Muksu ei oo nähnyt isäänsä taas aikoihin. Ehkä kerran viimeisen kahden kuukauden aikana, senkin puoliväkisin. Isänsä ei puhu hänelle mitään. Ei soittele kuulumisia, vaikka väittää olevansa kiinnostunut. Ei tahdo tavata, vaikka on paikkakunnalla. Ja ihmiset jauhaa. Mä en kuulemma anna hänen tavata. Mä kiristän ja pakotan. Joo, ensin anelin, että voitko jooko tavata lastas, hän tarvitsee sua. Pyysin ja toisinaan kiristinkin. Yritin pakottaa isyydentunnustukseen ja ties mihin. Ja sit tuli se päivä, kun mä totesin, että lapsi ei tarvitse isäänsä, niin rajulta kun se saattaa kuulostaakin. Ei mun lapseni tarvitse elämäänsä ihmistä, joka ei siinä halua olla. En mä halua, että mun lapseni on isänsä kanssa ja aistii heti, että isä ei halua hänen kanssaan olla. Ei mun lapsi tarvitse sellaista isää. Onko sellainen ihminen edes isä?
Musta tää kaikki tuntuu niin hirvittävän pahalta. Mä aina halusin uskoa, että jos ei muuta, niin isä hän on ainakin, eikä hän ole edes sitä. Hän ei ole meille mitään muuta, kuin henkilö, joka siitti mun lapsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti