22.7

Kaikki leviää käsiin. Nyt vihdoin, kun kaikki alkaa olla hyvin, purkautuu kaikki vanhat patoumat ja mä sekoan. Tajuan vihdoin, että viimeiset vuodet mä olen vain selvinnyt. Painanut kaiken paskan pois mielestäni ja ottanut sitä kokoajan vastaan lisää ja lisää. Ollut kiltti kaikille, ihan liian kiltti. Ja nyt kun mä olen oppinut pitämään puoliani, alkaa vanhat asiat purkautua jostain alitajunnan kätköistä pois paniikkikohtauksina ja painajaisina. Ja mä sekoan.

Herään keskellä yötä siihen, etten ole hengittänyt pitkään aikaan. Unessa joku kuristi mua, yritti tappaa. Vedän syvään henkeä, mut tuntuu, ettei se mene perille asti laisinkaan. Jää kurkkuun pyörimään, eikä hyödytä mitään. Seuraava henkäys on samanlainen. Ja seuraava, ja seuraava. Sydän alkaa jyskyttää. "Mä tukehdun", ajattelen, vaikka samalla tiedän ettei se oo totta laisinkaan.

Tänään illalla lankean taas. Lääkitsen tän tilan pois ja toivon, että unetkin pysyvät poissa. Kai mun tähänkin täytyis hakea jotain järkevämpää apua, kuin muiden resepteillä hankitut lääkkeet, mutta ei mulla taaskaan ole voimia siihen. Apu on kesälomalla ja loppumassa kai muutenkin, meneehän mulla ihan helvetin hyvin.

"Miten sulla menee?"

Mitä tää kaikki on? Mä oon hukassa. Kaikki tuli kerralla ja ryminällä, enkä enää pysy itsekään mukana. Onko tää mun elämä, vai jonkun muun?

On ollut paska vuosi. Viime kesänä mä en osannut kuvitellakaan mitään tällaista. Mä oon eronnut, pettynyt, tottunut. Yllättynyt, positiivisesti ja negatiivisesti. Löytänyt uuden lähempää kuin uskoinkaan. Ja nyt mä oon yhtäkkiä menossa naimisiin. Eikä se edes oo vitsi.

Kaikki on innoissaan. Sen edellisen jälkeen tää on parasta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Ja se tapahtui mulle. Mä meen kouluun, töihin, naimisiin. Saan lisää lapsia ja elän sittenkin sen elämän, joka tuntui jo kerran menetetyltä. Ja mua hämmentää. Hämmentää niin paljon. Mä katson iltaisin peiliin: hei oonko mä siinä? Ja mä olen.

13.7

Muksu ei oo nähnyt isäänsä taas aikoihin. Ehkä kerran viimeisen kahden kuukauden aikana, senkin puoliväkisin. Isänsä ei puhu hänelle mitään. Ei soittele kuulumisia, vaikka väittää olevansa kiinnostunut. Ei tahdo tavata, vaikka on paikkakunnalla. Ja ihmiset jauhaa. Mä en kuulemma anna hänen tavata. Mä kiristän ja pakotan. Joo, ensin anelin, että voitko jooko tavata lastas, hän tarvitsee sua. Pyysin ja toisinaan kiristinkin. Yritin pakottaa isyydentunnustukseen ja ties mihin. Ja sit tuli se päivä, kun mä totesin, että lapsi ei tarvitse isäänsä, niin rajulta kun se saattaa kuulostaakin. Ei mun lapseni tarvitse elämäänsä ihmistä, joka ei siinä halua olla. En mä halua, että mun lapseni on isänsä kanssa ja aistii heti, että isä ei halua hänen kanssaan olla. Ei mun lapsi tarvitse sellaista isää. Onko sellainen ihminen edes isä?

Musta tää kaikki tuntuu niin hirvittävän pahalta. Mä aina halusin uskoa, että jos ei muuta, niin isä hän on ainakin, eikä hän ole edes sitä. Hän ei ole meille mitään muuta, kuin henkilö, joka siitti mun lapsen.

Vauvoja

Hän haluaa lapsen. Minä haluan lapsen. Mutta. Aina jokaisessa asiassa on mutta ja tällä kerralla se olen minä.

Joo, hän on loistava lasten kanssa. Näen meidät yhdessä tulevaisuudessakin. Hän on se, kenen kanssa haluan elämäni jakaa. Mutta. Mutta minä en luota. Mitä jos hän ei enää yhdeksän kuukauden päästä olekaan samaa mieltä? Mitä jos lapsi on vakavasti sairas tai vammainen, eikä lainkaan sellainen, kuin hän on kuvitellut? Mitä jos pikkuvauva-arki yhdistettynä uhmaikäiseen taaperoon on hänelle liikaa? Mitä jos mä jään taas yksin? En tiedä onko musta siihen enää toista kertaa.

En ikinä tahtoisi uskoa, että hän voisi meitä jättää, mutta kuten Laurinkin kanssa huomasin, ei mikään mene koskaan kuten on suunniteltu.

Toinen ongelma on raha. Hänen mielestään tuilla eläminen onnistuu loistavasti, eikä siinä ole mitään pahaa. Onnistuuhan se joo, mutta mulla on elämälle muita suunnitelmia. Mä haluan töitä, ammatin, vakaan talouden. Hän opiskelee vasta ja työpaikasta ei ole tietoakaan. Mä en ole edes koulussa.

Tuntuu, ettei hän näe vauvakuumeeltaan kaikkia niitä vaikeuksia ja mietinnän aiheita, joita mulla tän asian suhteen on. Ja vaikka mä yritän puhua, hän vain vakuuttaa kaiken menevän juuri kuten suunniteltu...