Vauvoja

Hän haluaa lapsen. Minä haluan lapsen. Mutta. Aina jokaisessa asiassa on mutta ja tällä kerralla se olen minä.

Joo, hän on loistava lasten kanssa. Näen meidät yhdessä tulevaisuudessakin. Hän on se, kenen kanssa haluan elämäni jakaa. Mutta. Mutta minä en luota. Mitä jos hän ei enää yhdeksän kuukauden päästä olekaan samaa mieltä? Mitä jos lapsi on vakavasti sairas tai vammainen, eikä lainkaan sellainen, kuin hän on kuvitellut? Mitä jos pikkuvauva-arki yhdistettynä uhmaikäiseen taaperoon on hänelle liikaa? Mitä jos mä jään taas yksin? En tiedä onko musta siihen enää toista kertaa.

En ikinä tahtoisi uskoa, että hän voisi meitä jättää, mutta kuten Laurinkin kanssa huomasin, ei mikään mene koskaan kuten on suunniteltu.

Toinen ongelma on raha. Hänen mielestään tuilla eläminen onnistuu loistavasti, eikä siinä ole mitään pahaa. Onnistuuhan se joo, mutta mulla on elämälle muita suunnitelmia. Mä haluan töitä, ammatin, vakaan talouden. Hän opiskelee vasta ja työpaikasta ei ole tietoakaan. Mä en ole edes koulussa.

Tuntuu, ettei hän näe vauvakuumeeltaan kaikkia niitä vaikeuksia ja mietinnän aiheita, joita mulla tän asian suhteen on. Ja vaikka mä yritän puhua, hän vain vakuuttaa kaiken menevän juuri kuten suunniteltu...