Mä kävin psykologilla tänään ja nyt mä sitten olen humalassa. Vanhoja haavoja revittiin auki taas ja mua alkoi ahdistaa heti kun pääsin kotiin. Mut ei se mitään, humala on kiva. Ja viinaakin oli jo valmiiks, ei tarvinut edes nähdä vaivaa koko jutun eteen.
Mulla iski ihan kauhea kesäikävä päälle tänään. Mä tahdon kesän takaisin. Talvella on ankeaa, kaikki ihmiset on sisällä ja viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet katoaa. Mä tahdon istua puistoissa ja rannoilla, nauttia lämmöstä ja kävellä paljain jaloin. Mut ei, lumi tuhoaa mun haaveet. Ja ens kesänä mä olen toivottavasti jo jossakin muualla.
Kukaan ei ymmärrä kuinka yksin mä olen täällä. Kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon nää seinät ahdistaa mua. Ne pitää mua vankinaan. Koti on mulle vankila, johon mun on pakko palata kerta toisensa jälkeen. Ehkä kaikki olis toisin, jos täällä olis joku mun kanssani, mutta yksinäisyys pilaa koko paikan.
Vasta tiistai. Turhauttaa. Olispa jo perjantai, tulispa Lauri jo, olispa kaikki hyvin edes hetken.
Nyt mä odotan perjantaita ja olen onnellinen hetken. Sunnuntaina mä odotan seuraavaa perjantaita ja niin edelleen. Samalla mä odotan kevättä ja valmistumista, ennalta määrittelemätöntä ajankohtaa ja muuttoa, tulevaisuutta ja perhettä. Mä vain odotan, enkä osaa elää hetkessä. Johtunee suurimmilta osin siitä, että hetkessä ei oo mitään nautittavaa, ei vaikka mä kuinka mietin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti