Mä olen tässä taas. Tuntuu samalta, kuin loppukesä 2015. Kaikki on periaatteessa hyvin, mä uskottelen itselleni niin. Se tunne on kuitenkin täällä, sama tunne kuin silloin. Kaikki on menossa vituiks, en voi luottaa, koska tiedän, ettei se kannata enää. Hänkin on menossa pois.
Mitään sanoja ei oo sanottu, mutta mä tiedän sen, tunnen syvällä luissa ja ytimissä. Lumen mukana tuli yksinäisyys ja kaikki se paha, joka repii meidät erilleen.
Mikään ei edes ole huonosti. Hän lähtee aamuisin, heti kahvin jälkeen. Palaa kenties syömään, toisinaan ei silloinkaan. Mä hoidan lapsen, käyn kerhossa ja paluu matkalla kierrän kaupan kautta hakemassa litran maitoa ja muutaman tomaatin. Teen ruokaa, pesen pyykit ja petaan aamulla petaamatta jääneen sängyn. Toisinaan hän on sen aikaa uppoutuneena tietokoneelle tai televisio-ohjelmiin. Toisinaan hän hääräilee keittiössä mun kanssa, kuin haamuna taustalla ja toisinaan, kaikista useiten hän on silloinkin poissa. Tulee ehkä iltapalaksi kotiin vain lähteäkseen uudelleen heti, kun olen nukahtanut.
Kuun rahat ovat menneet jo ensimmäisellä viikolla. Luvattiin taas säästää, mutta tulikin yllättäviä menoja. Kyllä mä tiedän mihin ne palaa, ja hän tietää mun tietävän. Hiljaisuus on kuitenkin täällä. Kumpikaan ei sano mitään. Hymyillään nätisti, toisinaan silitetään toista poskelta ja annetaan suukko, kun sattuu kohdalle. Mut ei sanota mitään. Mä pelkään sitä ensimmäistä sanaa, se rikkoo kaiken, tiedän sen nyt jo.
Mä rakastan ihan hirveästi ja tiedän hänen rakastavan myös, ei se siitä ole kiinni. Ei se siitä ole ollut kiinni koskaan aiemminkaan kenenkään kanssa. Mä vain joka kerta teen saman virheen. Luotan liikaa, odotan liikaa ja petyn. Eikä sitä voi olla huomaamatta mun kasvoilta ja se on se, mikä syö häntä sisältä. Hän ei kestä mun pettymystä, vaan vajoaa yhä syvemmälle siihen, mikä sen aluinperin aiheutti.
---
Alkutalvesta 2015, kun mun prinsessani saapui maailmaan, kaikki oli hyvin. Mä olin ihan fine sen kanssa, että olin vauvan kanssa yksin. Olin tyytyväinen synnytykseen, raskaudesta jäi positiivinen fiilis ja sanoin neuvolassakin, että haluaisin kokea sen kaiken uudelleen vaikka heti. Nyt, alkutalvesta 2017 tää paska on täällä, enkä mä kestä sitä. Kaikki se yksinäisyys, kylmä ja tyhjä synnytyssali ja se hylätyksitulemisen tunne iskee päälle kovempaa kuin hyökyaalto. Ei musta silloin siltä tuntunut, mutta nyt itken paniikkikohtauksiin asti, että en kai mä joudu kokemaan sitä kaikkea uudelleen yksin. Musta ei ole siihen.
Jos mä nyt jään yksin tän kaiken kanssa, mä en synnytä. Ne saa ottaa sen lapsen ulos musta ihan miten haluaa, mut mä en tee sitä kaikkea uudelleen yksin, se on varma.
---
Voiko paskaan oloon kuolla? Voihan?
