Babygirl

Ennen äidiksi tuloa mä osasin kyllä kuvitella, että mun lapsestani tulisi mulle rakkain ihminen koko maailmassa. Mut en mä osannut kuvitella mitään tällaista. Kukaan, ei kukaan ihminen koskaan ole ollut mulle niin hirveän rakas, kuin tuo pieni olento. Mä olen niin ylpeä jokaisesta uudesta taidosta, mä olen ylpeä työntäessäni vaunuja kaupungilla, mä olen ylpeä katsoessani niitä pieniä, unisia kasvoja illalla.

Mä olen niin onnellinen, että mä uskalsin lähteä tähän. Kerrankin uskalsin uhmata enemmistön mielipidettä ja luottaa itseeni. Oi missä mä olisinkaan ilman häntä...

My friends are in the bathroom getting higher than the Empire State

Olen ennenkin kirjoittanut samalla otsikolla, mitä sitten.

Mua hävettää. Mä häpeän itseäni. Raskaaksi tultuani mä puhuin Tommin kanssa, lupasin hänelle, ettei koskaan enää. Mä en repsahda aineisiin ikinä enää. Kaljaa, viinapaukku, ei mitään sen vahvempaa. Ja mä himoitsen taas. Helvetin helvetti. Kokoajan mä himoitsin, mutten näin pahasti. Mietin vaihtoehtoja, miten pääsisin edes yhdeksi illaksi. Sitten kesällä, jos, jos, jos. Kyllä se järjestyy. Mut vittu jos jotain käy. Mulla on lapsi. Mulla on helvetti lapsi. Kenellekään muulle mä en ole tilivelvollinen, mutta omalle lapselleni mä olen velkaa sen, että pysyn selvänä. 

Katselin vanhoja kuvia. Kipulääkkeitä, viinaa, kaikkea. Mä olin niin sekaisin. Vaikken mä olisi edes ottanut mitään muuta, kuin päivittäiset lääkkeet, tarpeeseen, niin silti mulla seisoo joka kuvassa silmät päässä. Näyttää siltä, että ketään ei ole kotona. En mä halua olla sellainen enää. Mut silti mä haluan.

En mä osaa selittää. En mä tiedä mitä tää on. Tekee niin helvetisti mieli. Jotain edes. Tekee mieli soittaa, pyytää muutama. Lähteä vanhalla porukalla ulos, tehdä mitä ikinä huvittaa. Mut en mä lähde. Koskaan enää. Ei. Mä olen äiti.

To go or not to go?

Lauri luultavasti lähtee kesällä. Koulupaikka on ollut varma jo kauan ja nyt alkoi aktiivinen asunnon etsintä. Hän ei ole vielä pyytänyt mua mukaan, enkä oikein tiedä mitä vastaan, jos hän pyytää. Tavallaan toivon, että hän ei edes pyytäisi, koska en mä sisimmässäni tahdo lähteä. Pari vuotta sitten tilanne oli toinen, mä olisin lähtenyt hetkeäkään epäröimättä, mutta en enää.

Kaikki mun tukijoukkoni on täällä, mun koti on täällä. Siellä mulla ei ole ketään muuta kuin Lauri ja pieni rakas, Laurikin on päivät koulussa. Ei tuu mitään. Mä otan taas ihan turhaa stressiä asiasta, joka on vasta kuukausien päästä ajankohtainen...

Pipipää

Mä saan yhä ammattiapua. Mulla on ongelmia, suuria sellaisia. Mä olen kai sairas. Ei kenenkään normaalin ihmisen pää toimi näin. Mä kyllä hallitsen arjen pyörittämisen, hoidan lapseni hyvin ja pysyn kasassa päivällä, mutta illat ovat yhtä taistelua, kuten aina.

Mä syyllistän itseäni, vellon itsesäälissä, kiukkuan ja suutun turhista asioista. Mua ahdistaa, mä saan paniikkikohtauksia ja olen turhautunut. Mun fyysinenkin terveys alkaa pettää taas.

Kädet ovat voimattomat, vihloo ja särkee joka paikkaa. Sormet ja varpaat puutuu, palelen, kärsin tuskallisista hermokivuista. Olen yhä nostokiellossa ja silti kannan seitsemän kiloista muksua ympäriinsä päivät pitkät.

Ahdistaa, turhauttaa, ottaa päähän. Toisinaan mä mietin, että onko kaikki tää kipukin jotain mun omaa vainoharhaa

Sunnuntai

Mustaa kahvia ja vauvan tuoksua. Koko viikkon on ollut täynnä melua ja melskettä, vieraita ja vierailuja. Tänään on aika rentoutua, katsoa elokuvia sylikkäin kaikki kolme. Tilata pizzaa kotiin ja laiskotella.

Mun ja Laurin tilanne on pitkään ollut melko tasapainoinen. Niin tasapainoinen, kuin meiltä kahdelta voi odottaa. Toisinaan musta tuntuu, että olemme enemmän kämppiksiä, kuin parisuhteessa, mutta kun saamme hetken kaksinkeskistä aikaa, tilanne korjaantuu hetkessä.

En kai koskaan ole kuullut kenenkään sanoneen, että vauvavuosi on tehnyt hyvää parisuhteelle, mutta mä voin rehellisesti sanoa niin. Ennen me kai oltiin yhdessä liian vakavasti, unohdettiin seurustelun lisäksi olla myös ystäviä toisillemme. Mikään ei toiminut niin. Nyt kaikki on kuitenkin hyvin, koputan puuta.