My friends are in the bathroom getting higher than the Empire State

Olen ennenkin kirjoittanut samalla otsikolla, mitä sitten.

Mua hävettää. Mä häpeän itseäni. Raskaaksi tultuani mä puhuin Tommin kanssa, lupasin hänelle, ettei koskaan enää. Mä en repsahda aineisiin ikinä enää. Kaljaa, viinapaukku, ei mitään sen vahvempaa. Ja mä himoitsen taas. Helvetin helvetti. Kokoajan mä himoitsin, mutten näin pahasti. Mietin vaihtoehtoja, miten pääsisin edes yhdeksi illaksi. Sitten kesällä, jos, jos, jos. Kyllä se järjestyy. Mut vittu jos jotain käy. Mulla on lapsi. Mulla on helvetti lapsi. Kenellekään muulle mä en ole tilivelvollinen, mutta omalle lapselleni mä olen velkaa sen, että pysyn selvänä. 

Katselin vanhoja kuvia. Kipulääkkeitä, viinaa, kaikkea. Mä olin niin sekaisin. Vaikken mä olisi edes ottanut mitään muuta, kuin päivittäiset lääkkeet, tarpeeseen, niin silti mulla seisoo joka kuvassa silmät päässä. Näyttää siltä, että ketään ei ole kotona. En mä halua olla sellainen enää. Mut silti mä haluan.

En mä osaa selittää. En mä tiedä mitä tää on. Tekee niin helvetisti mieli. Jotain edes. Tekee mieli soittaa, pyytää muutama. Lähteä vanhalla porukalla ulos, tehdä mitä ikinä huvittaa. Mut en mä lähde. Koskaan enää. Ei. Mä olen äiti.