Ei pääse sängyst ylös ellei kahvi oo mustaa

Nyt mä tiedän miks mä en osaa kirjoittaa enää. Mä en ole kokoajan humalassa. Humala on se, mikä avaa mun taidot. Tekee hyvää, antaa mun avautua. Ja nyt mä olen humalassa.

Selvinpäin sitä ei koskaan tajua, kuinka ikävöikään tätä kaikkea. Voispa vaan olla joka päivä sekaisin, se oli mun juttuni. Se oli se, minkä takia mä elin. Tahdoin elää täysiä ja nopeasti, pikaisen elämän. Ja lähteä samalla tavalla, täysiä ja nopeasti. Tässä parin vuoden aikana on ollut pakko opetella siihen, että täytyykin elää hitaasti ja rauhassa, opetella nauttimaan jostain muusta, kuin ennen. Ja lähteä samoin, hitaasti ja rauhassa. 

En päässyt kouluun. En päässyt töihin. Suhde rakoilee, lapsi uhmaa, kaverit... mitkä kaverit? Oikeudenkäynti on sentään pois alta ja päättyi kuten piti. Ja ihan sen kunniaksi, lasi viiniä. Punaista kuin veri.