Ei pääse sängyst ylös ellei kahvi oo mustaa

Nyt mä tiedän miks mä en osaa kirjoittaa enää. Mä en ole kokoajan humalassa. Humala on se, mikä avaa mun taidot. Tekee hyvää, antaa mun avautua. Ja nyt mä olen humalassa.

Selvinpäin sitä ei koskaan tajua, kuinka ikävöikään tätä kaikkea. Voispa vaan olla joka päivä sekaisin, se oli mun juttuni. Se oli se, minkä takia mä elin. Tahdoin elää täysiä ja nopeasti, pikaisen elämän. Ja lähteä samalla tavalla, täysiä ja nopeasti. Tässä parin vuoden aikana on ollut pakko opetella siihen, että täytyykin elää hitaasti ja rauhassa, opetella nauttimaan jostain muusta, kuin ennen. Ja lähteä samoin, hitaasti ja rauhassa. 

En päässyt kouluun. En päässyt töihin. Suhde rakoilee, lapsi uhmaa, kaverit... mitkä kaverit? Oikeudenkäynti on sentään pois alta ja päättyi kuten piti. Ja ihan sen kunniaksi, lasi viiniä. Punaista kuin veri. 

Isä

Hän on kaikkea mitä Lauri ei koskaan tyttärelleen ollut. Hän on huolehtiva ja välittävä. Hän huomioi ja touhuaa, ruokkii ja hoitaa. Mun ei koskaan tarvitse erikseen pyytää, hän tekee pyytämättäkin. Vaihtaa vaipan ja siivoaa lattialle kaatuneen maidon. Lohduttaa kun sormeen tulee haava tai päähän kuhmu. Eikä hän tee mitään koska on pakko, vaan koska hän haluaa.

Silti musta tuntuu pahalta. Hän ei ole isä. Hänen nimeään ei tule koskaan lukemaan papereissa. "Missä sun isä on?" tulee aina olemaan yhtä tuskallinen kysymys. Isä on poissa. Isä ei välittänyt, ei ainakaan tarpeeksi. Eikä sitä isää voi kukaan korvata, vaikka kuinka yrittäisi.

Toisaalta on kuitenkin parempi näin. Säästytään kaikilta niiltä tyhjiltä lupauksilta ja pettymyksiltä, joita minäkin sain Laurilta osakseni. Suurimpana kysymyksenä mun päässäni pyörii kuitenkin se, mitä mä tytölle kerron, kun sen aika on. Että isä ei halunnut olla meidän elämässä? Ei rakastanut tarpeeksi. Piti enemmän huumeista, oli väkivaltainen ja vaikea. Vai kerronko mä sen toisen puolen, sen kaunistellun totuuden? Sen, että isä kyllä välitti meistä. Hänen vain täytyi mennä. En tiedä. En tosiaan.