhua. Olen katsonut hänen muuttuvan. Olen ikävöinyt ja huolehtinut. Olen istunut sairaalavuoteen vierellä ja tavannut kaikki hänen sukulaisensa.
Olen seisonut tunteja ja tunteja hänen työpaikallaan, pitänyt seuraa ja ollut avuksi. Olen ollut hänelle kodinhoitaja ja orja.
Tiedän hänestä kaiken, jokaisen pienenkin asian. Luen ajatuksia katseista ja tunnistan tekohymyn. Olen ollut hänelle pano samalla, kun hän on ollut minulle tärkeintä maailmassa. Olen antanut anteeksi kaiken sen pahan, mitä hän on minulle tehnyt. Olen unohtanut, mihin kaikkeen hän on minut pakottanut.
Olen puolustanut häntä poliisikuulusteluissa ja kertonut rakkailleni valheita hänestä. Olen salaillut ystävyyttämme ja riskeerannut kaiken sen takia.
Olen unohtanut kylmän metallin kaulalla ja naarmut käsivarsillani. Olen oppinut elämään sen kanssa, millaisen hän on minusta tehnyt. Hän on muovannut minusta itselleen mieluisen ja nyt hän nauttii työnsä tuloksista.
Ei kuitenkaan enää. Mä en ole enää se ihminen, joka hän tahtoo minun olevan. Mä en pysty siihen enää. Mun on päästettävä irti, seisottava omilla jaloillani. Tai muuten mä en tule tekemään niin koskaan.
Lauri ei tiedä puoliakaan totuudesta, eikä tule koskaan tietämäänkään. Ja mä todella toivon, että te mietitte sanojanne, tää on arka paikka mulle. Ja jos siellä sattuu joku tuttu lukemaan tätä tekstiä, pysykää hiljaa. Mun takiani.
Voisko joku poistaa sen tärinän jaloista?
Johonkin se vaan tämäkin viikko katos. En mä oikein tiedä mitä mä olen koko viikon tehnyt, mutta niin se aika vain kului. Huomenna Lauri tulee kotiin ja mä voin olla aidosti onnellinen taas. Vaikka ei tää päiväkään kyllä hassumpi ollut. Mä olen viime aikoina kuitenkin ottanut kamalasti stressiä Tommista ja meidän tän hetkisestä tilanteesta. Mut eiköhän kaikki järjesty ajan kanssa, ainakin mä toivon niin.
Tänään mä olen yrittänyt vähentää mun lääkitystä ja sen kyllä huomaa. Otsikko viittaa tähän. Ajatus ei kulje, jalat ja kädet tärisee ja oksettaa. Voin vain kuvitella miltä musta tuntuu, kun mun täytyy lopettaa lääkkeet kokonaan...
Mulla ei nyt oikein oo mitään sanottavaa. Huomenna olis taas viikon positiivisten vuoro ja yritän kirjoittaa jotain juttua tässä valmiiks. Usein mä jo ajastan viikon positiiviset etukäteen teille, koska mä tuppaan perjantaisin aina tekemään jotain typerää, enkä ennätä koneelle ollenkaan.
Nyt kyllä tuntuu siltä, että on parempi lopettaa tämän päivän juttu tähän, ei tästä tuu yhtään mitään. Hengissä ollaan ja kaikki on ihan jees.
Tänään mä olen yrittänyt vähentää mun lääkitystä ja sen kyllä huomaa. Otsikko viittaa tähän. Ajatus ei kulje, jalat ja kädet tärisee ja oksettaa. Voin vain kuvitella miltä musta tuntuu, kun mun täytyy lopettaa lääkkeet kokonaan...
Mulla ei nyt oikein oo mitään sanottavaa. Huomenna olis taas viikon positiivisten vuoro ja yritän kirjoittaa jotain juttua tässä valmiiks. Usein mä jo ajastan viikon positiiviset etukäteen teille, koska mä tuppaan perjantaisin aina tekemään jotain typerää, enkä ennätä koneelle ollenkaan.
Nyt kyllä tuntuu siltä, että on parempi lopettaa tämän päivän juttu tähän, ei tästä tuu yhtään mitään. Hengissä ollaan ja kaikki on ihan jees.
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Match made in heaven
Tommi ahdistelee mua taas. Se ei osaa elää ilman. Se on riippuvainen musta. Mä olen paskajuoppokusipää just tasan niin kauan, kun mä siedän kuunnella noita juttuja ja sit kun mä laitan lapun luukulle ja lähden menemään, olen mä yllättäen helvetin ihana ja rakas ja tärkeä.
Tänään päivällä, kun arviolta kahdeskymmenes viesti kilahti mun puhelimeeni, päätin mä vastata.
"Sun täytyy nyt rakas etsiä joku muu, jolle vittuilla. Mä en kuuntele sitä enää. Mä olen ansainnut paljon parempaa, kun sun seuras. Mä en ole tehnyt mitään niin pahaa, että mun täytyis ottaa vastaan kaikki se paska sulta. Mä olen helvetin hieno ihminen, enkä anna sun kaltaisen luuserin pilata sitä. Opettele arvostamaan mua ja ota sen jälkeen yhteyttä tai painu vittuun mun elämästä."
Mä estin Tommin numeron, mutta näen yhä, jos hän yrittää tavoitella mua. Pari päivää saattaa olla hiljaista ja sen jälkeen hän tulee häntä koipien välissä anelemaan anteeksi antoa. Mä en vain usko, että sitä heruu täältä enää. Kaikki on ollut pelkkää paskaa jo pitkään, eikä mikään tuu kuitenkaan muuttumaan. Ja sitä paitsi, Tommilla on jo kaikki. Perhe, työ, koti ja ystäviäkin muutama. Mihin se mua tarvitsee?
Mä en vieläkään, tähän päivään mennessä ole käsittänyt, että mikä mussa vetää miehiä ja etenkin Tommia puoleensa. En mä ole rikas tai mitenkään erityisen hyvän näköinen. En mä ole tavallista hauskempi tai omaa erikoisia luonteenpiirteitä. Miksi Tommi silti kerta toisensa jälkeen anelee mua takaisin, vaikka helpompaa olis antaa vaan olla? Miksi mä olen se, kenen kanssa hän tahtoo viettää aikaansa, vaikka monen muun kanssa hän on pistänyt välit poikki ilman erityistä syytä? Mun kohdalla sitä syytä löytyisi vaikka muille jakaa. Mut ei. Aina hän vaan palaa mun luo, kertoo välittävänsä ja tahtovansa olla mun ystävä. Herkistelee ja puhuu kauniita.
Toki mä olen imarreltu siitä, mutta se myös hämmentää mua erittäin suuresti. Miksi juuri minä? Samaa tulee joskus mietittyä omalla kohdallani. Miksi mä ikävöin Tommia, vaikka muista ihmisistä on ollut niin helppoa päästää irti? Mä en tosiaan tiedä. Onko tää nyt sitä "hei te olette sielunkumppaneita ja luotuja toisillenne" - paskaa vai mitä ihmettä tää on?
Tänään päivällä, kun arviolta kahdeskymmenes viesti kilahti mun puhelimeeni, päätin mä vastata.
"Sun täytyy nyt rakas etsiä joku muu, jolle vittuilla. Mä en kuuntele sitä enää. Mä olen ansainnut paljon parempaa, kun sun seuras. Mä en ole tehnyt mitään niin pahaa, että mun täytyis ottaa vastaan kaikki se paska sulta. Mä olen helvetin hieno ihminen, enkä anna sun kaltaisen luuserin pilata sitä. Opettele arvostamaan mua ja ota sen jälkeen yhteyttä tai painu vittuun mun elämästä."
Mä estin Tommin numeron, mutta näen yhä, jos hän yrittää tavoitella mua. Pari päivää saattaa olla hiljaista ja sen jälkeen hän tulee häntä koipien välissä anelemaan anteeksi antoa. Mä en vain usko, että sitä heruu täältä enää. Kaikki on ollut pelkkää paskaa jo pitkään, eikä mikään tuu kuitenkaan muuttumaan. Ja sitä paitsi, Tommilla on jo kaikki. Perhe, työ, koti ja ystäviäkin muutama. Mihin se mua tarvitsee?
Mä en vieläkään, tähän päivään mennessä ole käsittänyt, että mikä mussa vetää miehiä ja etenkin Tommia puoleensa. En mä ole rikas tai mitenkään erityisen hyvän näköinen. En mä ole tavallista hauskempi tai omaa erikoisia luonteenpiirteitä. Miksi Tommi silti kerta toisensa jälkeen anelee mua takaisin, vaikka helpompaa olis antaa vaan olla? Miksi mä olen se, kenen kanssa hän tahtoo viettää aikaansa, vaikka monen muun kanssa hän on pistänyt välit poikki ilman erityistä syytä? Mun kohdalla sitä syytä löytyisi vaikka muille jakaa. Mut ei. Aina hän vaan palaa mun luo, kertoo välittävänsä ja tahtovansa olla mun ystävä. Herkistelee ja puhuu kauniita.
Toki mä olen imarreltu siitä, mutta se myös hämmentää mua erittäin suuresti. Miksi juuri minä? Samaa tulee joskus mietittyä omalla kohdallani. Miksi mä ikävöin Tommia, vaikka muista ihmisistä on ollut niin helppoa päästää irti? Mä en tosiaan tiedä. Onko tää nyt sitä "hei te olette sielunkumppaneita ja luotuja toisillenne" - paskaa vai mitä ihmettä tää on?
tiistai 21. lokakuuta 2014
We're all under the upperhand
Mä kävin psykologilla tänään ja nyt mä sitten olen humalassa. Vanhoja haavoja revittiin auki taas ja mua alkoi ahdistaa heti kun pääsin kotiin. Mut ei se mitään, humala on kiva. Ja viinaakin oli jo valmiiks, ei tarvinut edes nähdä vaivaa koko jutun eteen.
Mulla iski ihan kauhea kesäikävä päälle tänään. Mä tahdon kesän takaisin. Talvella on ankeaa, kaikki ihmiset on sisällä ja viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet katoaa. Mä tahdon istua puistoissa ja rannoilla, nauttia lämmöstä ja kävellä paljain jaloin. Mut ei, lumi tuhoaa mun haaveet. Ja ens kesänä mä olen toivottavasti jo jossakin muualla.
Kukaan ei ymmärrä kuinka yksin mä olen täällä. Kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon nää seinät ahdistaa mua. Ne pitää mua vankinaan. Koti on mulle vankila, johon mun on pakko palata kerta toisensa jälkeen. Ehkä kaikki olis toisin, jos täällä olis joku mun kanssani, mutta yksinäisyys pilaa koko paikan.
Vasta tiistai. Turhauttaa. Olispa jo perjantai, tulispa Lauri jo, olispa kaikki hyvin edes hetken.
Nyt mä odotan perjantaita ja olen onnellinen hetken. Sunnuntaina mä odotan seuraavaa perjantaita ja niin edelleen. Samalla mä odotan kevättä ja valmistumista, ennalta määrittelemätöntä ajankohtaa ja muuttoa, tulevaisuutta ja perhettä. Mä vain odotan, enkä osaa elää hetkessä. Johtunee suurimmilta osin siitä, että hetkessä ei oo mitään nautittavaa, ei vaikka mä kuinka mietin.
Mulla iski ihan kauhea kesäikävä päälle tänään. Mä tahdon kesän takaisin. Talvella on ankeaa, kaikki ihmiset on sisällä ja viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet katoaa. Mä tahdon istua puistoissa ja rannoilla, nauttia lämmöstä ja kävellä paljain jaloin. Mut ei, lumi tuhoaa mun haaveet. Ja ens kesänä mä olen toivottavasti jo jossakin muualla.
Kukaan ei ymmärrä kuinka yksin mä olen täällä. Kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon nää seinät ahdistaa mua. Ne pitää mua vankinaan. Koti on mulle vankila, johon mun on pakko palata kerta toisensa jälkeen. Ehkä kaikki olis toisin, jos täällä olis joku mun kanssani, mutta yksinäisyys pilaa koko paikan.
Vasta tiistai. Turhauttaa. Olispa jo perjantai, tulispa Lauri jo, olispa kaikki hyvin edes hetken.
Nyt mä odotan perjantaita ja olen onnellinen hetken. Sunnuntaina mä odotan seuraavaa perjantaita ja niin edelleen. Samalla mä odotan kevättä ja valmistumista, ennalta määrittelemätöntä ajankohtaa ja muuttoa, tulevaisuutta ja perhettä. Mä vain odotan, enkä osaa elää hetkessä. Johtunee suurimmilta osin siitä, että hetkessä ei oo mitään nautittavaa, ei vaikka mä kuinka mietin.
I disappear, you call me selfish
"Mun on vaan parempi antaa sun olla. Elää omaa elämääs, eikä ottaa yhteyttä enää koskaan. Sulla on kaikki hyvin nyt, et sä tarvitse mua enää. Äläkä sä huoli musta, mä pärjään tai en pärjää, ei se ole sun huolesi. Sä et ole mitään velkaa mulle.
Ei, mä en ole itsekäs, päin vastoin. Mä ajattelen vain ja ainoastaan sua. Sun on parempi näin. Sun elämäs toimii paremmin ilman mua. Anna nyt vaan olla, päästä irti, niin mäkin tein. Ei, sun ei tarvitse soittaa mulle. Ei viikon päästä, eikä etenkään vuoden päästä. Älä revi niitä haavoja. Anna niiden parantua. Vaikka niistä jää arvet, sä totut niihin kyllä.
Mä olen vain pala sun menneisyyttä. Mä muistutan sua kaikesta pahasta, mistä sun on jo korkea aika päästä eroon. Mä olen vain varjo sun onnesi päällä. Päästä irti, rakas. Mun on aika mennä, älä roiku mun hihassa enää. Päästä irti, Tommi."
Vajaa kaks vuotta sitten tuli Tommi ja sekoitti kaiken. Mä en tiedä, millainen mä olisin ilman kaikkia niitä tapahtumia. Olisiko kaikki toisin? Kyllä. Olisiko kaikki paremmin? En tiedä. Sen mä kuitenkin tiedän, että mä en olisi Laurin kanssa nyt, jos en olisi tutustunut Tommiin ja siitä mä olen ikuisesti kiitollinen hänelle.
Ei, mä en ole itsekäs, päin vastoin. Mä ajattelen vain ja ainoastaan sua. Sun on parempi näin. Sun elämäs toimii paremmin ilman mua. Anna nyt vaan olla, päästä irti, niin mäkin tein. Ei, sun ei tarvitse soittaa mulle. Ei viikon päästä, eikä etenkään vuoden päästä. Älä revi niitä haavoja. Anna niiden parantua. Vaikka niistä jää arvet, sä totut niihin kyllä.
Mä olen vain pala sun menneisyyttä. Mä muistutan sua kaikesta pahasta, mistä sun on jo korkea aika päästä eroon. Mä olen vain varjo sun onnesi päällä. Päästä irti, rakas. Mun on aika mennä, älä roiku mun hihassa enää. Päästä irti, Tommi."
Vajaa kaks vuotta sitten tuli Tommi ja sekoitti kaiken. Mä en tiedä, millainen mä olisin ilman kaikkia niitä tapahtumia. Olisiko kaikki toisin? Kyllä. Olisiko kaikki paremmin? En tiedä. Sen mä kuitenkin tiedän, että mä en olisi Laurin kanssa nyt, jos en olisi tutustunut Tommiin ja siitä mä olen ikuisesti kiitollinen hänelle.
maanantai 20. lokakuuta 2014
Oliiveja
Toisinaan sitä vaan tajuaa, että on ihan helvetin onnellinen.
Kaikesta huolimatta. Vaikka istuukin kylmällä olohuoneen lattialla. Pelkässä t-paidassa. Joka sekin on poikaystävältä lainattu. Ja reikäinen. Eikä se ole edes oikea poikaystävä. Leikisti vaan.
Ja vaikka kaikki on ihan helvetin sekaisin. Ja mulla on vain yks ystävä, eikä sekään ole oikea ystävä. Salaa vaan.
Ja vaikka mulla on nälkä, enkä mä voi syödä. Mulla on kyllä oliiveja, mutta mä en saa sitä purkkia auki. Ja mun ihan kauheesti tekee mieli oliiveja. Melkein tekis mieli lyödä sitä purkkia vasaralla. Mutta musta tuntuu, että naapurin herra nukkuu päiväunia, enkä mä tahdo herättää naapurin herraa.
Sen sijaan, että mä söisin niitä oliiveja, mä vain istun olohuoneessa ja syön kynsiäni. Vaikka mä vihaankin sitä. Mutta silti. Nälättää.
Ja mä olen onnellinen, vaikka mä vihaankin vähän kaikkea. Etenkin itseäni.
Mä ihan tosi kovin haluaisin halata rakasta just nyt. Mutta meidän välissä on ihan liikaa kilometrejä ja muutama vihainen iso herra kurkkusalaateissa.
Mä siis tyydyn vain istumaan tässä lattialla ja miettimään jotain turhan päiväistä. Mä niin kovin haluaisin kertoa teille, että mä kehittelen mielessäni lääkettä syöpään tai jotain yhtä viisasta, mutta todellisuudessa mä vain mietin niitä oliiveja.
Kaikesta huolimatta. Vaikka istuukin kylmällä olohuoneen lattialla. Pelkässä t-paidassa. Joka sekin on poikaystävältä lainattu. Ja reikäinen. Eikä se ole edes oikea poikaystävä. Leikisti vaan.
Ja vaikka kaikki on ihan helvetin sekaisin. Ja mulla on vain yks ystävä, eikä sekään ole oikea ystävä. Salaa vaan.
Ja vaikka mulla on nälkä, enkä mä voi syödä. Mulla on kyllä oliiveja, mutta mä en saa sitä purkkia auki. Ja mun ihan kauheesti tekee mieli oliiveja. Melkein tekis mieli lyödä sitä purkkia vasaralla. Mutta musta tuntuu, että naapurin herra nukkuu päiväunia, enkä mä tahdo herättää naapurin herraa.
Sen sijaan, että mä söisin niitä oliiveja, mä vain istun olohuoneessa ja syön kynsiäni. Vaikka mä vihaankin sitä. Mutta silti. Nälättää.
Ja mä olen onnellinen, vaikka mä vihaankin vähän kaikkea. Etenkin itseäni.
Mä ihan tosi kovin haluaisin halata rakasta just nyt. Mutta meidän välissä on ihan liikaa kilometrejä ja muutama vihainen iso herra kurkkusalaateissa.
Mä siis tyydyn vain istumaan tässä lattialla ja miettimään jotain turhan päiväistä. Mä niin kovin haluaisin kertoa teille, että mä kehittelen mielessäni lääkettä syöpään tai jotain yhtä viisasta, mutta todellisuudessa mä vain mietin niitä oliiveja.
sunnuntai 19. lokakuuta 2014
Kun pidät vaan sen turpas kii, se toimii
Voi että sentään kun mulla on teille hirveesti juttua taas. Eilen mä en ehtinyt, en vaan yksinkertasesti millään ehtinyt kertomaan teille mitä mä mietin ja nyt kun mulla kerrankin on aikaa, niin sitten ajatus ei meinaa kulkea mihinkään suuntaan. Mut tällaistahan tää mun tekstini aina on, päätöntä säntäilyä sinne tänne.
Aloitettakoon nyt vaikkapa siitä, että mä tapasin erään lukijani kuluneella viikolla. Mä en oikein osaa laittaa sanoiksi sitä, kuinka onnelliseksi mut tekee se, että joku ihan oikeasti tahtoo tavata mut ja on valmis kuluttamaan aikaansa mua varten. Kiitos vielä kerran ihana ♥
Me juteltiin kahvin äärellä hetken aikaa ja mulla oli oikein mukavaa. Ehkä paras hetki pitkään aikaan.
Viikonloppu kuluikin sitten taas kerran Laurin kainalossa, vaikka kyllä mä Tommiakin ehdin pikaisesti nähdä. Mua vähän hajottaa se, ettei Lauri vieläkään tiedä todellisuutta mun ja Tommin väleistä, mutta mä vain olen päättänyt pärjätä tän asian kanssa. En tahdo tehdä Lauria mustasukkaiseksi, kun ei ole mitään syytä. Tommi on mulle vain vanha ystävä, jonka kanssa mä tykkään jauhaa paskaa ja juoruilla ihmisistä silloin tällöin.
Lauri on muutenkin ollut tosi ailahtelevainen viimeaikoina, enkä mä oikein tiedä kuinka suhtautua kaikkeen. Mä olen yrittänyt olla tukena ja kuunnella, mutta kuuntele nyt sitten sellaista, joka ei sano mitään. Ei, vaikka mä kuinka kyselen. Mutta mitä mä nyt olen muilta naisilta kuullut, niin samaa mykkyysongelmaa tuntuu olevan muissakin suhteissa. Suomalainen mies ei puhu tunteistaan. Isäm maa, sauna, kossu, perkele ja niin edelleen.
Nyt tuo mies on taas palvelemassa maataan ja tulee takaisin aikaisintaan ensi viikonloppuna. Siihen asti mulla ei ole muuta kuin aikaa ja se ahdistaa mua jo nyt.
TJ61, tasan kaksi kuukautta ja koko helvetti on ohi. Mä alan kuitenkin olla jo niin tottunut tähän, että mä pelkään sitä rutiinien muutosta, jonka tavalliseen arkeen paluu tuo tullessaan. Mä pelkään, että kaikki suistuu raiteiltaan taas.
Aloitettakoon nyt vaikkapa siitä, että mä tapasin erään lukijani kuluneella viikolla. Mä en oikein osaa laittaa sanoiksi sitä, kuinka onnelliseksi mut tekee se, että joku ihan oikeasti tahtoo tavata mut ja on valmis kuluttamaan aikaansa mua varten. Kiitos vielä kerran ihana ♥
Me juteltiin kahvin äärellä hetken aikaa ja mulla oli oikein mukavaa. Ehkä paras hetki pitkään aikaan.
Viikonloppu kuluikin sitten taas kerran Laurin kainalossa, vaikka kyllä mä Tommiakin ehdin pikaisesti nähdä. Mua vähän hajottaa se, ettei Lauri vieläkään tiedä todellisuutta mun ja Tommin väleistä, mutta mä vain olen päättänyt pärjätä tän asian kanssa. En tahdo tehdä Lauria mustasukkaiseksi, kun ei ole mitään syytä. Tommi on mulle vain vanha ystävä, jonka kanssa mä tykkään jauhaa paskaa ja juoruilla ihmisistä silloin tällöin.
Lauri on muutenkin ollut tosi ailahtelevainen viimeaikoina, enkä mä oikein tiedä kuinka suhtautua kaikkeen. Mä olen yrittänyt olla tukena ja kuunnella, mutta kuuntele nyt sitten sellaista, joka ei sano mitään. Ei, vaikka mä kuinka kyselen. Mutta mitä mä nyt olen muilta naisilta kuullut, niin samaa mykkyysongelmaa tuntuu olevan muissakin suhteissa. Suomalainen mies ei puhu tunteistaan. Isäm maa, sauna, kossu, perkele ja niin edelleen.
Nyt tuo mies on taas palvelemassa maataan ja tulee takaisin aikaisintaan ensi viikonloppuna. Siihen asti mulla ei ole muuta kuin aikaa ja se ahdistaa mua jo nyt.
TJ61, tasan kaksi kuukautta ja koko helvetti on ohi. Mä alan kuitenkin olla jo niin tottunut tähän, että mä pelkään sitä rutiinien muutosta, jonka tavalliseen arkeen paluu tuo tullessaan. Mä pelkään, että kaikki suistuu raiteiltaan taas.
perjantai 17. lokakuuta 2014
Viikon positiiviset 4
Noniin, viikon positiiviset on täällä taas. Viimeksi niitä ei ilmestynyt ollenkaan ihan vain yksinkertaisesti sen takia, että tapana on ollut julkaista ne perjantaina ja mä muistin koko jutun vasta lauantain puolella. Nyt ollaan kuitenkin tutussa rutiinissa.
♥ Ostin pitkästä aikaa muroja kaupasta
♥ Lauri pyysi anteeksi
♥ Tommi ikävöi mua
♥ Mä kävin Tommin kanssa kahvilla
♥ Lauri soitti mulle monta kertaa ja sanoi ikävöivänsä
♥ Blogin kommentit ovat lisääntyneet
♥ Minulla oli vain muutamia tunteja koulua
♥ Loppuviikosta nukuin paremmin kuin yleensä
♥ Lauri tulee lomille
♥ Mä olen tällä hetkellä menossa häntä puoleen väliin vastaan
♥ Sain kirjoitusinspiraation ja kirjoitin monia juttuja luonnoksiin talteen
♥ Aloin myös hahmotella jotain piirrustusta teitä varten
♥ Mua ei kiusattu koulussa läheskään niin paljon kuin muilla viikoilla viime aikoina
♥ Sain äidinkielen kokeesta hyvän numeron
♥ Vietin aikaa pikkuveljeni kanssa
♥ Ostin pitkästä aikaa muroja kaupasta
♥ Lauri pyysi anteeksi
♥ Tommi ikävöi mua
♥ Mä kävin Tommin kanssa kahvilla
♥ Lauri soitti mulle monta kertaa ja sanoi ikävöivänsä
♥ Blogin kommentit ovat lisääntyneet
♥ Minulla oli vain muutamia tunteja koulua
♥ Loppuviikosta nukuin paremmin kuin yleensä
♥ Lauri tulee lomille
♥ Mä olen tällä hetkellä menossa häntä puoleen väliin vastaan
♥ Sain kirjoitusinspiraation ja kirjoitin monia juttuja luonnoksiin talteen
♥ Aloin myös hahmotella jotain piirrustusta teitä varten
♥ Mua ei kiusattu koulussa läheskään niin paljon kuin muilla viikoilla viime aikoina
♥ Sain äidinkielen kokeesta hyvän numeron
♥ Vietin aikaa pikkuveljeni kanssa
torstai 16. lokakuuta 2014
The cool kids
"I wish that I could be like the cool kids,
'Cause all the cool kids, they seem to fit in."
- Echosmith
Mä olen miettinyt yllä olevaa mietettä tosi paljon viime päivinä.
Mä olen jo pitkään ollut hieman erilainen, kuin muut. Niin ulkonäöllisesti, kuin luonteeltakin. Mä en mahdu lokeroon "cool kids". En seuraa viimeisimpiä muotijuttuja, enkä jaksa joka aamu panostaa ulkonäkööni. Käytän vaatteita, joissa mä viihdyn ja joista itse pidän. Mekkoja, hameita, isoja huiveja, sukkahousuja ja löysiä villapaitoja. Mulla on oma tyyli, jossa viihdyn paremmin kuin hyvin.
Mä olen tullut siihen lopputulokseen, että olen luonteeltani mietiskelijä. Rauhallinen tyyppi, joka pitää taiteesta, musiikista ja päihteistä. Saatan uppoutua ajatuksiini pitkäksikin aikaa ja silloin tuotan tekstiä ja kuvia, joita muut ihmiset rakastavat. Toisaalta mä olen myös hieman melankolinen ja harmaan sävyinen ihminen. En siis millään tavalla "cool".
Mutta tiedättekö mitä? Mitä enemmän mä mietin tuota alussa olevaa ajatusta, sen tyytyväisempi olen siihen, millainen olen. En mä tahdo olla muiden silmissä upea ja mahtava, jos se ei musta itsestäni tunnu hyvältä. En tahdo olla äänekäs ja huomionkipeä. En tahdo tuhlata kaikkea rahaani Uggeihin ja Vuittoneihin, enkä kulkea ympäriinsä tekoripsissä ja hiusten pidennyksissä. Ei sillä, että niissä asioissa olisi mitään vikaa, en vain koe, että ne sopisivat mulle.
Mä olen mielummin tällainen kuin olen, oma itseni. Otan mielummin rakkautta ihmisiltä, jotka hyväksyvät mut juuri tällaisena, kuin ihmisiltä, joille mun täytyy esittää olevani jotain muuta.
"I'd rather be hated for who I am, than loved for who I am not."
- Kurt Cobain
'Cause all the cool kids, they seem to fit in."
- Echosmith
Mä olen miettinyt yllä olevaa mietettä tosi paljon viime päivinä.
Mä olen jo pitkään ollut hieman erilainen, kuin muut. Niin ulkonäöllisesti, kuin luonteeltakin. Mä en mahdu lokeroon "cool kids". En seuraa viimeisimpiä muotijuttuja, enkä jaksa joka aamu panostaa ulkonäkööni. Käytän vaatteita, joissa mä viihdyn ja joista itse pidän. Mekkoja, hameita, isoja huiveja, sukkahousuja ja löysiä villapaitoja. Mulla on oma tyyli, jossa viihdyn paremmin kuin hyvin.
Mä olen tullut siihen lopputulokseen, että olen luonteeltani mietiskelijä. Rauhallinen tyyppi, joka pitää taiteesta, musiikista ja päihteistä. Saatan uppoutua ajatuksiini pitkäksikin aikaa ja silloin tuotan tekstiä ja kuvia, joita muut ihmiset rakastavat. Toisaalta mä olen myös hieman melankolinen ja harmaan sävyinen ihminen. En siis millään tavalla "cool".
Mutta tiedättekö mitä? Mitä enemmän mä mietin tuota alussa olevaa ajatusta, sen tyytyväisempi olen siihen, millainen olen. En mä tahdo olla muiden silmissä upea ja mahtava, jos se ei musta itsestäni tunnu hyvältä. En tahdo olla äänekäs ja huomionkipeä. En tahdo tuhlata kaikkea rahaani Uggeihin ja Vuittoneihin, enkä kulkea ympäriinsä tekoripsissä ja hiusten pidennyksissä. Ei sillä, että niissä asioissa olisi mitään vikaa, en vain koe, että ne sopisivat mulle.
Mä olen mielummin tällainen kuin olen, oma itseni. Otan mielummin rakkautta ihmisiltä, jotka hyväksyvät mut juuri tällaisena, kuin ihmisiltä, joille mun täytyy esittää olevani jotain muuta.
"I'd rather be hated for who I am, than loved for who I am not."
- Kurt Cobain
keskiviikko 15. lokakuuta 2014
Hi I'm high
Toisinaan sitä vaan tulee katsottua maailmaa harmaiden lasien lävitse. Mikään ei näytä kirkkaalta, ei edes aurinko. On vain harmaan eri sävyjä, tuskaa ja kipua joka puolella.
Tänään taisi olla vähän sellainen päivä. Ja musta tuntuu, että myös huominen tulee olemaan sellainen. Tekisi mieli vain nukkua ja herätä perjantaina, kun on aika lähteä Lauria vastaan. Mutta ei, en mä voi. Pakko olla niin helvetin ahkera, käydä koulussa ja hymyillä ihmisille. Panostaa ulkonäköön ja olla iloinen. Ihan vain sen takia, ettei kukaan huomaa kuinka paha mun on olla.
Mä kävin tänään Tommin kanssa kahvilla. Tai en mä nyt sitten tiedä lasketaanko sitä, että istuu take away -kupin kanssa pöydässä minuutin, purskahtaa itkuun ja juoksee autoon. Tommi tuli tosin mukaan, eikä se itku kai varsinaisesti hänen syytään ollut. En mä oikein tiedä. On vain jotenkin niin kauhean vaikeaa katsoa kun toisella on kaikki, mitä mä olen koskaan toivonut ja mulla on, noh, ei mitään. Mä en vaan osaa suhtautua meidän menneisyyteen ja nykyhetkeen mitenkään järkevästi. En, vaikka kuinka kovasti yrittäisin.
Mä voin rehellisesti sanoa, että mä en tahtoisi Tommia takaisin (jos hän nyt ylipäätään koskaan edes oli mun), enkä mä toivo hänelle mitään pahaa. Mä olen onnellinen, että hän on saanut asiansa suunnilleen järjestykseen. Mä vain jotenkin elän vieläkin menneisyydessä ja niin kamalaa kuin se onkin myöntää, mä toisinaan havahdun siihen, että tahtoisin soittaa Tommille ja mennä yökylään tai istua pilkkuun asti baarissa hänen kanssaan. Tahtoisin olla huoleton, aivan kuten ennen. Olla ystäviä, mutta silti henkisellä tasolla jotain vähän enemmän. Mä en osaa selittää sitä tunnetta ikinä kenellekään ja mun tekee lähinnä mieli hakata näppäimistö murskaksi ja kirjoittaa koko asia caps lockilla, kun turhauttaa niin älyttömän paljon.
Asian pointti oli siis se, että vaikka mä ennen olin miltei yhtä onneton kuin nyt, niin mulla on ikävä menneisyyttä. Silloin me molemmat oltiin vain kakaroita vailla huolia tai vastuuta ja nyt toinen meistä, Tommi siis, on suuressa vastuussa paitsi itsestään, myös perheestään. Ja mä en kestä sitä. En kestä, ettei se ihminen voi olla edes pientä hetkeä vain ja ainoastaan mua varten.
Mä sekoan. En osaa kuvailla kuinka paljon mua turhauttaa, kun en saa selvää omista tunteistani, enkä osaa selittää niitä kenellekään. Argh.
Mä en muuten ole käynyt psykologilla pitkään aikaan ja seuraava käynti on vasta viikon päästä. Mä en vain tahtonut mennä sinne. Jokaisen käynnin jälkeen mua vain ahdistaa ja kaikki pahat ajatukset pyörii mun päässäni, enkä mä tahdo sitä tunnetta. Mä välttelen koko juttua viimeiseen asti ja menen sinne vasta kun on pakko. Siihen asti mä voin piilottaa kaiken johonkin syvälle alitajuntaani ja leikkiä, että kaikki on ihan kivasti.
Voi juku jätkät, että mua väsyttää. Silti mä vain kirjoitan jotain sekavaa selostusta teille. Mä en ole edelleenkään saanut piirrettyä teille yhtään mitään ja kaikki asiat on muutenkin ihan vaiheessa. En saa mitään aikaan. Mua turhauttaa, tekee mieli hakata päätä seinään ja huutaa.
Tänään taisi olla vähän sellainen päivä. Ja musta tuntuu, että myös huominen tulee olemaan sellainen. Tekisi mieli vain nukkua ja herätä perjantaina, kun on aika lähteä Lauria vastaan. Mutta ei, en mä voi. Pakko olla niin helvetin ahkera, käydä koulussa ja hymyillä ihmisille. Panostaa ulkonäköön ja olla iloinen. Ihan vain sen takia, ettei kukaan huomaa kuinka paha mun on olla.
Mä kävin tänään Tommin kanssa kahvilla. Tai en mä nyt sitten tiedä lasketaanko sitä, että istuu take away -kupin kanssa pöydässä minuutin, purskahtaa itkuun ja juoksee autoon. Tommi tuli tosin mukaan, eikä se itku kai varsinaisesti hänen syytään ollut. En mä oikein tiedä. On vain jotenkin niin kauhean vaikeaa katsoa kun toisella on kaikki, mitä mä olen koskaan toivonut ja mulla on, noh, ei mitään. Mä en vaan osaa suhtautua meidän menneisyyteen ja nykyhetkeen mitenkään järkevästi. En, vaikka kuinka kovasti yrittäisin.
Mä voin rehellisesti sanoa, että mä en tahtoisi Tommia takaisin (jos hän nyt ylipäätään koskaan edes oli mun), enkä mä toivo hänelle mitään pahaa. Mä olen onnellinen, että hän on saanut asiansa suunnilleen järjestykseen. Mä vain jotenkin elän vieläkin menneisyydessä ja niin kamalaa kuin se onkin myöntää, mä toisinaan havahdun siihen, että tahtoisin soittaa Tommille ja mennä yökylään tai istua pilkkuun asti baarissa hänen kanssaan. Tahtoisin olla huoleton, aivan kuten ennen. Olla ystäviä, mutta silti henkisellä tasolla jotain vähän enemmän. Mä en osaa selittää sitä tunnetta ikinä kenellekään ja mun tekee lähinnä mieli hakata näppäimistö murskaksi ja kirjoittaa koko asia caps lockilla, kun turhauttaa niin älyttömän paljon.
Asian pointti oli siis se, että vaikka mä ennen olin miltei yhtä onneton kuin nyt, niin mulla on ikävä menneisyyttä. Silloin me molemmat oltiin vain kakaroita vailla huolia tai vastuuta ja nyt toinen meistä, Tommi siis, on suuressa vastuussa paitsi itsestään, myös perheestään. Ja mä en kestä sitä. En kestä, ettei se ihminen voi olla edes pientä hetkeä vain ja ainoastaan mua varten.
Mä sekoan. En osaa kuvailla kuinka paljon mua turhauttaa, kun en saa selvää omista tunteistani, enkä osaa selittää niitä kenellekään. Argh.
Mä en muuten ole käynyt psykologilla pitkään aikaan ja seuraava käynti on vasta viikon päästä. Mä en vain tahtonut mennä sinne. Jokaisen käynnin jälkeen mua vain ahdistaa ja kaikki pahat ajatukset pyörii mun päässäni, enkä mä tahdo sitä tunnetta. Mä välttelen koko juttua viimeiseen asti ja menen sinne vasta kun on pakko. Siihen asti mä voin piilottaa kaiken johonkin syvälle alitajuntaani ja leikkiä, että kaikki on ihan kivasti.
Voi juku jätkät, että mua väsyttää. Silti mä vain kirjoitan jotain sekavaa selostusta teille. Mä en ole edelleenkään saanut piirrettyä teille yhtään mitään ja kaikki asiat on muutenkin ihan vaiheessa. En saa mitään aikaan. Mua turhauttaa, tekee mieli hakata päätä seinään ja huutaa.
tiistai 14. lokakuuta 2014
"Poistetut" kommentit
Mun on pakko vielä näin ennen nukkumaan menoa julkaista ihan vain infona teille eräs juttu.
Mä käyn toisinaan tsekkaamassa mun roskapostikansiota ja joka kerta mä löydän sieltä jotain. Palautin tänään yhden 4.10 julkaistun kommentin sekä kolme kommenttia eiliseltä. Mä vannon, etten ole itse niitä roskapostiksi klikannut, vaan blogi tekee sen itsestään. Mä en tiedä miksi jotkut kommentit joutuvat suoraan roskapostikansioon ja se on tosi harmillista.
Mun tarkoitus on antaa teille samanlainen oikeus ajatustenne julki tuomiseen, kuin mullakin on, mutta toisinaan tää blogi vain temppuilee mun kanssani. Nyt kommentit on kuitenkin palautettu TÄHÄN ja TÄHÄN postaukseen ja mä vastaan niihin aivan tuota pikaa!
Mä käyn toisinaan tsekkaamassa mun roskapostikansiota ja joka kerta mä löydän sieltä jotain. Palautin tänään yhden 4.10 julkaistun kommentin sekä kolme kommenttia eiliseltä. Mä vannon, etten ole itse niitä roskapostiksi klikannut, vaan blogi tekee sen itsestään. Mä en tiedä miksi jotkut kommentit joutuvat suoraan roskapostikansioon ja se on tosi harmillista.
Mun tarkoitus on antaa teille samanlainen oikeus ajatustenne julki tuomiseen, kuin mullakin on, mutta toisinaan tää blogi vain temppuilee mun kanssani. Nyt kommentit on kuitenkin palautettu TÄHÄN ja TÄHÄN postaukseen ja mä vastaan niihin aivan tuota pikaa!
What if I fell to the floor?
Mä kävin äsken pitkän puhelinkeskustelun Laurin kanssa. Herra soitti mulle intistä ja mä satuin olemaan juuri oikeassa mielentilassa sanoakseni aivan kaiken, mitä mieleen tulee. Yleensä tällainen johtaa vain riitaan ja katumukseen jälkeen päin, mutta nyt mä olen helvetin tyytyväinen sanoihini, eikä lopputuloskaan ollut yhtään hassumpi.
Sain taas ulos kaiken sen, mikä mun mieltäni on viimeaikoina painanut. Sain sanottua, etten aio enää olla lompakko tai huora kenellekään, vaan mä olen joko tyttöystävä tai en mitään. Ota tai jätä.
Mä näin mielessäni niin selkeästi sen ilmeen, mikä Laurin kasvoilla oli sillä hetkellä. Hän tajusi olevansa umpikujassa ja yllättävää kyllä, hän kuulosti siltä, että vaihtoehtoja oli vain yksi.
"Tottakai mä tahdon olla sun kanssa."
Hän pyysi anteeksi varmasti ainakin viidesti, mutta mä en vastannut mitään. Jatkoin puhumista aivan kuin en olisi kuullutkaan. Todistakoon sanansa todeksi, vasta sitten mä hyväksyn anteeksipyynnön.
Myös Tommin otti muhun yhteyttä taas tänään. Mikähän mussa nyt yhtäkkiä vetää ihmisiä puoleensa? Hän kysyi, että lähdenkö mä kahville. Kieltäytyin ja sanoin harkitsevani jokin toinen päivä. Hyvin mä olisin tänäänkin ehtinyt, mutta leikitään nyt hieman vaikeasti tavoiteltavaa, kun kerran aloitettiin.
Sain taas ulos kaiken sen, mikä mun mieltäni on viimeaikoina painanut. Sain sanottua, etten aio enää olla lompakko tai huora kenellekään, vaan mä olen joko tyttöystävä tai en mitään. Ota tai jätä.
Mä näin mielessäni niin selkeästi sen ilmeen, mikä Laurin kasvoilla oli sillä hetkellä. Hän tajusi olevansa umpikujassa ja yllättävää kyllä, hän kuulosti siltä, että vaihtoehtoja oli vain yksi.
"Tottakai mä tahdon olla sun kanssa."
Hän pyysi anteeksi varmasti ainakin viidesti, mutta mä en vastannut mitään. Jatkoin puhumista aivan kuin en olisi kuullutkaan. Todistakoon sanansa todeksi, vasta sitten mä hyväksyn anteeksipyynnön.
Myös Tommin otti muhun yhteyttä taas tänään. Mikähän mussa nyt yhtäkkiä vetää ihmisiä puoleensa? Hän kysyi, että lähdenkö mä kahville. Kieltäytyin ja sanoin harkitsevani jokin toinen päivä. Hyvin mä olisin tänäänkin ehtinyt, mutta leikitään nyt hieman vaikeasti tavoiteltavaa, kun kerran aloitettiin.
maanantai 13. lokakuuta 2014
Se sulle
Miljardeja sieluja tarkoitettuna toisilleen.
"Se oikea" jokaiselle.
Jossain, kaukana täältä, minullekin.
Vaikka niin tahdoin sen olevan sinä.
Rakastuneita pareja taksitolpalla.
Ensimmäisillä treffeillä mäkkärissä.
Öisillä kaduilla käsikkäin.
Ja minä.
Kuka ne parit oikein määrää?
Voinko mä mennä ja lyödä häntä?
Läpsäistä poskelle ja huutaa?
Miksi se ei määrännyt meitä toisillemme?
Voidaanko me rikkoa kaavaa?
Voiko kaikki kääntyä vielä parhain päin?
Voitko sä sittenkin olla se, mitä mä tarvitsen?
Ja voinko mä olla se sulle?
Mä tahdon.
Mä tahdon olla se sulle.
Enemmän kuin mitään muuta,
Mä tahdon olla se sulle.
Pullorahat pitkävetoon lyödään
Tätä samaa tää on päivästä toiseen. Ei oo mitään kerrottavaa, ei mitään tekemistä. Ei oo elämää.
Tänään on maanantai, mä heräsin äsken. Ja kello on siis puoli kuusi illalla. Hei hei unirytmi. Lauri on poissa taas ja mä olen yksin ajatusteni kanssa. Tai aika yksinhän mä viikonlopunkin olin, vaikka hän täällä olikin. Mut ei se mitään, mä pärjään kyllä. Mä pärjään aina. Kun on pakko.
Tommi soitti. Älkää kysykö milloin, mä en tiedä. Ei mulla oo päivistä enää mitään käsitystä, tuntuu yhdeltä ja samalta päivältä kaikki. Ei sillä kai mitään todellista asiaa ollut, oli kuulemma huolissaan, kun musta ei oo kuulunut. Ja paskat, jotainhan se ajoi takaa, ei vain saanut sanotuksi. Olis kuulemma kiva nähdä.
"Joo, niin mustakin, mutta et sä ole se sama ihminen enää. Lakkaa olemasta tuollainen kusipää, niin voin harkita."
Kyllä mä tiedän, ettei se ihminen koskaan tuu muuttumaan. Samanlainen pennitön, valehteleva juoppo se on kuin aina ennenkin. Hetkittäin se onnistuu peittämään todellisen minänsä ja mä lankesin ennen siihen esitykseen joka kerta. Nykyään mä kuitenkin tiedän, että ei siitä ihmisestä oo toisenlaiseks. Sellainen se on ja sellaisena se pysyy.
Mä alan menettää uskoni miesten suhteen. Harmittaa ihan helvetisti, ettei naiset sytytä mua. Kääntyisin lesboks vaikka heti, jos vaan yhtään olis fiilistä sellaiseen. Vaikka selkäänpuukottajiahan naisetkin useimmat tuppaa olemaan. Joo, pitäis varmaan liikkua erilaisessa seurassa, niin saattais ehkä saada jonkinlaista luottamusta ihmisiä kohtaan taas. Tällä hetkellä mä en luota kehenkään, en edes itseeni.
Huomenna mä aion skarpata taas. Mun on pakko alkaa käydä koulussa, mikä tarkoittaa, että mun on pakko olla irti lääkkeistä, huumeista ja viinasta. Huomenna alkaa siis selvä elämä. Ainakin ens viikonloppuun asti. Tänään mä aion nukkua.
Tänään on maanantai, mä heräsin äsken. Ja kello on siis puoli kuusi illalla. Hei hei unirytmi. Lauri on poissa taas ja mä olen yksin ajatusteni kanssa. Tai aika yksinhän mä viikonlopunkin olin, vaikka hän täällä olikin. Mut ei se mitään, mä pärjään kyllä. Mä pärjään aina. Kun on pakko.
Tommi soitti. Älkää kysykö milloin, mä en tiedä. Ei mulla oo päivistä enää mitään käsitystä, tuntuu yhdeltä ja samalta päivältä kaikki. Ei sillä kai mitään todellista asiaa ollut, oli kuulemma huolissaan, kun musta ei oo kuulunut. Ja paskat, jotainhan se ajoi takaa, ei vain saanut sanotuksi. Olis kuulemma kiva nähdä.
"Joo, niin mustakin, mutta et sä ole se sama ihminen enää. Lakkaa olemasta tuollainen kusipää, niin voin harkita."
Kyllä mä tiedän, ettei se ihminen koskaan tuu muuttumaan. Samanlainen pennitön, valehteleva juoppo se on kuin aina ennenkin. Hetkittäin se onnistuu peittämään todellisen minänsä ja mä lankesin ennen siihen esitykseen joka kerta. Nykyään mä kuitenkin tiedän, että ei siitä ihmisestä oo toisenlaiseks. Sellainen se on ja sellaisena se pysyy.
Mä alan menettää uskoni miesten suhteen. Harmittaa ihan helvetisti, ettei naiset sytytä mua. Kääntyisin lesboks vaikka heti, jos vaan yhtään olis fiilistä sellaiseen. Vaikka selkäänpuukottajiahan naisetkin useimmat tuppaa olemaan. Joo, pitäis varmaan liikkua erilaisessa seurassa, niin saattais ehkä saada jonkinlaista luottamusta ihmisiä kohtaan taas. Tällä hetkellä mä en luota kehenkään, en edes itseeni.
Huomenna mä aion skarpata taas. Mun on pakko alkaa käydä koulussa, mikä tarkoittaa, että mun on pakko olla irti lääkkeistä, huumeista ja viinasta. Huomenna alkaa siis selvä elämä. Ainakin ens viikonloppuun asti. Tänään mä aion nukkua.
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
On sanottu että se kestää mitä vaan, mut miksi luopuu itsestään ja rajoistaan?
Ei mikään voi satuttaa mua enää.
Anna mennä vaan, jatka, jatka. Pistä kaikkes peliin. Tuhoa mut, nauti. Täysin rinnoin.
Naura räkäisesti päälle. Pyydä anteeksi ja tee se kaikki uudelleen.
Katso mun alistuvan sun polvies eteen, ottavan kaikki syyt niskoilleni ja anelevan armoa.
Katso mun olevan riippuvainen susta.
Auta mua keräämään sirpaleet kasaan vain pudottaaksesi mut korkeammalta seuraavalla kerralla.
Tuhoa mun mieli, pelaa sairaita pelejä ja leiki mun kanssani.
Katso kun mua sattuu. Nauti, rakas, nauti. Ota kaikki irti siitä.
Anna mulle onni ja vedä matto jalkojen alta parhaimmalla hetkellä.
Mä en välitä enää. Tee mitä tahdot, tässä mä olen. Räsynukkena, valmiina alistumaan sun tahtoosi.
Valmiina ottamaan iskut vastaan kerta toisensa jälkeen vain muutaman onnellisen hetken tähden.
Anna mennä vaan, jatka, jatka. Pistä kaikkes peliin. Tuhoa mut, nauti. Täysin rinnoin.
Naura räkäisesti päälle. Pyydä anteeksi ja tee se kaikki uudelleen.
Katso mun alistuvan sun polvies eteen, ottavan kaikki syyt niskoilleni ja anelevan armoa.
Katso mun olevan riippuvainen susta.
Auta mua keräämään sirpaleet kasaan vain pudottaaksesi mut korkeammalta seuraavalla kerralla.
Tuhoa mun mieli, pelaa sairaita pelejä ja leiki mun kanssani.
Katso kun mua sattuu. Nauti, rakas, nauti. Ota kaikki irti siitä.
Anna mulle onni ja vedä matto jalkojen alta parhaimmalla hetkellä.
Mä en välitä enää. Tee mitä tahdot, tässä mä olen. Räsynukkena, valmiina alistumaan sun tahtoosi.
Valmiina ottamaan iskut vastaan kerta toisensa jälkeen vain muutaman onnellisen hetken tähden.
lauantai 11. lokakuuta 2014
Vaikka kaikkensa voi onnesta maksaa, sitä kuitenkaan omistaa ei saa
Edit: Viikon positiiviset unohtui tältä viikolta, mä tiedän. Ehkä mä kirjoitan ne huomenna tai sitten palataan asiaan viikon päästä taas.
On se vaan jännä miten mä aina onnistun mokaamaan kaiken. Teen samat virheet kerta toisensa jälkeen, tiedostan sen, enkä silti tee asialle mitään.
"Sä oot hyvä antamaan parisuhdeneuvoja, sä oot aina oikeassa", ne sanoo. Niin just. Miks mä sitten aina löydän itseni lauantai-iltaisin yksin kotoa itkemästä? Minkä helvetin takia? No koska mä olen liian tyhmä noudattaakseni omia neuvojani.
Ja kyllä mä tiedän, että osa tästä on mun syytänikin, turha kaikkea on kaataa muiden niskaan. Mun täytyisi ensin rakastaa itse itseäni, ennen kuin kukaan muu voi rakastaa mua. Mun täytyisi olla itsevarma ja ehjä ihminen, elää itseäni varten, eikä muita miellyttääkseni. Mutta ei, mä en ole sellainen. Mä olen ollut jo pitkään vain kasa lasinsiruja lattialla.
Ensin mua syyllistetään mun päihteiden käytöstä, saadaan mut lopettamaan miltei kokonaan ja mä ihan tosissani uskon, että se on huolenpitoa ja välittämistä. Ja vihdoin mä tajuan totuuden. Istuessani autossa kännisten ihmisten kanssa, mä ymmärrän koko jutun pointin. Jonkun täytyy olla kuskina. Jonkun täytyy olla selvä, jotta muilla voi olla hauskaa. Ja arvatkaas mitä. Se joku olen mä.
Mua pomputellaan edes takaisin. Tarvittaessa mä olen kuski, sitten lompakko, sitten kokki ja myös seksiä heruu tarvittaessa. Ja mitä mä saan vastineeksi? No, niin no. En mä tiedä. Saan seuraa? Saan kenties muistoja? Kokemuksia?
Mun tehtäväni on hymyillä ja näyttää nätiltä. Mä olen koriste-esine, jolla ylpeillään muille.
"Hei katsokaa jätkät, mulla on kaunis muija."
Vittu, mä sanon. Pilkun aikaan mun täytyis olla auton kanssa baarin edessä. Nyt mä istun kotona ja syön kolmatta proteiinipatukkaa. Muut istuvat baarissa ja pitävät hauskaa. Tässä on nyt muutama vaihtoehto. Joko mä suljen puhelimen, korkaan kaljan, laitan musiikit soimaan ja pidän hauskaa yksinäni tai sitten mä tungen baariin joko a. parhaat vaatteet päällä vieraaseen pöytään tai b. paskan näköisenä heidän pöytäänsä. Mun täytyy mietiskellä tätä vielä hetkinen.
Tai sitten mä vain tyydyn kohtalooni ja olen paikalla just silloin, kun on sovittu. Vittu ei. En olen. En varmasti.
On se vaan jännä miten mä aina onnistun mokaamaan kaiken. Teen samat virheet kerta toisensa jälkeen, tiedostan sen, enkä silti tee asialle mitään.
"Sä oot hyvä antamaan parisuhdeneuvoja, sä oot aina oikeassa", ne sanoo. Niin just. Miks mä sitten aina löydän itseni lauantai-iltaisin yksin kotoa itkemästä? Minkä helvetin takia? No koska mä olen liian tyhmä noudattaakseni omia neuvojani.
Ja kyllä mä tiedän, että osa tästä on mun syytänikin, turha kaikkea on kaataa muiden niskaan. Mun täytyisi ensin rakastaa itse itseäni, ennen kuin kukaan muu voi rakastaa mua. Mun täytyisi olla itsevarma ja ehjä ihminen, elää itseäni varten, eikä muita miellyttääkseni. Mutta ei, mä en ole sellainen. Mä olen ollut jo pitkään vain kasa lasinsiruja lattialla.
Ensin mua syyllistetään mun päihteiden käytöstä, saadaan mut lopettamaan miltei kokonaan ja mä ihan tosissani uskon, että se on huolenpitoa ja välittämistä. Ja vihdoin mä tajuan totuuden. Istuessani autossa kännisten ihmisten kanssa, mä ymmärrän koko jutun pointin. Jonkun täytyy olla kuskina. Jonkun täytyy olla selvä, jotta muilla voi olla hauskaa. Ja arvatkaas mitä. Se joku olen mä.
Mua pomputellaan edes takaisin. Tarvittaessa mä olen kuski, sitten lompakko, sitten kokki ja myös seksiä heruu tarvittaessa. Ja mitä mä saan vastineeksi? No, niin no. En mä tiedä. Saan seuraa? Saan kenties muistoja? Kokemuksia?
Mun tehtäväni on hymyillä ja näyttää nätiltä. Mä olen koriste-esine, jolla ylpeillään muille.
"Hei katsokaa jätkät, mulla on kaunis muija."
Vittu, mä sanon. Pilkun aikaan mun täytyis olla auton kanssa baarin edessä. Nyt mä istun kotona ja syön kolmatta proteiinipatukkaa. Muut istuvat baarissa ja pitävät hauskaa. Tässä on nyt muutama vaihtoehto. Joko mä suljen puhelimen, korkaan kaljan, laitan musiikit soimaan ja pidän hauskaa yksinäni tai sitten mä tungen baariin joko a. parhaat vaatteet päällä vieraaseen pöytään tai b. paskan näköisenä heidän pöytäänsä. Mun täytyy mietiskellä tätä vielä hetkinen.
Tai sitten mä vain tyydyn kohtalooni ja olen paikalla just silloin, kun on sovittu. Vittu ei. En olen. En varmasti.
perjantai 10. lokakuuta 2014
Ctrl Alt Backspace Enter
Mä en oikein saa otetta koko elämästä. Ei minulla ole mitään elämää, on vain yksittäisiä hetkiä ja tyhjää. Mä en koskaan oikein ole pystynyt selittämään sitä tunnetta kenellekään, mut se on ollut täällä jo pitkään.
Esimerkiks edellinen viikonloppu. Mä olin Laurin kanssa, olin onnellinen, söin, nautin, elin elämääni. Ja tää viikko, on vain tyhjää. En mä muista mitä mä tein eilen, saati sitten toissapäivänä. Ei oo sisältöä, ei oo tarkoitusta.
Mä soitin tänään psykologille ja lääkärille, että en mä pysty tulemaan maanantaina. Mä tahdon vain ottaa lepoa. Ens viikolla mun täytyy joka tapauksessa mennä, mutta maanantaina mä en siihen pysty. Mä tiedän sen jo nyt. Viikonlopppu menee missä menee ja maanantaina keräilen itseäni kasaan taas.
Tänään mä keksin kuitenkin yhden hyvän puolen tästä. Mulla on helvetisti rahaa. Säästötili pursuilee ja mä voisin kohta tehdä jonkin isomman sijoituksen. Niin sitä rahaa vaan säästyy, kun tuet kertyy tilille ja mä vaan makaan kotona. Ehkä mä säästän ne rahat mun ja Laurin matkaa varten, niin ei tarvitse siellä laskea jokaista kolikkoa.
Mä just äsken tajusin, että tänään on perjantai. Lauri tulee tänään. Mua pelottaa. Miten se suhtautuu mun kuntoon? Mä en tahdo huolestuttaa. En tahdo. Ja mun paska olo näkyy ulos niin selvästi, ettei sitä pysty piilottamaan.
Esimerkiks edellinen viikonloppu. Mä olin Laurin kanssa, olin onnellinen, söin, nautin, elin elämääni. Ja tää viikko, on vain tyhjää. En mä muista mitä mä tein eilen, saati sitten toissapäivänä. Ei oo sisältöä, ei oo tarkoitusta.
Mä soitin tänään psykologille ja lääkärille, että en mä pysty tulemaan maanantaina. Mä tahdon vain ottaa lepoa. Ens viikolla mun täytyy joka tapauksessa mennä, mutta maanantaina mä en siihen pysty. Mä tiedän sen jo nyt. Viikonlopppu menee missä menee ja maanantaina keräilen itseäni kasaan taas.
Tänään mä keksin kuitenkin yhden hyvän puolen tästä. Mulla on helvetisti rahaa. Säästötili pursuilee ja mä voisin kohta tehdä jonkin isomman sijoituksen. Niin sitä rahaa vaan säästyy, kun tuet kertyy tilille ja mä vaan makaan kotona. Ehkä mä säästän ne rahat mun ja Laurin matkaa varten, niin ei tarvitse siellä laskea jokaista kolikkoa.
Mä just äsken tajusin, että tänään on perjantai. Lauri tulee tänään. Mua pelottaa. Miten se suhtautuu mun kuntoon? Mä en tahdo huolestuttaa. En tahdo. Ja mun paska olo näkyy ulos niin selvästi, ettei sitä pysty piilottamaan.
torstai 9. lokakuuta 2014
Lainaa dollari, mul on tyhjät taskut
Hahaha. Joo.
Mä oon piirtäny koko illan. Tuli vaan jotenki ihan helvetin taiteellinen olo. Ja kerron tästä teille ihan vaan koska kyllä.
Olispa jo huominen. Kyllä, huominen olis kiva. No, reilu tunti ja sit on huominen. Mut ei se kelpaa, mä oon nirso. Olispa jo huomisilta. Mä tahdon Laurin tänne. Tai en. Tai joo.
"Ota vittu kuva ku käyn luennois."
Koulu ottaa päähän. Vituttaa sanalla sanottuna. Mä voin melkein varmasti sanoa, että siinä on kyllä kolme vuotta heitetty niin hukkaan kun vaan voi hukkaan heittää.
Hei kaverit, mä oon kusessa. Ei tästä tuu mitään nyt hei. Hei, hei, mitä hei, anteeks. Joo. Kyllä kertaa kuus ja sellasta.
Mun pää sekoaa. Tässä ei oo mitään järkeä, mut missäpä sitä olis.
"Venailen nousuja, siis suomeks kohokohtaa."
Mä oon sit kai sellanen rappionuori. Joo. Ja tiedättekö, se on oikeestaan ihan helvetin jees. Reikäset farkut ja paskanen t-paita. Ihan kiva. Eipähän ainakaan tarvi olla turhan sosiaalinen. Ja jos joku vahingossa yrittää puhua jotain, voin sanoja olevani liian sekaisin puhuakseni. Ja niinhän mä välillä taidan olla.
Ei mun pitäny mitään käyttää. Enkä mä oikeesti. Tarpeeseen vaan. Tarpeeseen. Tarve tuntuu vaan olevan aika tosi usein.
Mun tekis vaan mieli pyytää anteeks jokaista lausetta ja sanaa. Teillä on odotuksia mua kohtaan ja mä vaan petän teidät aina. Jauhan turhaa paskaa keskellä yötä. Ei mulla vaan oo mitään sanottavaa nyt. Mä vaan teen henkistä kuolemaa, anteeks siitäkin. Pitäis kai olla sinnikäs ja reipas mut mua ei kiinnosta.
Ada on nyt kyllä vähän jumissa hei.
Mä oon piirtäny koko illan. Tuli vaan jotenki ihan helvetin taiteellinen olo. Ja kerron tästä teille ihan vaan koska kyllä.
Olispa jo huominen. Kyllä, huominen olis kiva. No, reilu tunti ja sit on huominen. Mut ei se kelpaa, mä oon nirso. Olispa jo huomisilta. Mä tahdon Laurin tänne. Tai en. Tai joo.
"Ota vittu kuva ku käyn luennois."
Koulu ottaa päähän. Vituttaa sanalla sanottuna. Mä voin melkein varmasti sanoa, että siinä on kyllä kolme vuotta heitetty niin hukkaan kun vaan voi hukkaan heittää.
Hei kaverit, mä oon kusessa. Ei tästä tuu mitään nyt hei. Hei, hei, mitä hei, anteeks. Joo. Kyllä kertaa kuus ja sellasta.
Mun pää sekoaa. Tässä ei oo mitään järkeä, mut missäpä sitä olis.
"Venailen nousuja, siis suomeks kohokohtaa."
Mä oon sit kai sellanen rappionuori. Joo. Ja tiedättekö, se on oikeestaan ihan helvetin jees. Reikäset farkut ja paskanen t-paita. Ihan kiva. Eipähän ainakaan tarvi olla turhan sosiaalinen. Ja jos joku vahingossa yrittää puhua jotain, voin sanoja olevani liian sekaisin puhuakseni. Ja niinhän mä välillä taidan olla.
Ei mun pitäny mitään käyttää. Enkä mä oikeesti. Tarpeeseen vaan. Tarpeeseen. Tarve tuntuu vaan olevan aika tosi usein.
Mun tekis vaan mieli pyytää anteeks jokaista lausetta ja sanaa. Teillä on odotuksia mua kohtaan ja mä vaan petän teidät aina. Jauhan turhaa paskaa keskellä yötä. Ei mulla vaan oo mitään sanottavaa nyt. Mä vaan teen henkistä kuolemaa, anteeks siitäkin. Pitäis kai olla sinnikäs ja reipas mut mua ei kiinnosta.
Ada on nyt kyllä vähän jumissa hei.
Mä oon nii jumis, elän omis mielikuvis
Kuinka tyhjä voi olla ihmisen pää? Musta tuntuu lähinnä siltä, että jos mun korvasta katsoo sisään, näkee suoraan ulos toisen korvan kautta. Mä voin ihan tosissani sanoa, että mä en halua Lauria tänne huomenna. En siksi, ettenkö mä tahtoisi nähdä, vaan siksi, etten mä tahdo Laurin näkevän missä kunnossa mä olen taas.
Mun kroppa kerää nesteitä, mä olen turvonnut ja vihaan sitä kuvaa, joka mua peilistä katsoo. Normaalia ihmistä turvottaa alkoholi, mua turvottaa juomattomuus. Ei, kyllä mä oikeasti tiedän mistä tää johtuu. Mulla on nälkä vain silloin, kun mä olen päihteissä ja silloin mä syön enemmän kuin tarpeeksi. Muuten mä vain makaan lattialla juomatta ja syömättä. Pitäis kai kehitellä joku syömissuunnitelma ja oikeesti pysyä siinä. Syödä vaikka sitten väkisin, jos ei muuten. Mä en pysty liikkumaan, joten mun ihan tosissaan täytyis vahtia ravinnonsaantia edes jotenkin, eikä laittaa pelkkää paskaa kurkusta alas.
Ensiviikolla alkaa lääkärikäynnit taas pienen tauon jälkeen. En mä kehtaa sinnekään mennä. En kehtaa mennä näyttämään missä kunnossa mä olen. En kehtaa mennä tuottamaan pettymystä lääkärille ja itselleni. Siellä se kaikki muuttuu todelliseks, eikä ole vain kuva peilissä.
Mä vaan hoen kokoajan kuinka väsynyt mä olen. Sellaista se vain on, päivästä toiseen. Mä en tahdo. En tahdo olla minä.
Mun kroppa kerää nesteitä, mä olen turvonnut ja vihaan sitä kuvaa, joka mua peilistä katsoo. Normaalia ihmistä turvottaa alkoholi, mua turvottaa juomattomuus. Ei, kyllä mä oikeasti tiedän mistä tää johtuu. Mulla on nälkä vain silloin, kun mä olen päihteissä ja silloin mä syön enemmän kuin tarpeeksi. Muuten mä vain makaan lattialla juomatta ja syömättä. Pitäis kai kehitellä joku syömissuunnitelma ja oikeesti pysyä siinä. Syödä vaikka sitten väkisin, jos ei muuten. Mä en pysty liikkumaan, joten mun ihan tosissaan täytyis vahtia ravinnonsaantia edes jotenkin, eikä laittaa pelkkää paskaa kurkusta alas.
Ensiviikolla alkaa lääkärikäynnit taas pienen tauon jälkeen. En mä kehtaa sinnekään mennä. En kehtaa mennä näyttämään missä kunnossa mä olen. En kehtaa mennä tuottamaan pettymystä lääkärille ja itselleni. Siellä se kaikki muuttuu todelliseks, eikä ole vain kuva peilissä.
Mä vaan hoen kokoajan kuinka väsynyt mä olen. Sellaista se vain on, päivästä toiseen. Mä en tahdo. En tahdo olla minä.
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Joku vaihtaa öisin lähikauppojemme nimiä
Että joo. Just tätä mä toivoin. Just nimenomaan tällaista päivää mä odotin eilen, kun kävin nukkumaan. NOT.
Keskiviikko, kaatamalla vettä ja jonkin asteinen vesivahinko yläkerrassa. Ei sillä, että yläkerran kämpän ongelmat mua liiemmin liikuttaisi, kun ei vesi kuitenkaan tänne asti päässyt valumaan, mutta se moottorisahan ääni. Ihan tosissaan. Siellä on aamu viidestä lähtien pistetty seinää palasiksi milloin milläkin laitteella, enkä mä tosiaan ole saanut välttyä siltä meteliltä. Onneks on korvatulppia, jotka edes vähän vaimentaa tätä mekkalaa.
Mä jopa innostuin lähtemään kouluun, kun ei enää pää kestänyt jatkuvaa pärinää ja kolketta. Täällä sitä kuitenkin ollaan taas, eikä mekkala oo ainakaan hiljentymään päin.
Tommin tyttöystävä soitti tänään mulle ja kysyi, että tahtoisinko mä lähteä vauvanvaateostoksille seuraksi. Joo ei kiitos.
"Mä olen vähän kipeänä tässä just."
En mä oikein tiedä mikä tää mun asenne koko asiaa kohtaan on, täytyis kai vaan oppia suhtautumaan siihen jotenkin vähän aikuisemmalla tavalla. Tai ylipäätään suhtautua siihen jotenkin, eikä vain paeta todellisuutta. Vauva se on, eikä läskimaha. Vaikka ei sillä onneks vielä mitään supervatsaa ole, mä ehkä sekoan kun mä näen oikean vauvamahan ja yhdistän Tommin sen aiheuttajaksi.
Mun rakkaani tulee intistä taas ylihuomenna, mihin tää aika oikein katoaa? No, ihan hyvä vaan, että katoaa. Sais kadota nopeamminkin vielä. Viikonlopusta mä en oikein vain tiedä, mulla olis lauantaille vähän ohjelmaa ja Lauri sanoi suunnitelleensa perjantaille jotain omia juttuja. Kyllä mä muuten olen oppinut jo selviämään viikot yksin, mutta mua ottaa vieläkin päähän tää, että kokoajan saa järjestellä ja aikatauluttaa. Tulevanakin viikonloppuna meillä olis periaatteessa vaan sunnuntaina aamulla aikaa nähdä, jos jompikumpi ei muuta suunnitelmiaan. Yleensä se vielä olen mä, joka peruu tapaamisensa tai yöunensa. Mulla on aikaa hoitaa ne jutut arkenakin, mutta Laurilla ei ole.
TJ72 ja mua pelottaa. En mä muista millaista elämä oli ennen inttiä, enkä mä varsinkaan tiedä, millaista se tulee olemaan sen jälkeen.
Keskiviikko, kaatamalla vettä ja jonkin asteinen vesivahinko yläkerrassa. Ei sillä, että yläkerran kämpän ongelmat mua liiemmin liikuttaisi, kun ei vesi kuitenkaan tänne asti päässyt valumaan, mutta se moottorisahan ääni. Ihan tosissaan. Siellä on aamu viidestä lähtien pistetty seinää palasiksi milloin milläkin laitteella, enkä mä tosiaan ole saanut välttyä siltä meteliltä. Onneks on korvatulppia, jotka edes vähän vaimentaa tätä mekkalaa.
Mä jopa innostuin lähtemään kouluun, kun ei enää pää kestänyt jatkuvaa pärinää ja kolketta. Täällä sitä kuitenkin ollaan taas, eikä mekkala oo ainakaan hiljentymään päin.
Tommin tyttöystävä soitti tänään mulle ja kysyi, että tahtoisinko mä lähteä vauvanvaateostoksille seuraksi. Joo ei kiitos.
"Mä olen vähän kipeänä tässä just."
En mä oikein tiedä mikä tää mun asenne koko asiaa kohtaan on, täytyis kai vaan oppia suhtautumaan siihen jotenkin vähän aikuisemmalla tavalla. Tai ylipäätään suhtautua siihen jotenkin, eikä vain paeta todellisuutta. Vauva se on, eikä läskimaha. Vaikka ei sillä onneks vielä mitään supervatsaa ole, mä ehkä sekoan kun mä näen oikean vauvamahan ja yhdistän Tommin sen aiheuttajaksi.
Mun rakkaani tulee intistä taas ylihuomenna, mihin tää aika oikein katoaa? No, ihan hyvä vaan, että katoaa. Sais kadota nopeamminkin vielä. Viikonlopusta mä en oikein vain tiedä, mulla olis lauantaille vähän ohjelmaa ja Lauri sanoi suunnitelleensa perjantaille jotain omia juttuja. Kyllä mä muuten olen oppinut jo selviämään viikot yksin, mutta mua ottaa vieläkin päähän tää, että kokoajan saa järjestellä ja aikatauluttaa. Tulevanakin viikonloppuna meillä olis periaatteessa vaan sunnuntaina aamulla aikaa nähdä, jos jompikumpi ei muuta suunnitelmiaan. Yleensä se vielä olen mä, joka peruu tapaamisensa tai yöunensa. Mulla on aikaa hoitaa ne jutut arkenakin, mutta Laurilla ei ole.
TJ72 ja mua pelottaa. En mä muista millaista elämä oli ennen inttiä, enkä mä varsinkaan tiedä, millaista se tulee olemaan sen jälkeen.
tiistai 7. lokakuuta 2014
Won't you leave me now
Yhteinen tulevaisuus siintää jossain siellä kaukana, käden ulottumattomissa vielä. Se näyttää niin kauniille, vaaleanpunaiselle ja lasitetulle. Se näyttää täydelliseltä minun silmääni.
Mä kuitenkin tiedän, että mä olen vain tyttö valtaisalla hiekka-aavikolla, vaeltamassa kohti kangastusta, hapuillen mahdotonta. Ottaen raskaita askelia upottavassa hiekassa, kiertäen kehää ja pettyen aina uudelleen.
Jokainen päivä on uusi askel. Kun selviäis edes siitä seuraavasta, niin olis ihan jees.
Helvetti että mua väsyttää. Aina vaan, vaikka mitä tekisin. Hoitamattomia asioita kertyy, vaikka mä kuinka yrittäisin niitä hoitaa. Täytyy juosta virastoissa ja laitoksissa, tavata ihmisiä, joita en tahtoisi tavata. Ja aina kun saan yhden asian hoidettua, tippuu postiluukusta kirje, taas täytyy mennä.
Saanko mä näitä velvollisuuksia koskaan hoidetuksi? Voinko mä koskaan olla terve, olla onnellinen? Onko kaikki koskaan valmista, sellaista kuin mä tahtoisin?
En mä oikein jaksa uskoa minkään muuttuvan. Mä olen menettänyt toivoni kaiken suhteen, tyytynyt vain osaani. Ehkä mun kuuluu olla tällainen, ehkä elämä on tätä.
Pölyä lattian nurkissa ja hämähäkin seittiä seinillä. Tyhjiä tölkkejä siellä täällä, rikkoutunut lasi tiskialtaassa ja sänky ilman lakanoita. Lamppu, josta on palanut polttimo ja vanhat, halkeilevat tapetit. Liian vähän todellisia kalusteita ja liian paljon turhaa tavaraa. Ja minä. Täällä kaiken keskellä, olemassa yhtä onneton kuin eilen, viime viikolla ja vuosi sitten.
Mä kuitenkin tiedän, että mä olen vain tyttö valtaisalla hiekka-aavikolla, vaeltamassa kohti kangastusta, hapuillen mahdotonta. Ottaen raskaita askelia upottavassa hiekassa, kiertäen kehää ja pettyen aina uudelleen.
Jokainen päivä on uusi askel. Kun selviäis edes siitä seuraavasta, niin olis ihan jees.
Helvetti että mua väsyttää. Aina vaan, vaikka mitä tekisin. Hoitamattomia asioita kertyy, vaikka mä kuinka yrittäisin niitä hoitaa. Täytyy juosta virastoissa ja laitoksissa, tavata ihmisiä, joita en tahtoisi tavata. Ja aina kun saan yhden asian hoidettua, tippuu postiluukusta kirje, taas täytyy mennä.
Saanko mä näitä velvollisuuksia koskaan hoidetuksi? Voinko mä koskaan olla terve, olla onnellinen? Onko kaikki koskaan valmista, sellaista kuin mä tahtoisin?
En mä oikein jaksa uskoa minkään muuttuvan. Mä olen menettänyt toivoni kaiken suhteen, tyytynyt vain osaani. Ehkä mun kuuluu olla tällainen, ehkä elämä on tätä.
Pölyä lattian nurkissa ja hämähäkin seittiä seinillä. Tyhjiä tölkkejä siellä täällä, rikkoutunut lasi tiskialtaassa ja sänky ilman lakanoita. Lamppu, josta on palanut polttimo ja vanhat, halkeilevat tapetit. Liian vähän todellisia kalusteita ja liian paljon turhaa tavaraa. Ja minä. Täällä kaiken keskellä, olemassa yhtä onneton kuin eilen, viime viikolla ja vuosi sitten.
maanantai 6. lokakuuta 2014
Hell
"Vaikka mä seurustelisin kenen kanssa, olisin missä päin maailmaa tahansa ja kuinka kiireinen tahansa, niin ennemmin tai myöhemmin mä aina havahdun siihen, että mä rakastan sua."
"Ole nyt jo hiljaa. Älä sano mulle noin. Koskaan enää. Älä sano rakastavas mua, vaikka mikä tulis. Vaikka sä kuinka kovasti ajattelisit niin, niin älä koskaan, ikinä sano sitä ääneen enää. Sulla ei ole oikeutta tehdä niin mulle. Tapa itses sillä ajatuksella, mutta älä tapa mua. Se on ainoa keino todistaa sun rakkautes. Ainoa keino, on pysyä hiljaa ikuisesti.
Älä kerro mulle, että sä rakastat. Sä et koskaan oikeasti rakastanut. Ehkä sä pidit, tai ehkä oikeasti jopa rakastit ajatusta minusta ja sinusta, mutta sä et koskaan rakastanut mua. Koska ymmärräthän, sä tuhosit mut. Ja näin ollen mä olen varma, ettet sä koskaan rakastanut mua."
Mä en kestä. Miks aina just silloin, kun mä pystyn edes jotenkin elämään itseni kanssa, tulee Tommi ja repii vanhat haavat auki uudelleen? Ja miksi, oi miksi mä joka helvetin kerta vastaan? Mä olen tahtomattani ikuisessa avioliitossa sen ihmisen kanssa. Mä olen ikuisessa avioliitossa helvetin kanssa.
"Ole nyt jo hiljaa. Älä sano mulle noin. Koskaan enää. Älä sano rakastavas mua, vaikka mikä tulis. Vaikka sä kuinka kovasti ajattelisit niin, niin älä koskaan, ikinä sano sitä ääneen enää. Sulla ei ole oikeutta tehdä niin mulle. Tapa itses sillä ajatuksella, mutta älä tapa mua. Se on ainoa keino todistaa sun rakkautes. Ainoa keino, on pysyä hiljaa ikuisesti.
Älä kerro mulle, että sä rakastat. Sä et koskaan oikeasti rakastanut. Ehkä sä pidit, tai ehkä oikeasti jopa rakastit ajatusta minusta ja sinusta, mutta sä et koskaan rakastanut mua. Koska ymmärräthän, sä tuhosit mut. Ja näin ollen mä olen varma, ettet sä koskaan rakastanut mua."
Mä en kestä. Miks aina just silloin, kun mä pystyn edes jotenkin elämään itseni kanssa, tulee Tommi ja repii vanhat haavat auki uudelleen? Ja miksi, oi miksi mä joka helvetin kerta vastaan? Mä olen tahtomattani ikuisessa avioliitossa sen ihmisen kanssa. Mä olen ikuisessa avioliitossa helvetin kanssa.
Tässä pelissä ei oo sääntöjä
Juu elikkäs tuota mä en nyt oikein enää ole kartalla mistään. Ensin menee niin kauheen huonosti ja sit yhtäkkiä lennetään niin helvetin korkealla, että huimaa. Tää ei oo terveen rajoissa enää.
Me varattiin Laurin kanssa matka ulkomaille. Jep. Kahdestaan. Minä ja Lauri. Ja matkan ajankohta sijoittuu johonkin kauas tulevaisuuteen. Kai tässä sitten yhdessä tullaan roikkumaan ja pitkään. Kyllä mä niin luulisin.
En mä oikein tiedä mitä tapahtui taas. Kai mä vaan tajusin, että mä rakastan sitä kusipäätä, oli se sitten kuinka ääliö tahansa. Se osaa tehdä mut onnelliseksi ja se on ihmisessä mulle kaikista tärkeintä. Nyt Lauri on taas intissä ja mä tulen luultavasti muuttamaan mielipidettäni hänestä monesti tässä viikon aikana. No, ehkä mä selviän.
Tällä hetkellä kello on jotain vaille puoli yksi, mun pitäisi nukkua ja mä vain valvon selaten nettiä. Tässä mä olen istunut siitä asti, kun Lauri lähti, enkä vain jaksa tehdä mitään järkevää. Ehkä mun nyt ihan tosissaan täytyy mennä, että pääsen kouluunkin aamulla.
Ps. Mulla on taas kerran sähköposteja vastaamatta. Mä olen kyllä lukenut kaiken, mutten ole ehtinyt/jaksanut vastata. Mä lupaan skarpata alkuviikosta!
Me varattiin Laurin kanssa matka ulkomaille. Jep. Kahdestaan. Minä ja Lauri. Ja matkan ajankohta sijoittuu johonkin kauas tulevaisuuteen. Kai tässä sitten yhdessä tullaan roikkumaan ja pitkään. Kyllä mä niin luulisin.
En mä oikein tiedä mitä tapahtui taas. Kai mä vaan tajusin, että mä rakastan sitä kusipäätä, oli se sitten kuinka ääliö tahansa. Se osaa tehdä mut onnelliseksi ja se on ihmisessä mulle kaikista tärkeintä. Nyt Lauri on taas intissä ja mä tulen luultavasti muuttamaan mielipidettäni hänestä monesti tässä viikon aikana. No, ehkä mä selviän.
Tällä hetkellä kello on jotain vaille puoli yksi, mun pitäisi nukkua ja mä vain valvon selaten nettiä. Tässä mä olen istunut siitä asti, kun Lauri lähti, enkä vain jaksa tehdä mitään järkevää. Ehkä mun nyt ihan tosissaan täytyy mennä, että pääsen kouluunkin aamulla.
Ps. Mulla on taas kerran sähköposteja vastaamatta. Mä olen kyllä lukenut kaiken, mutten ole ehtinyt/jaksanut vastata. Mä lupaan skarpata alkuviikosta!
lauantai 4. lokakuuta 2014
En aina voi sua ymmärtää, oisit ees voinut yrittää
Päässä naksuu, päässä naksuu, bum bum bum bum naks naks naks naks.
"Taas suolaat mun haavaa."
En mä oo täällä, en mä oo. Mä olen piilossa, mutta oikeasti istun aukiolla kädet silmillä. Kaikki näkee mut, kaikki osoittaa sormella. Nauraa ja pilkkaa, halveksii ja sylkee niskaan.
Ne kääntää selkänsä mulle. Aina luvataan, eikä pidetä. Aina mä jään yksin, ulkopuolelle.
Mä olen liian kiltti. Täytyis vaan repiä sydän irti rinnasta, heittää susien syötäväksi. Olla kylmä ja tunteeton. Jos ei tunne mitään, ei voi koskaan satuttaa itseään. Mä vain tunnen, vähän liikaakin. Ja mua sattuu, aivan liikaa.
Laurikin on täällä. Piilossa multa, muiden kanssa. Turhaan mä odotin ja suunnittelin. Ei mun suunnitelmani koskaan toteudu. Eikä unelmat. Turhaa edes unelmoida, en mä koskaan tavoita yhtään mitään.
Oli se täälläkin jo, hetkisen vain. Mä olin vihainen ja hän oli vihainen. Ei se toimi niin.
Miksi mulla on vielä jotain, joka pitää mut kiinni tässä elämässä? Mä vain tahtoisin olla se kylmä, tunteeton ja itsekäs paska. Tahtoisin unohtaa kaiken ja päästää irti. Mutta ei, mä vain ajattelen muita.
Jotenkin mä vieläkin kaiken jälkeen uskon, että joku tarvitsee mua täällä. Mulle ei vain vieläkään oo selvinnyt, että kuka se joku on. Miksi mä olen täällä? Miksi? Kertokaa joku mulle, mä en kestä muuten.
"Katson ulos ikkunasta, en näe iloa täällä.
Levinneitä hiekkalaatikoita, räkäisiä lähikapakoita.
Joista yksinhuoltajat raahaavat yhden yön Toivojaan,
jotka poistuvat aamulla, ennen kuin lapset heräävät.
Anna minulle kätesi, anna lupaus huomisesta,
lupaa etten yksin jää tähän kylmään elämään.
Tähän päivään, jossa kaikuvat patsaiden jylhät äänet,
jossa syntynyt kulkee kuolleena etsien hautapaikkaansa."
"Taas suolaat mun haavaa."
En mä oo täällä, en mä oo. Mä olen piilossa, mutta oikeasti istun aukiolla kädet silmillä. Kaikki näkee mut, kaikki osoittaa sormella. Nauraa ja pilkkaa, halveksii ja sylkee niskaan.
Ne kääntää selkänsä mulle. Aina luvataan, eikä pidetä. Aina mä jään yksin, ulkopuolelle.
Mä olen liian kiltti. Täytyis vaan repiä sydän irti rinnasta, heittää susien syötäväksi. Olla kylmä ja tunteeton. Jos ei tunne mitään, ei voi koskaan satuttaa itseään. Mä vain tunnen, vähän liikaakin. Ja mua sattuu, aivan liikaa.
Laurikin on täällä. Piilossa multa, muiden kanssa. Turhaan mä odotin ja suunnittelin. Ei mun suunnitelmani koskaan toteudu. Eikä unelmat. Turhaa edes unelmoida, en mä koskaan tavoita yhtään mitään.
Oli se täälläkin jo, hetkisen vain. Mä olin vihainen ja hän oli vihainen. Ei se toimi niin.
Miksi mulla on vielä jotain, joka pitää mut kiinni tässä elämässä? Mä vain tahtoisin olla se kylmä, tunteeton ja itsekäs paska. Tahtoisin unohtaa kaiken ja päästää irti. Mutta ei, mä vain ajattelen muita.
Jotenkin mä vieläkin kaiken jälkeen uskon, että joku tarvitsee mua täällä. Mulle ei vain vieläkään oo selvinnyt, että kuka se joku on. Miksi mä olen täällä? Miksi? Kertokaa joku mulle, mä en kestä muuten.
"Katson ulos ikkunasta, en näe iloa täällä.
Levinneitä hiekkalaatikoita, räkäisiä lähikapakoita.
Joista yksinhuoltajat raahaavat yhden yön Toivojaan,
jotka poistuvat aamulla, ennen kuin lapset heräävät.
Anna minulle kätesi, anna lupaus huomisesta,
lupaa etten yksin jää tähän kylmään elämään.
Tähän päivään, jossa kaikuvat patsaiden jylhät äänet,
jossa syntynyt kulkee kuolleena etsien hautapaikkaansa."
perjantai 3. lokakuuta 2014
Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän - jos edes sitäkään
Oi, ihana perjantai. Lauri tulee kotiin ja kaikki on suloista ja ihanaa.
Mä seison bussilaiturilla sateessa, katson ulos tunkeilevia ihmisiä ja etsin kurkkusalaattiasua katseellani. Ihminen toisensa jälkeen astuu ulos linja-autosta, mutta kukaan ei ryntää ottamaan mua syleilyynsä. Kukaan ei ole se, jota mä odotan. Ihminen ihmiseltä mun toivoni hiipuu. Uskottelen kuitenkin itselleni, että hän on vain istunut viimeisessä penkissä. Muut löytävät rakkaansa, mutta minä seison yhä paikoillani. Valkoinen takki muuttuu harmaaksi sateen kastellessa sen, hiukset liimautuvat otsaan.
Viimeinenkin jalkapari astuu ulos linja-autosta. Todellisuus iskee minua nyrkillä silmään, sitten toiseen. Kyyneleet valuvat poskille, kun mä tajuan, että se viimeinenkään jalkapari ei ollut se, jota mä niin kovasti odotin. Se mun niin kovasti odottamani jalkapari ei tullut laisinkaan. Ja se fakta murskaa mut katuun sadoiksi sirpaleiksi.
Kyllä mä tiedän, että hän olisi tullut, jos olisi päässyt. Ei tässä siitä oo kyse, vaan siitä, että hän lupasi tulla, lupasi niin varmasti, eikä voinut edes ilmoittaa joutuvansa jäämään. Hän olisi ehtinyt kyllä, ihan varmasti olisi ehtinyt. Kaikki mun viestinikin hän on nähnyt, muttei vastannut mitään. Miksi hän tekee näin mulle? Miksi hän antaa mun odottaa turhaan?
Taas mun on pärjättävä yksin, ties kuinka kauan. Sinniteltävä päivästä toiseen, taisteltava itseäni ja ikävääni vastaan tietämättä, ikävöikö hän minua edes. Mun on sinniteltävä vailla tietoa tulevasta, pimeässä tunnelissa, ilman valoa.
Mä seison bussilaiturilla sateessa, katson ulos tunkeilevia ihmisiä ja etsin kurkkusalaattiasua katseellani. Ihminen toisensa jälkeen astuu ulos linja-autosta, mutta kukaan ei ryntää ottamaan mua syleilyynsä. Kukaan ei ole se, jota mä odotan. Ihminen ihmiseltä mun toivoni hiipuu. Uskottelen kuitenkin itselleni, että hän on vain istunut viimeisessä penkissä. Muut löytävät rakkaansa, mutta minä seison yhä paikoillani. Valkoinen takki muuttuu harmaaksi sateen kastellessa sen, hiukset liimautuvat otsaan.
Viimeinenkin jalkapari astuu ulos linja-autosta. Todellisuus iskee minua nyrkillä silmään, sitten toiseen. Kyyneleet valuvat poskille, kun mä tajuan, että se viimeinenkään jalkapari ei ollut se, jota mä niin kovasti odotin. Se mun niin kovasti odottamani jalkapari ei tullut laisinkaan. Ja se fakta murskaa mut katuun sadoiksi sirpaleiksi.
Kyllä mä tiedän, että hän olisi tullut, jos olisi päässyt. Ei tässä siitä oo kyse, vaan siitä, että hän lupasi tulla, lupasi niin varmasti, eikä voinut edes ilmoittaa joutuvansa jäämään. Hän olisi ehtinyt kyllä, ihan varmasti olisi ehtinyt. Kaikki mun viestinikin hän on nähnyt, muttei vastannut mitään. Miksi hän tekee näin mulle? Miksi hän antaa mun odottaa turhaan?
Taas mun on pärjättävä yksin, ties kuinka kauan. Sinniteltävä päivästä toiseen, taisteltava itseäni ja ikävääni vastaan tietämättä, ikävöikö hän minua edes. Mun on sinniteltävä vailla tietoa tulevasta, pimeässä tunnelissa, ilman valoa.
Viikon positiiviset 3
Mä melkein jo ehdin unohtaa, että tänään on taas viikon positiivisten aika. Kaupassa pyöriessäni se yhtäkkiä pamahti mieleeni ja eräs ihana lukija oli siitä myös muistuttanut mua.
Mä olen huomannut, että hyvän olon lisäksi viikon positiiviset auttavat mua myös hahmottamaan aikaa paljon paremmin. Mulla on välillä ajan kulu pahastikin hukassa, mutta nämä auttavat siinä edes hieman. Jokin rutiini on viikossa hyvä olla ja tää on mun perjantairutiinini.
Mulla on toisinaan suuriakin vaikeuksia keksiä ylipäätänsä mitään positiivista sanottavaa koko viikosta ja sellainen on hieman tämäkin viikko ollut. Mä olen kuitenkin kirjannut jo viikon mittaan joitakin pikku juttuja ylös, joten tässäpä näitä tulisi.
♥ Blogissa on ollut enemmän eloa, kuin vähään aikaan
♥ Näin pitkästä aikaa vanhan koulukaverini, joka asuu toisella paikkakunnalla nykyään
♥ Kävin ulkona kahvilla
♥ Löysin uuden hyvän ruokareseptin
♥ Sain hyviä leivonnaisia sukulaiseni luona
♥ Sain lisävoimia sairaalasta
♥ Siivosin kotona
♥ En juonut alkoholia ollenkaan
♥ Jaksoin lakata kynnet monta kertaa
Mä olen huomannut, että hyvän olon lisäksi viikon positiiviset auttavat mua myös hahmottamaan aikaa paljon paremmin. Mulla on välillä ajan kulu pahastikin hukassa, mutta nämä auttavat siinä edes hieman. Jokin rutiini on viikossa hyvä olla ja tää on mun perjantairutiinini.
Mulla on toisinaan suuriakin vaikeuksia keksiä ylipäätänsä mitään positiivista sanottavaa koko viikosta ja sellainen on hieman tämäkin viikko ollut. Mä olen kuitenkin kirjannut jo viikon mittaan joitakin pikku juttuja ylös, joten tässäpä näitä tulisi.
♥ Blogissa on ollut enemmän eloa, kuin vähään aikaan
♥ Näin pitkästä aikaa vanhan koulukaverini, joka asuu toisella paikkakunnalla nykyään
♥ Kävin ulkona kahvilla
♥ Löysin uuden hyvän ruokareseptin
♥ Sain hyviä leivonnaisia sukulaiseni luona
♥ Sain lisävoimia sairaalasta
♥ Siivosin kotona
♥ En juonut alkoholia ollenkaan
♥ Jaksoin lakata kynnet monta kertaa
Vie mut kotiin
Noniin, voimissa ollaan taas. Eilinen tosissaan helpotti mun oloani ja jo sairaalalta lähtiessä mä tunsin, kuinka mulla on paljon vahvempi olo. Tällä hetkellä mä olen erään sukulaiseni luona, yön vietin myös täällä. Totesimme, että mun on parempi olla vahtivan silmän alla, ettei mun kuntoni romahda taas. Kohta ajattelin kuitenkin suunnata kotiin odottelemaan Lauria ja siivoamaan paikkoja. Vaikka en mä kyllä ole edes varma, että onko hän tulossa kotiin tänään, ei hän ilmoittanut siitä mulle, vaikka lupasi soittaa vielä eilen illalla. Ehkä hän oli vain kiireinen.
Multa on kyselty paljon, että mikä mua vaivaa. Mä en halua tarkentaa sitä sen enempää täällä, koska en tahdo tulla tunnistetuksi. Enkä mä kyllä muutenkaan puhu niistä asioista, ne on mun juttuja, eikä kenenkään muun. En mä tahdo, että kukaan huolehtii turhaan. Syömisongelmia, kipuja ja sen sellaista tässä on taustalla, sen verran mä voin valottaa. Saa kysyä, en lupaa että vastaan kaikkeen.
Tänään alkoi onneksi viikonloppu ja mä aion vain olla ja ottaa rennosti. Toivon kovasti, että Lauri voisi olla mun kanssani täällä, mutta siitä ei ole vielä mitään takeita. Ihmettelen kuitenkin suuresti, jos hän ei tule ja on jättänyt kokonaan ilmoittamatta. No, se nähdään myöhemmin.
Nyt mä pakkaan tavarani kasaan ja järjestän itselleni kyydin kotiin. Tahdon omaan sänkyyn oman peiton alle.
torstai 2. lokakuuta 2014
Älä sano mitään, ettet vain sanoisi sitä
Mä oon vähän ottamassa lepoa taas. Toinen pussi jotain epämääräistä lientä valuu mun suonistani sisään ja kuumottaa. Tuntuu, kuin mun kämmenselkä syttyis tuleen hetkenä minä hyvänsä, mutta tässä mä silti näpyttelen teille tekstiä. Yritän siirtää ajatukset pois edes hetkeksi.
Mun täytyis olla täällä vielä pari tuntia ja sen jälkeen oon vapaa lähtemään. Ensi yön vietän erään sukulaisen luona ja huomenna Lauri tulee lomille, vaikka hänen olisi pitänyt olla kiinni tämä viikonloppu. Me puhuttiin puhelimessa ja hän sanoi, että niin on parempi. Kyllä se mulle sopii, ei haittaa yhtään. Viikonlopun mä siis luultavasti vietän Laurin hoivassa.
Tiedättekö, mä olen aika väsynyt. Mä olen väsynyt tähän jatkuvaan sairasteluun ja itseinhoon, joka sen aiheuttaa. Mä olen väsynyt koulunkäyntiin ja kipuiluun. Mä olen väsynyt yksinäisyyteen, ikävään ja stessiin, jota se aiheuttaa. Mä tahtoisin tavallisen elämän, mä tahtoisin olla onnellinen ja tyytyväinen. Mutta ilmeisesti se on liikaa pyydetty.
Tää elämä kulkee samaa kaavaa kokoajan. Yhtä asioiden hoitamista ja selvittelyä koko elämä. Koulua, koulua, lääkäriä, fysioterapiaa, psykologia, nuorisotyöntekijää, rahan anomista sieltä ja täältä. Laskujen maksamista ja velkojen hoitamista. Pankkiin, kauppaan, apteekkiin. Psykologille, sairaalaan. Läksyjä, jumppaa, lääkehoureita. Yksinäisyyttä, ikävää, kellon tikitystä. Mä lasken päiviä kesään. Jossain syvällä alitajunnassa mä kuitenkin tiedän, että ei kesä tuo onnea.
Mulla täytyisi olla rutiinit, niin sanoo sekä Lauri, että psykologi. Nyt elämä on vain yksi iso kaaos. Monta hoidettavaa asiaa päällekkäin ja toisaalla pelkkää tyhjää, tyhjää. En mä osaa selviytyä rutiineista. Mä en saa mitään aikaan ja lopulta kaikki jää hoitamatta. Psykologilla sanon kaiken olevan hyvin. "Mua vaan väsyttää kaikki tää stressi." Ja hän uskoo. Mikään ei ole hyvin. Mä en ole onnellinen.
Nuoriso-ohjaaja tahtois lukea mun blogia, mutta mä en kerro osoitetta. Ei tää olis sama enää sen jälkeen. En mä voisi kirjoittaa näin avoimesti enää. Mä nykyisinkin suodatan jonkin verran, mutta sitten mä suodattaisin vielä paljon enemmän. Ei tää olisi enää mun juttuni sen jälkeen, tää olisi pilalla ihan kokonaan.
Mua vaan väsyttää ihan hirveästi. Ja tää on sellaista väsymystä, mihin ei edes uni auta.
Nyt mä jatkan taas nesteiden nauttimista. Tunnen kuinka aineet virtaa mun suonissa, tunnen neulan ja sen aiheuttaman paineen. Ja vaikka mä vihaan sitä, nautin mä salaa kivusta, jonka se aiheuttaa.
Mun täytyis olla täällä vielä pari tuntia ja sen jälkeen oon vapaa lähtemään. Ensi yön vietän erään sukulaisen luona ja huomenna Lauri tulee lomille, vaikka hänen olisi pitänyt olla kiinni tämä viikonloppu. Me puhuttiin puhelimessa ja hän sanoi, että niin on parempi. Kyllä se mulle sopii, ei haittaa yhtään. Viikonlopun mä siis luultavasti vietän Laurin hoivassa.
Tiedättekö, mä olen aika väsynyt. Mä olen väsynyt tähän jatkuvaan sairasteluun ja itseinhoon, joka sen aiheuttaa. Mä olen väsynyt koulunkäyntiin ja kipuiluun. Mä olen väsynyt yksinäisyyteen, ikävään ja stessiin, jota se aiheuttaa. Mä tahtoisin tavallisen elämän, mä tahtoisin olla onnellinen ja tyytyväinen. Mutta ilmeisesti se on liikaa pyydetty.
Tää elämä kulkee samaa kaavaa kokoajan. Yhtä asioiden hoitamista ja selvittelyä koko elämä. Koulua, koulua, lääkäriä, fysioterapiaa, psykologia, nuorisotyöntekijää, rahan anomista sieltä ja täältä. Laskujen maksamista ja velkojen hoitamista. Pankkiin, kauppaan, apteekkiin. Psykologille, sairaalaan. Läksyjä, jumppaa, lääkehoureita. Yksinäisyyttä, ikävää, kellon tikitystä. Mä lasken päiviä kesään. Jossain syvällä alitajunnassa mä kuitenkin tiedän, että ei kesä tuo onnea.
Mulla täytyisi olla rutiinit, niin sanoo sekä Lauri, että psykologi. Nyt elämä on vain yksi iso kaaos. Monta hoidettavaa asiaa päällekkäin ja toisaalla pelkkää tyhjää, tyhjää. En mä osaa selviytyä rutiineista. Mä en saa mitään aikaan ja lopulta kaikki jää hoitamatta. Psykologilla sanon kaiken olevan hyvin. "Mua vaan väsyttää kaikki tää stressi." Ja hän uskoo. Mikään ei ole hyvin. Mä en ole onnellinen.
Nuoriso-ohjaaja tahtois lukea mun blogia, mutta mä en kerro osoitetta. Ei tää olis sama enää sen jälkeen. En mä voisi kirjoittaa näin avoimesti enää. Mä nykyisinkin suodatan jonkin verran, mutta sitten mä suodattaisin vielä paljon enemmän. Ei tää olisi enää mun juttuni sen jälkeen, tää olisi pilalla ihan kokonaan.
Mua vaan väsyttää ihan hirveästi. Ja tää on sellaista väsymystä, mihin ei edes uni auta.
Nyt mä jatkan taas nesteiden nauttimista. Tunnen kuinka aineet virtaa mun suonissa, tunnen neulan ja sen aiheuttaman paineen. Ja vaikka mä vihaan sitä, nautin mä salaa kivusta, jonka se aiheuttaa.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Ei ikinä enää valheita
Mä tahdoin nostaa erään vanhan postauksen kommenteista ylös yhden uuden kommentin, koska harva teistä varmasti enää uudelleen eksyy sinne. Mä sain siis tänään aamulla eräältä lukijalta kommentin, joka kuului näin:
"Mä näin vanhempana blogin lukijana ihmettelen, miksi sä et tajua yhtä asiaa: Tuo Tommihan syöttää sulle vaikka mitä skeidaa (ulkomaille lähdöt yms.) ja sä varauksetta uskot hänen puheisiin. Miksi ihmeessä? Tajuat kai, että hänen tarkoituksena on vain tuottaa sulle pahaa mieltä uhkailemalla lähtevänsä. Samoin kehuskelu uudella tyttöystävällä kuuluu samaan luokkaan. Ja että tyttis on jo raskaana. Uskotko sen? Mä en."
Mä vastasin tähän kommenttiin miltei välittömästi. Mä ymmärrän kyllä teidän epäilyt Tommia kohtaan ja mä epäilisin itsekin, ellen tietäisi näiden asioiden olevan totuuksia.
"Mä uskon, koska mä tiedän niiden juttujen olevan totta. Ei mulla oo mitään syytä epäillä, kun mulle näytetään lentoliput tai kun mä istun Tommin tyttöystävän kanssa iltaa samalla kun tää on pää pöntössä. Kyllä mä epäilisin, jos mulla olis syytä epäillä, mutta ei mulla nyt oo. :)"
Mä tiedän Tommin historian, mä tiedän hänen valehtelevan useinkin, mutta ei mulla oo mitään syytä epäillä häntä enää. Silloin, kun hän oli lähdössä, näin mä lentoliput hänen olohuoneen pöydällään. Hän ei edes esitellyt niitä, mä vain törmäsin niihin muita tavaroita penkoessani. Ja samalla tavalla mä luotan raskauteenkin, ei mulla ole syytä epäillä. Mä olen tavannut Tommin naisen monesti, mä olen jutellut hänen kanssaan ja me puhutaan puhelimessakin silloin tällöin. Mä olen ollut hänen seuranaan heillä, kun Tommi on poissa ja mä teen kaikkeni tullakseni toimeen hänen kanssaan. Nykyisin tosin asiat ovat hieman toisin, kun mun ja Tommin välit ovat jäissä taas.
Voihan Tommi tietysti lainata jonkun muun lentolippuja ja ujuttaa ne omien tavaroidensa sekaan ja voihan Tommi pakottaa jonkun naisen valehtelemaan mulle, mutta en mä usko sellaiseen. Ei Tommilla olisi mitään syytä siihen. Ja kyllä se paistaisi läpi, en mä niin sinisilmäinen ole.
Kyllä tää tilanne on ihan todellinen, vaikka menneisyydessä valheita onkin.
"Mä näin vanhempana blogin lukijana ihmettelen, miksi sä et tajua yhtä asiaa: Tuo Tommihan syöttää sulle vaikka mitä skeidaa (ulkomaille lähdöt yms.) ja sä varauksetta uskot hänen puheisiin. Miksi ihmeessä? Tajuat kai, että hänen tarkoituksena on vain tuottaa sulle pahaa mieltä uhkailemalla lähtevänsä. Samoin kehuskelu uudella tyttöystävällä kuuluu samaan luokkaan. Ja että tyttis on jo raskaana. Uskotko sen? Mä en."
Mä vastasin tähän kommenttiin miltei välittömästi. Mä ymmärrän kyllä teidän epäilyt Tommia kohtaan ja mä epäilisin itsekin, ellen tietäisi näiden asioiden olevan totuuksia.
"Mä uskon, koska mä tiedän niiden juttujen olevan totta. Ei mulla oo mitään syytä epäillä, kun mulle näytetään lentoliput tai kun mä istun Tommin tyttöystävän kanssa iltaa samalla kun tää on pää pöntössä. Kyllä mä epäilisin, jos mulla olis syytä epäillä, mutta ei mulla nyt oo. :)"
Mä tiedän Tommin historian, mä tiedän hänen valehtelevan useinkin, mutta ei mulla oo mitään syytä epäillä häntä enää. Silloin, kun hän oli lähdössä, näin mä lentoliput hänen olohuoneen pöydällään. Hän ei edes esitellyt niitä, mä vain törmäsin niihin muita tavaroita penkoessani. Ja samalla tavalla mä luotan raskauteenkin, ei mulla ole syytä epäillä. Mä olen tavannut Tommin naisen monesti, mä olen jutellut hänen kanssaan ja me puhutaan puhelimessakin silloin tällöin. Mä olen ollut hänen seuranaan heillä, kun Tommi on poissa ja mä teen kaikkeni tullakseni toimeen hänen kanssaan. Nykyisin tosin asiat ovat hieman toisin, kun mun ja Tommin välit ovat jäissä taas.
Voihan Tommi tietysti lainata jonkun muun lentolippuja ja ujuttaa ne omien tavaroidensa sekaan ja voihan Tommi pakottaa jonkun naisen valehtelemaan mulle, mutta en mä usko sellaiseen. Ei Tommilla olisi mitään syytä siihen. Ja kyllä se paistaisi läpi, en mä niin sinisilmäinen ole.
Kyllä tää tilanne on ihan todellinen, vaikka menneisyydessä valheita onkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)