Kasvaa vuosien paino, meidät pian alleen musertaa

Mä olen tässä eilisen ja tämän päivän aikana todennut, että tunteiden lisäks multa on kadonnut myös omatunto. No, mitäs pienistä.

Olen taas vaihteeksi vähän sekaisin, mutta mun oli pakko tulla päivittelemään pikakuulumiset ennen kuin lähden Laurille. Tämän päivän mä olen viettänyt Tommin ja hänen muutaman kaverinsa kanssa ja täytyy sanoa, että mulla oli oikeasti ihan hauskaa. Tapasin myös pikaisesti Tommin uuden ihastuksen, joka yllätykseksi vaikutti jopa ihan mukavalta. Nyt mulla on Tommin auto käytössäni ja lupasin kuskata häntä huomenna, jos hänen tarvitsee johonkin liikkua. Huomenna täytyy siis olla selvänä. Ja olin mä tänäänkin melkein koko päivän, kunnes pari tuntia sitten tulin kotiin. Onneks Laurilla on auto ja se pääsee hakemaan mua.

Huomenna mulla saattaa olla kiireinen päivä, kun olen kuskina Tommille, käyn hoitamassa raha-asioita, käyn moikkaamassa pikkuveljeäni ja menen ehkäpä Laurin kanssa ostoksille. Huomisen bloggaamisesta en siis tiedä, mutta se nähdään sitten. Kyllä mä kirjoittelen, jos vain millään ehdin. Hengissä täällä siis ollaan, vaikka minusta ei huomenna kuuluisikaan! 

Eikö hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre?

Enhän mä nyt sitten tietenkään malttanut pitää näppejäni erossa blogista. Pakko mun on johonkin kirjoittaa, kun ajatukset tuntuvat räjäyttävän pään.

Eilisen sekoiluista mä en tahdo vielä tässä vaiheessa avautua sen enempää, kun en ole kenellekään niistä sanonut muutenkaan mitään. Mietin nyt yksikseni mitä teen asioiden kanssa ja mitä haluan elämältä, ennen kuin tulen vuodattamaan kaiken tänne. Enkä tosiaan vielä ole siinä mielentilassa, että olisin valmis ottamaan vastaan kaiken sen kritiikin, jota täällä tulisin saamaan. Kyllä mä kuitenkin teille tulen kertomaan tässä lähipäivien aikana, että missän mennään. Mikään ei ole sen ärsyttävämpää, kuin vihjailu ja kertomatta jättäminen.

Kerrottakoon nyt sitten tässä vaiheessa kuitenkin sen verran eilisestä, että mä tosiaan lähdin sinne baariin, mutten yksin. Laurin kämpiltä mä tänään aamulla heräsin, mutta matka ja välietapit baarilta Laurille ovat vielä hieman kysymysmerkkiä minulle. Ja ne kohdat jotka muistan, voisin oikein mielelläni unohtaa. Ei siitä kuitenkaan sen enempää vielä, mun täytyy käydä nää asiat läpi yksin ensin.

Tämä ilta on taas ollut jotenkin harvinaisen tunteeton. Mä tiedostan sen tunteettomuuden tilan itsekin, mutten oikein osaa tehdä sille mitään. Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että mä olen mielummin täysin tunteeton, kuin ahdistunut tai surullinen.

Äsken kun yritin jäsentää ajatuksiani päiväkirjaani, tulin kirjoittaneeksi melkein sivullisen yksittäisiä sanoja tämän hetkisestä elämästäni. Ihmisten nimiä, paikkojen nimiä, tunnetiloja ja asioita. Tavallaan todella ahdistavaa, mutta koin sen myös auttavan hahmottamaan elämäntilannettani ja asioita ympärilläni. Tämän kerroin ihan vain sen takia, että jos joku muukin tahtoo kokeilla!

Nyt mä taidan vielä kirjoittaa muutaman jutun luonnoksiin, kun näitä ajatuksia tuntuu tulevan vähän turhan tiuhaan tahtiin. Palaillaan mahdollisimman pian tarkempien yksityiskohtien kanssa!

Pulassa

Mä mokasin. Mä en tiedä mitä voin kertoa täällä, en tiedä mitä teen.

Viime yönä mä seisoin viidennen kerroksen parvekkeen kaiteella, mutta tässä sitä vieläkin ollaan.

Mun täytyy nyt ottaa aikaa ja miettiä. Mun täytyy tehdä itselleni selväksi, mitä mun on turvallista kertoa teille tai ylipäätään kenellekään.

Palataan asiaan luultavasti huomenna.

Mä olen pulassa.

Mun äänetön avunhuuto

Mä en jaksa välittää. En suutu mistään, minulla ei ole mitään tunnetiloja enää. Patoan kaiken sisälleni, hymyilen ikuista hymyä. Tyhjää hymyä, vailla merkitystä. Tyhjät silmät, tyhjät kasvot.

Savua, humalaa, nappeja. Liian monta avunpyyntöä. Kaikki on sekaisin. Kaikki on hyvin.

Päästäkää irti, antakaa mun mennä.

Viikko enää, viikko enää. Mitä sitten? Mä en tiedä.

Antakaa anteeks.

"Sä et ole oma itsesi enää."

En niin, pitäiskö mun? Pitäiskö mun kaiken tän jälkeen? 

Ei ihmiset voi syyttää mua. Ei kaikki oo mun syytä. 

Ihmiset muuttuu, enkä mä ole poikkeus.

Pää hajoaa. 

Lauantai. Baariin. Humala. 

Viimeiset rahat, ihan sama.

Sticks and stones may break my bones

Tuntuu taas siltä, kuin olisi suhteessa kakaran kanssa. Käyttäytyminen on tarhaikäisen tasoa ja kommunikointi tuntuu olevan yhtä hankalaa, jos ei hankalampaakin, kuin vauvan kanssa. Ei sanota mitään, kaikki on hyvin, mutta silti käytös kertoo toista.

Ensin herra katoaa sanomatta mitään, lyö luuria korvaan eikä vastaa viesteihin. Jättää menemättä sovittuihin juttuihin ja jättää velvollisuutensa hoitamatta. Ja siinä vaiheessa, kun mulla menee hermo aivan totaalisesti, olen hajoamispisteessä ja valmiina eroamaan, muuttuu ääni kellossa. Hän vain ärsyttää tahallaan. Ja paras aika tulla selvittelemään asioita on toki neljältä aamuyöllä, puhelimitse, pää sekaisin.

Mä olen nukkunut viimeisten kahden yön aikana ehkä juuri ja juuri vaivaiset neljä tuntia. Mä olen niin uupunut, ettei edes väsytä enää. Mun tunteetkin on niin ristiriitaisia, etten saa itsekään itsestäni selvää. En tietenkään tahtoisi Laurin lähtevän inttiin, mutta tällä hetkellä se tuntuu hetkittäin jopa helpotukselta. Pian mä saan olla murhetimatta siitä, että onkohan se mies nyt turvassa ja selvinpäin vaiko ei.

Yöllä ennen nukkumaan menoani kirjoitin Laurille viestin. Päätin vakaasti, että mun osuuteni on taas tässä. Mä en jaksa taistella, en jaksa panostaa, kun kerran näytän olevan ainoa, joka tekee niin. Kokonaisuudessaan en tahdo viestiä kirjoittaa tänne, kun se kuitenkin sisältää melko paljon henkilökohtaisia juttuja, enkä yleensäkään kirjoita mitään suoraan tänne, ettei kukaan tuttu voisi minua tunnistaa. Voin silti sanoa, että olin lauseistani ehkä ylpeämpi kuin koskaan aiemmin. Lähetin viestin ja yritin nukkua.

Juuri ennen neljää mä heräsin puheluun. Lauri tahtoo kuulemma nähdä tänään. Hän oli "unohtanut" kaikki sovitut juttumme, joten muistutin niistä ja sovimme tapaavamme niiden merkeissä illalla. En saanut anteeksipyyntöä, en selityksiä, en mitään. Enkä mä oikeastaan edes kaivannut selityksiä enää. Ei sellaisia ole. Kyllä mä tiedän, että herra on ollut kavereidensa kämpillä polttamassa pilveä, eikä se asia siitä paremmaksi muutu ainakaan ääneen sanomalla.

Nyt mä istun kotona, parhaat vaatteet päälläni ja viimeisen päälle laitettuna. Odotan kellon olevan tarpeeksi paljon ja lähden matkaan. Ja mä toivon, että Lauri saapuu. Mulla on pieni aavistus, että niin ei käy, mutta jos ei, niin mä en soita enää. Jos hän nyt jättää tulematta, mä luovutan. Estän hänen numeronsa ja annan olla. Mut eiköhän hän tule. Lupaili ainakin kovasti. Niinhän hän aina...

Miksi mä olen arvokas vain netissä, kasvot peitettynä?

Jos mä kuolisin nyt, ikävöisitkö sä? Jos päästäisin irti tuskasta, muistaisitko minun olleen olemassa? Jos luovuttaisin, katuisitko tekojasi?

Ehkä.

Miks kaikki ikävöi vasta silloin, kun on liian myöhäistä? Miksi ihminen on arvokas vasta ollessaan kuollut? Miksi apua on tarjolla vasta silloin, kun siitä ei ole enää hyötyä?

Mä en jaksa.

Miks yhden ihmisen kohdalle sattuu kaikki vastoinkäymiset? Miks yksi ihminen saa kaikki huonot ihmissuhteet? Miksi ihminen, joka on jo kokenut niin paljon pahaa, saa vain lisää kauheuksia niskaansa?

Miksi kukaan ei halua mua?
Miksi kukaan ei rakasta mua?
Miksi mä olen arvokas vain netissä, kasvot peitettynä?

Epäreilua

"Mua koskee tietää, ettet sä välitä. Että mä vain ärsytän sua, olen pelkkä häiriötekijä. Mua koskee tietää, ettei mun kyyneleillä ole väliä. Kylmästi sä vain lyöt luurin korvaan kerta toisensa jälkeen. Jätät vastaamatta viesteihin, vaikka mulla olis ihan oikeesti asiaa sulle. Jätät tulematta sovittuihin tapaamisiin ja kaadat kaiken vastuun mun niskaan. 

Mua koskee ymmärtää, että vaikka sä sanot rakastavasi, sä et taaskaan osoita sitä teoin. Sä loukkaat mua tahallasi. Mua koskee ymmärtää, että vielä vuoden jälkeen sä olet valmis päästämään irti niin helposti. Luovutat pienissäkin vastoinkäymisissä, etkä suostu puhumaan asioista. Ei sellainen suhde voi toimia.

Mua koskee niin kovin, kun sä olet niin ehdoton. Et ole valmis joustamaan missään asioissa, et tulemaan puolitiehen vastaan. Mua koskee, kun sä kuvittelet aina olevas oikeassa, olet niin äärimmäisen itsevarma. 

Mua koskee, ettei mulla ole ketään, johon voin luottaa sata prosenttisesti. Ja se on epäreilua, että sulla on minut."

Oon piilossa mun sisällä, mut ulos päästäkää

Hohhoijaa, mä en taas tiedä mitä tästä elämästä oikein tulee. Laurista ei kuulu ja tänään oli tarkoitus tehdä sitä ja tätä. Mä soittelin jo sinne ja tänne ja siirsin kaiken huomiselle, onneks se onnistui. Nyt vaan toivon kovasti, että Lauri soittaa sitä ennen.

Tommi ei ole edelleenkään kaupungissa, mutta tulee kai ensi viikolla. Mä puhuin kyllä viimeeksi tänään sen kanssa puhelimessa ja se kuulosti olevan ihan ok. Sillä on kai nyt tosissaan joku uusi nainen kuvioissa, mutta suunnitelmana on ottaa kaikki vähän hitaammin, kuin aiemmissa suhteissa. Kannatan.

Mun mielestä on tosi typerää, että mä ja Lauri kulutetaan viimeiset jäljellä olevat päivät riitelyyn. Mut minkäs teet, ei sen kanssa pysty keskustelemaan mistään.

Mua alkaa väsyttää taas. Hoidettavat asiat kasaantuvat, enkä saa mitään aikaan. Täytyis ottaa itseään niskasta kiinni, mutta mä vain kulutan kaiken ajan surkeiden ihmissuhteideni miettimiseen ja selvittelyyn. Olis ihan jees, jos olis joku jolle soittaa. Mikään robottimainen wnb-psykologi ei kiinnosta mua just nyt.

Pahempi toistaan

Tyhmä riita, liian ilkeitä sanoja ja ovien paiskomista. Molempia stressaa tuleva ja se sitten purkautuu ulos näin typerillä tavoilla. Lauri lähti, enkä tiedä milloin on tulossa takaisin. Enkä mä oikeastaan edes tiedä mihin hän oli menossa. Suuttui vain niin paljon, että häipyi sanomatta mitään.

Huomiselle olisi sovittua menoa, jota ei voi enää perua, joten toivon hänen ilmoittelevan itsestään sitä ennen.

Mua ahdistaa. Miks se mies ei osaa puhua? Häipyy vain ja sulkee suunsa, ei vastaa puheluihin eikä soita takaisin.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei mikään mua pelota

Kakstoista kokonaista päivää jäljellä. Helvetin vähän. Helvetisti liian vähän. Mua koskee jo nyt, kun mä edes mietin mitä mä teen loppu kesän. Makaan yksin kotona ja masennun? Ehkä. Ei siitä avustakaan oo kuulunut mitään, kukaan ei vastaa. Kai se vaan on tää kesä, ketään ei kiinnosta. Kaikki on lomalla ja nauttii omasta elämästään. Tai murehtii omia murheitaan, mistäs mä tiedän. Enkä mä oo tarpeeks ahkera tai aktiivinen että jaksaisin soitella yhtään mihinkään. Jos ei vastaa sähköpostiin niin ei sitten. 

Eikä mulla edes mene mitenkään erityisen huonosti just nyt. Mä pärjään ja oon ihan iloinen. Ainakin seuraavat 12 päivää, sen jälkeisestä ajasta ei oo mitään takeita. Kyllä mulla sellainen kevyt aavistus on, että matalalla lennetään sen jälkeen, mut ei voi mitään. 

Kohta me ollaan lähdössä käymään siellä, mihin Lauri muuttaa inttinsä ajaksi. Niiden faija antoi neljäkymppiä bensarahaa. Pitäis kuulemma riittää. Millähän mä tuun enää koskaan näkemään Lauria, jos sinne ajaminen oikeesti maksaa neljäkymppiä? Ei mulla oo sellaisia rahoja tuhlattavaks ainakaan kovin usein, eikä sillä että mulla koulun ohella olis edes kamalasti ylimääräistä aikaa. 

Mutta kuten sanottu, tulevaisuuteen ei voi nähdä, joten turhaa näitä on nyt miettiä. Kuuntelen vaan musiikkia ja odotan, että Lauri tulee kaupasta. 

Sadetanssia

Blogi on kuollut. Missään ei ketään. Vähän niin kuin ulkona viimeiset kaksi viikkoa. Jos kaupungilta onnistuu sateen keskeltä löytämään ihmisen, kuuluu sitä vähintäänkin osoittaa sormella. Ei täällä ketään liiku. Ei täällä edes näytä kesältä.

Joo. Ei mun ollut tarkoitus avautua mistään tänään, mut meni jo. Tulin vain päivittelemään kuulumisia ja kertomaan, että mä olen kyllä lukenut teidän sähköpostit. Tyypilliseen tapaani minulla vain kestää hetki, kun käsittelen niitä mielessäni ja saan muodostettua järkeviä lauseita vastaukseksi.

Päivät kuluu Laurin kainalossa makoillen, syöden ja istuen baarissa. Lauri oikeastaan asuu mun kämpillä nyt ja se on erittäin jees. Lähtölaskenta on kuitenkin alkanut jo, en tahdo edes miettiä kuinka vähän aikaa on jäljellä.

Tommin kanssa mä tekstasin pikaisesti eilen ja sekin on elävien kirjoissa. Ei tässä kaupungissa tosin enää, mutta kyllä se sieltä on takaisin tulossa ennemmin tai myöhemmin. Ei se mitenkään erityisen onnelliselta kuulostanut, mutta porskuttaa eteenpäin kuten jokainen meistä.

Eipä tässä sen kummempia. Yhtä tylsää ja tasaista kuin eilenkin. Mä kuitenkin tykkään tylsästä ja tasaisesta, näin on just hyvä.

Ei harmii voi enää tuottaa järkytyskään suunnaton

Elämäni pahin krapula, oikeesti. Se hetki sitten ollut katujyrän alle jääneen fiilis ei ollut mitään tähän verrattuna. Jokainen valon säde sattuu silmiin ja jokainen ääni korviin. Näppäimistön naputus alkaa jo tässä vaiheessa tekstiä raastaa hermoja.
"Älkää juoko alkoholia, lapset", sanoo pikku-Ada.

Juhannuksesta on selvitty hengissä, mitä nyt pienen nuhan onnistuin eilen nappaamaan mukaani, mutta muuten olen ihan kunnossa. Kunhan päänsärky vain hellittäisi, niin olisin oikein tyytyväinen. Baariin eksyin siis eilen Laurin kanssa ja tuli reivattua niin vimmatusti, että jaloissa tuntuu vieläkin. Yllättävän paljon siellä oli ihmisiä, vaikka juhannus ajoikin suurimman osan kansasta mökille.

En mä jaksanut Laurille vihoitella eilen, vaan otin ihan rennosti. Tänäänkin me onnistuimme viettämään ihan hauskan päivän sateesta ja huonosta olosta huolimatta. Äsken tulin kotiin, kun Lauri lähti kaverilleen käymään. Sanoi kyllä ehkä myöhemmin eksyvänsä luokseni vielä, mutta enpä usko.

Mä otan vaan rennosti, syön mutakakkua ja odotan Ironmanin alkavan televisiosta. Mitens siellä, selvisittekö juhannuksesta ehjin nahoin?

Aika on niin julma, se matelee

Hupsis, humalassa ollaan. Pistetään juhannuksen piikkiin. Ja vitutuksen.

Kohta mä kai suuntaan Laurille. Jos en sammu sitä ennen. Ja jos se ihminen ei vituta mua liikaa.

Joo, eipä tässä muuta. Hengissä ollaan.

Suurkaupungin päällä syttyi raketteja, oli katsokaas keskikesä

Lauri ei vastaa.
Meidän suunnitelmamme eivät toteudu.
Vuosi sitten olisin ollut vihainen.
Mutta nyt en tunne mitään.
En edes ylläty.
En jaksa huomauttaa hänelle, kun hän vihdoin soittaa.
En vaadi selityksiä.
En edes mieti niitä.
Hän on tehnyt minulle näin liian monta kertaa.
Olen jo tottunut.

Ihan sama. Mä ajelen autolla ympäriinsä, kulutan muiden bensoja. Katson ihmisiä baarien edustoilla ja kävelemässä kaduilla. Ihmisiä, joilla on seuraa. Ihmisiä, jotka eivät ole yksin uutena vuotena, vappuna, juhannuksena. Ihmisiä, jotka eivät ole kuten minä.

On mullakin ihan hauskaa. Mulla on auto ja musiikkia. Isä soittaa ja kysyy, kenen kanssa olen viettänyt juhannukseni. Hän ei ylläty vastauksestani. "Yksin."

Se on jo olettamus. Ada on aina yksin. Ei Adalla ole ketään.

Valvon pilkkuun asti ja vien Laurin ystävät kotiin. Ehkä Laurikin on heidän mukanaan silloin. Ehkä ei. Eipä sillä niin merkitystä. En jaksa odottaa, en jaksa toivoa turhaan. Mä vien heidät kotiin ja ajan omaani odottamaan unen tuloa. Ehkä se tulee, ehkä ei. Huomenna aamulla mä palautan auton ja sitten mulla ei taaskaan ole mitään. Ei mitään tekemistä, ei ketään kenelle olla hyödyksi. Sitähän mä aina olen. Hyödyksi. Milloin milläkin tavalla. Sen takia edes ne harvat ihmiset pitävät minusta. Ei se mitään, kyllä mä ymmärrän.

Mä en oikein tiedä miltä musta tuntuu ja se hämmentää mua. En osaa olla surullinen enää. Se on kuulemma huono merkki. Tuntuu vain tyhjältä. Ei nälätä, ei janota, ei itketä. Ei ole kylmä tai kuuma, ei ole mitään. Olen vain minä. Ruumis huonessa, jossa on valkoiset seinät. Liian punaiset verhot ikkunoissa ja kukkia sohvan kuvioinnissa. Niitä kukkia mä olen tuijottanut tunnista toiseen ja taidan jatkaa sitä nyt.

Ei sielläkään varmasti ole ketään. Kaikki ovat viettämässä juhannusta omien rakkaidensa kanssa ja hyvä niin. Jos sä lukiessas tätä voit miettiä, että sulla oli seuraa juhannuksena, niin ole onnellinen. Mäkin olen onnellinen sun puolesta. Ihan oikeasti olen.

Hyvää juhannusta!

Hyvät juhannukset kaikille!

Mulla on ollut hauskempi päivä tähän asti kuin olin osannut kuvitellakaan. Mä sain ruokaa ja mulla on erään Laurin kaverin auto käytössä. Lupasin illalla olla kuskina kun hän kotiutuu baarista, joten illallekin on edes jotain ohjelmaa.

Mun oli tarkoitus olla Laurin kanssa nyt päivällä, mutta kukaan ei tiedä missä hän on. Nukkuu, luulisin. Eiköhän hän sieltä soittele jossakin vaiheessa.

Tämän pidempiä höpisemättä hyvät juhannukset kaikille, pysykäähän pinnalla!

Ask me what I did with my life

Että joo. Mä olin eilen baarissa. Menin juomaan yhtä lonkeroa ja kolmannen jälkeen mä löysin itseni Tommin kanssa samasta pöydästä. Kuudennen jälkeen mä olin konttauskunnossa ja soitin Laurin hakemaan mut pois. Oli siinä sitten selittelemistä, kun juuri aiemmin sanoin käyväni ajoissa nukkumaan. No, ei se mitään. Ei Lauri ollut edes vihainen, naureskeli vain mun humalalle. Illalla mä olin varma, että koko päivä pyyhkiytyy pois muistista ja kirjoitin puhelimeen jotakin juttuja talteen blogia varten, mutta ihme ja kumma mä muistan oikeastaan kaiken.

Tommi on sinkku taas. Ja puutteessa. Yritti juottaa mua sellaiseen kuntoon, että olis saanut mut sänkyynsä. Mä kerroin kyllä, että sellaista kuntoa ei oo olemassakaan, muttei se uskonut. Mikäs siinä. Mä join ja Tommi maksoi. Kyllä se kokoajan tiesi, ettei tuu multa saamaan, mutta yrittipä silti. Loppujen lopuks mä sitten lähdin Laurin kyydillä Laurin kämpille ja sieltä mä heräsin tänään. Olin kuulemma jutellut unissani jotain hämäriä juttuja, tosi kiva.

Huomenna on juhannusaatto. Kaikki ovat mökeillään tai ties missä ja minä ja Lauri ollaan kaupungissa kahdestaan. Tai en mä oikeastaan tiedä ollaanko me edes näkemässä huomenna. Kai me ollaan, mitäpä muutakaan me tehtäisiin. 17 päivää jäljellä ja mä aion roikkua jokaisen mahdollisen minuutin kiinni hänessä. Samaa hänkin sanoi eilen.

Äsken mun oli kuitenkin pakko tulla kotiin välillä. Eilinen ryyppäys verotti sen verran voimia, että oli pakko päästä suihkuun ja vaihtamaan vaatteita. Mä en kyllä tänään ajatellut enää kävellä takaisin Laurille, mutta voihan se olla, että herra raahaa itsensä tänne vielä myöhemmin. Se nähdään sitten.

When you feel so tired but you can't sleep

Viime yön mä olin vihdoin yksin kotona ja kuten arvata saattaa, unta en saanut laisinkaan. Kuudelta aamulla seisoin McDonaldsin autokaistalla ostamassa syömistä, kun kaupat eivät olleet vielä auenneet. Nyt yritän väkisin pysyä hereillä ensi yöhön saakka, ettei unirytmi menisi aivan totaalisen sekaisin.

Lauri soitteli äsken ja pyysi minua sinne, mutten tiedä jaksanko kävellä, eikä minulla ole käteistä linja-autoa varten. Kai se hakisi, jos pyytäisin, mutten aina viitsi ajeluttaa häntä. "Mun" autosta on bensa lopussa, enkä viitsi kuluttaa viimeisiä rahojani jonkin ilmaan haihtuvaan.

Sää on ollut uskomattoman surkea, aivan kuin lähestyvä talvi. Yleensä mä olen tällaisella säällä oikein erityisen masentunut, mutta nyt mä olen ihan suhteellisen onnellinen. Mun stressitasot ovat nouseet kai niin korkealle Laurin lähestyvän lähdön takia, etten osaa enää edes stressata. Kai mä jotenkin alitajuisesti tiedostan, ettei mun kannata tuhlata viimeisiä jäljellä olevia päiviä murehtimiseen.

Mulla ja Laurilla on mennyt uskomattoman kauan tosi hyvin. Yleensä se, että meillä menee hyvin johtuu vain siitä, että minä en jaksa nipottaa, mutta nyt se ei ole edes minun ansiotani. Ei vain yksinkertaisesti ole mitään mistä nipottaa. Täytynee koputtaa puuta.

Tommilla sen sijaan menee heikosti. Herran parisuhde on kriisissä ja hän istuu baarissa kaiket päivät, eikä tahdo puhua. Olen yrittänyt saada häntä käsiini siinä kuitenkaan onnistumatta. Mä alan olla jo vähän huolissani Tommista hänen taustansa tietäen. Ettei vain olisi ajautumassa takaisin a-klinikan asiakkaaksi...

Ylihuomenna on juhannus ja mä en tiedä mitä mä teen silloin. Lauri aikoo kuulemma nukkua koko päivän, eikä ole rahan puutteen ja muiden juttujen takia innokas tekemään yhtään mitään. Ja mulla ei oikeastaan ole muita. Tommi on toivon mukaan perheensä luona ja mun oma perheeni tuskin on kasassa. Faija on ainakin töissä ja pikkuveli varmasti tavallisessa hoitopaikassaan. Ehkä mä raahaudun baariin, siellä kun kuulemma on juhannuksena hiljaista.

Mä taidan olla pikkasen sekasin

Eihän siitä sit taas mitään tullut. Mä en saanut unta koko yönä ja juuri kun olin vihdoin aamutunneilla nukahtamassa, soi ovikello. Lauri seisoo mun oven takana ja sanoo samaa, mitä minä mietin.
"Mä en saa unta yksin."

Siinä me sitten nukuttiin, mun paskaisessa kämpässäni liian myöhään asti. Herättiin silloin, kun kunnolliset ihmiset olivat olleet hereillä jo tunteja. Mut ei me olla kunnollisia. Eikä meidän tarvitse olla. Ei me tahdota. Me vaan eletään, ollaan, eikä välitetä mistään. Niin tää sujuu kaikista parhaiten. Ainakin hetken vielä.

Tiedättekö murut, mä olet saamassa apua. Tai ainakin mä luulisin niin. Eräs ihana otti asian hoitaakseen ja järjesteli juttuja mun selkäni takana. Mä olin ehkä vähän hämmentynyt, mutta ihan iloinen silti. Ehkä mä löydän jonkin keinon, joka helpottaa mua. Vihdoin.

Äsken, kun Lauri lähti kotiinsa ja mä jäin yksin tänne, aloin mietiskellä. Milloin kaikki oikein meni tähän? Milloin siitä onnellisesta Adasta tuli tällainen? Missä vaiheessa kaikki lähti käsistä? Mä en oikeasti tiedä. Jossain vaiheessa kaikki vain meni pieleen.

"Ihmiset puhuu, että mä olen muuttunut. Ajattelee, että mä nukun katuojassa ja huoraan öisin keskustassa. Panen tuntemattomia miehiä saadakseni kaljaa ja piikitettäviä huumeita. Mut en mä oikeasti ole sellainen. Mä olen ihan se sama Ada, kun ennenkin. Mä vaan olen vähän rikki. Vähän enemmänkin rikki. Ja se peittää alleen sen kaiken, mitä mä olin ennen."

Mä olen aika helvetin sekaisin. Mä peittelen sitä karua todellisuutta, joka pinnan alla on. Mä yritän elää normaalisti, yritän piilottaa ongelmat ja olla onnellinen. Ja kohta tulee se päivä, kun kaikki lavasteet sortuu. Kun mun salaisuudet paljastuu ja kaikki leviää käsiin. Ja silloin mä romahdan palasiksi. Pienemmiksi sirpaleiksi, kuin koskaan ennen. Enkä mä tiedä tuleeko musta kokonaista enää sen jälkeen. Ehkä mä vaivun psykoosiin ja mut lääkitään onnelliseksi. Tai ehkä musta tulee pysyvästi hullu laitospotilas, joka makaa valkoisessa huoneessaan tuijottaen ruusumaljakkoa ikkunalaudalla. Laskien kukkien terälehtiä ja saaden joka kerta eri tuloksen.

No nyt mä sen kekkasin
Mä taidan olla pikkasen sekasin
Katsoin maailmaa ja näin mä sen kelasin
Taidan olla väärin päin
Tai sit koko maailman väärin näin

En osaa olla yksin, kun sain sut

Mä en osaa olla yksin. Viimeisen viikon olen roikkunut niin tiukasti Laurissa kiinni, että siitä on tullut ihan tapa. Eikä tuo toinen osapuolikaan ole tuntunut pahemmin mun roikkumistani vastustelevan. Nyt kun mä kuitenkin tulin pitkästä aikaa ihan omaan kotiin ihan yksin, niin mua ahdistaa kauheesti. Mä yritän sisäistää, että tää on se todellisuus, joka mua vastaan iskee vajaan kolmen viikon päästä. Mitähän helvettiä mä sitten teen?

Laurin intistä ei täällä tosiaan oo kauheesti ollut puhetta, koska en tahdo edelleenkään tulla tunnistetuksi, vaikken mä niin tarkka sen suhteen enää olekaan, kuin ennen. Lähtö lähenee siis. Ja lähtö ei ole vain pelkästään inttiin, vaan myös kokonaan toiselle paikkakunnalle. Tästä tulee etäsuhde. Kolmen viikon päästä. Kolmen lyhyen viikon päästä minä olen täällä ja hän siellä. Lauri muuttaa siis intin myötä sukulaistensa luo asumaan intin ajaksi ja intin jälkeinen aika on vielä yksi suuri kysymysmerkki. Mun fiilikset koko juttua kohtaan on äärimmäisen sekavat. Toisaalta meidän suhde tuntuu olevan nyt vakaammalla pohjalla kuin koskaan, mutta toisaalta koko suhteen kuoleminen näyttää todennäköisemmältä päivä päivältä.

Lauri muuttaa sukulaistensa luo eli mä en voi majailla siellä, kun Lauri on kiinni. Mä asun aivan liian kaukana koko lokaatiosta, joten en voi ajaa sinne usein. Mulla on oma kämppä joo ja Lauri voi tulla tänne, mutta kuinka kannattavaa on ajaa ehkä vain päivän takia tänne? Mä en kestä. Mä en tahdo ajatella. Näen kaiken jo niin selkeästi.

Mä oon kyllä yrittänyt saada Lauria jäämään tänne ja hylkäämään sen muuttoidean, mutta me molemmat ymmärretään kyllä, ettei siinä oo mitään järkeä. Kaikki aika kuluis matkoihin ja se ei oo reilua Lauria kohtaan.

Me ollaan puhuttu tästä niin paljon tulematta kuitenkaan mihinkään ratkaisuun. Mä vakuuttelen Laurille ja itselleni, että mä pystyn odottamaan, me voidaan puhua skypessä ja niin edelleen. Mutta me molemmat tiedetään kyllä, ettei se mene niin. Ei välttämättä. Tuskin.

Mä olen yksinänikin miettinyt tätä asiaa. Mua ei pidättele täällä mikään muu kuin koulu. Kannattaisiko mun käydä koulu loppuun siellä ja muuttaa sille paikkakunnalle? Paikkakunnalle, joka ei muuten kiinnosta mua pätkän vertaa. Kannattaako muuttaa epävarman rakkauden perässä ja riskeerata kaikki? En mä tiedä pystyisinkö mä. Muuttaisko Lauri sitten mun luo, vai sinne sukulaisensa kämpille? Mä en tiedä. En mä tahdo muuttaa sinne.

Me ollaan myös puhuttu siitä, että jos vaan laitettais kaikki tauolle intin ajaksi. Jatkettais TJ0:n jälkeen, jos on fiilistä. Mut entä jos toisella on fiilistä ja toisella ei? Mitä jos toinen seurustelee jo uuden kanssa ja toinen rakastaa yhä?

Mä tulen hulluksi.

Eikä tää Laurillekaan oo helppoa, en mä sitä sano. Ehkä tää on sille jopa vaikeempaa kuin mulle, en mä tiedä. Mun pää hajoaa. Mä yritän kovasti sulkea tän kaiken pois mun mielestä ja nauttia jäljellä olevista päivistä, mutta se tuntuu olevan hankalampaa kuin mä ikinä osasin aavistaa.

Jo pikkutyttönä mä päätin, että mä seurustelen vasta sitten, kun mies on käynyt intin. Ja mistä tilanteesta mä löydänkään itseni nyt? Ei oo reilua.

Lauriakin taitaa ahdistaa olla kotona. Se ei koskaan tekstaa ja nyt mun puhelimessa on viesti:

"Sun vieressä on lämmin, ku ulkona on kylmä
Kun sua hellin, oon aina taivaas
Tiedän mitä etsin, kun sut löysin
En osaa olla yksin, kun sain sut"

Imelää ehkä, mut ihanaa silti. Se on meidän biisi. Surkea inside -läppä, mutta silti molemmille niin tärkeä. Milloin tuosta itsekkäästä, mykästä ja röyhkeästä pojasta tuli tuollainen? Just kun sain sen koulutettua, joudun päästää sen menemään. En päästä. Elättelen toiveita, että Laurin äidin oletus käy toteen ja poika tulee kotiin viimeistään toisen viikon jälkeen jättäen intin kesken. Ei, en mä oikeesti niin toivo. Tai ehkä salaa toivonkin. Sekavat fiilikset. Pitäis nukkua.

Kuule minua

Mä soitin lasten ja nuorten puhelimeen tänään. En mä nyt sitten tiedä oliko siitä niin kamalasti hyötyä, mutta soitin kuitenkin. En mä oikein saanut sanotuksi mitään järkevää, vaikka kovasti siellä yritettiin kysellä ja johdatella. Ahdisti vaan niin paljon, etten oikein saanut mitään itsestäni irti. En mä tykkää puhua vieraille.

Mun pitäis kai soittaa terveyskeskukseen tai jotain, ei täällä oikeesti oo muita paikkoja, mistä mä voisin jotain oikeaa apua saada. En mä kuitenkaan tahdo. Tuo tämän päiväinen puhelu vain osoitti sen, etten mä saa kuitenkaan sanottua ääneen yhtään mitään. Mä vaan vähättelen omia asioitani ja puhelun jälkeen jäi lähinnä mieleen se, etten sanonut mitään mitä oli tarkoitus. Sama juttu kävisi vain tk:ssakin.

Mut joo, se siitä. Mä olin humalassa taas eilen. Tänään aamulla löysin itseni Laurin kämpiltä, eikä ollut yhtään hauskaa. Tuntuu kuin olisin jäänyt katujyrän alle. Oikeesti. Join ensin "muutamat" Laurin kanssa ja myöhemmin yritin etsiä Tommia, joka on soittanut mulle monta kertaa parin päivän sisällä, enkä oo ehtinyt vastata, ja päädyin sitten baariin. Mistä muualtakaan mä sitä Tommia olisin etsinyt, kuin baarista. Siellä se aina on. Alkaa tulla jo vähän rappiofiilis, kun löytää itsensä sunnuntaina baarista. No, mikäs siinä. Niin ja tosiaan mä en löytänyt Tommia. Ehkä se soittaa jossain vaiheessa, toivottavasti.

Se on vieläkin vähän hämärän peitossa, että miten mä päädyin Laurin luo yöksi. Laurin autossa, joo, mut matka siitä baarista autoon on pyyhkiytynyt pois muistista. Ei se mitään, ei oo niin olennaista muistaa kaikkia pikkuseikkoja. Sen mä kuitenkin muistan, että mä itkin jossain vaiheessa niin paljon, että silmiin sattui. Ja sen jälkeen mä itkin lisää sen takia, että mun silmiin sattui. Mahdoin olla suhteellisen rasittavaa seuraa.

Lauri on huolissaan. Se lähtee kohta, eikä tahtois jättää mua tänne. Kyllä mä pärjään. Mä pärjään aina. Ja paskat. En mä pärjää. Mut ei se mitään.

(Lienee sanomattakin selvää, että mä lääkitsin krapulan pois. Huomaan sen itsekin tästä tekstistä. Ei sekään mitään.)

Yksinäisyys pisaroina tarttuu kauluksiin

Heti näin alkuun mun täytyy kiittää jokaista teistä. Mä olen viime päivinä ollut niin rikki, aivan totaalisen palasina, etten pysty korjaamaan itse itseäni enää. Te olette saaneet mut tajuamaan sen. Vihdoin tänään puhuttuani Laurin kanssa ja luettuani blogin kommentit mä tajusin, että mä en kestä yksin. Mä en saa asioita järjestykseen enää. Kaikki on liian solmussa.

Tästä kaupungista tuntuu olevan uskomattoman vaikeaa löytää apua, mutta pakko täälläkin on jokin keino olla. Seurakunta tarjoaa ainakin keskusteluapua, mutta sinne mä en tahtoisi. En ole millään tavalla uskonnollinen, päinvastoin, joten se vaihtoehto on oikeastaan pois suljettu. Terveyskeskuksen ruuhkatilanteen tiedän paremmin kuin hyvin, joten sekään ei houkuttelisi minua. Mulla on kuitenkin nyt muutama potentiaalinen vaihtoehto, joita mä tutkiskelen vielä tässä viikonlopun aikana.

Mä olen tarmokas tänään. Mä tahdon saada asiat selväks. Mä tahdon olla onnellinen taas. Mä tahton tietää, kuka mä olen ja mitä mä tahdon elämältä. Mä tahdon saada menneisyyden pois mun tulevaisuuden edestä. Mä tahdon olla sinut menneiden asioiden kanssa ja lopettaa jatkuvan murehtimisen.

Mulla on vihdoin tavoitteita. Voi olla, että mä olen huomenna taas aivan toista mieltä, mutta tämän tarmokkaampi mä en koskaan ole tämän asian suhteen ollut. Nyt jos koskaan on aika. Aika myöntää, etten mä pärjää yksin. Aika myöntää, että mä teen virheitä, että mä olen inhimillinen niin kuin kaikki meistä.

Ehkä minusta voi vielä tulla kokonainen. Ehkä voin vielä joskus olla onnellinen ollessani minä.

Viestin otsikko

Leikin hengelläni. En välitä paskaakaan. En itsestäni, en kenestäkään, en edes tekstin otsikosta. Palikat putoaa käsistä taas, en mä jaksa välittää enää. Laurin kanssa on kyllä kaikki ihan jees, ei tää siitä johdu. Tai ei mun tilanteessa oo kai mitään uutta, mitä te ette tietäis, mut mua ahdistaa. Mun täytyis olla taas yksin kotona ja se ei suju sitten ollenkaan. Minuutit tuntuu tunneilta ja mua turhauttaa. En keksi mitään rakentavaa tekemistä, mikään ei kiinnosta, hermot ei riitä yhtään mihinkään. Turhauttaa vaan kokoajan, kaikki. Rauhoittavat olis jees. Mulla on kokoajan joku helvetillinen paniikki päällä.

Tuntuu, että nytkin mulla olis joku kiire kirjoittaa, vaikkei mulla oo. Tuntuu paniikkikohtaukselta, mut kestää tunteja. Päiviäkin ehkä. Kestää just tasan niin kauan, kun mä olen yksin. Mä yritän kyllä rauhoitella itseäni. Yritän keksiä tekemistä, mut mikään ei kiinnosta.

Mä ajan tunteja autolla, kulutan liikaa rahaa bensaan ja ajan samat kulmat läpi kymmeneen kertaa. Ajan moottoritiellä älytöntä ylinopeutta, leikin autolla. Kohta ne vie multa kortinkin, aivan sama. Eipä se oo tossa ollut kun kai pari viikkoa. Ja jos mä en aja, mä olen päissäni. Tai lääkkeissä vähintään. Levyllinen ei tunnu enää missään. Oloihin tarvii kaks. Lauri koittaa saada mut pitämään taukoa. Olis ihan jees. Mut en mä selviä tuntiakaan itseni kanssa, jos mä lopetan. Enkä tosiaan tahdo kenenkään olevan paikalla silloin. Vieroituksen alusta ei oo mitään tietoa, pelottaa jo nyt.

Mä haluan vaan jonkun, jolle voin jutella. Ihan kaikesta. Laurista, Tommista, menneisyydestä, tulevaisuudesta. Mut en mä halua puhua tuntemattomille. Enkä tutuille. Enkä kenellekään. Harmi kun seinät ei vastaa. Niillä olis varmasti paljon sanottavaa, niille mä olen kertonut ihan kaiken maan ja taivaan väliltä.

Kello on yli yks, mutta sillä ei oo mitään merkitystä. Ei oo mitään, minkä takia mennä nukkumaan, eikä mitään, minkä takia herätä. Mä voisin ihan hyvin nukkua huomisen ohi, eikä sillä olis mitään vaikutusta yhtään mihinkään. Ei väsytä ja sit kun vihdoin saan unta, väsyttää vielä vuorokauden nukkumisenkin jälkeen.

Mun on paha olla. Mä odotan kauhulla syksyä. Silloin mun vasta todenteolla on paha olla. Lauri on intissä, mun pitäis lukea ylioppilaskirjoituksiin, mennä kuulusteluihin luultavasti, olla ahkera, valmistautua talveen, vieroittautua lääkkeistä jne. jne. Ahdistaa jo nyt. Mä en halua.

Miks kaikki näyttää näin mustalta kokoajan?

Henkilökohtaisesti

Tommin asiat leviää käsiin. Se on nyt niin syvissä vesissä, että mun jutut on pieniä siihen verrattuna. Mä sain selville paljon juttuja, joista Tommikaan ei vielä tiedä ja kerroin hänelle kaiken. Joo, Tommi on valehdellut mulle taas, mutta se on vain sivuseikka. Mä olen Tommin tukena nyt, kun Tommikin on ollut mun tukena niin monta kertaa niin vaikeissa jutuissa.

Tommi on pettänyt nykyistä tyttöystäväänsä Sallan kanssa joskus aikoja sitten. Tästä Salla on saanut päähänsä, että hänen ja Tommin juttu jatkuu ja Tommi jättää nykyisensä, mitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ja nyt Salla on mennyt ja tehnyt ilmoituksen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jep. Samaan syssyyn hän ilmoitti myös liudan muita juttuja, joista tosin varmastikaan puolet eivät pidä paikkaansa. Ja missään vaiheessahan Salla ei tietenkään maininnut kaikista niistä jutuista, mitä hän on Tommille tehnyt.

Soppa syvenee syvenemistään. Nyt vain odotellaan kutsua kuulusteluihin. Eiköhän ne heti Tommin kuulustelujen jälkeen ota yhteyttä minuun, kun olen kuitenkin oikeastaan ainoa, joka on ollut todistamassa tätä sotkua alusta lähtien.

Äh, en mä olis kaivannut mitään tällaista nyt.

Alla tähtien, yhdessä siitä lähtien

Pitkästä aikaa täällä taas. Mä olen tällä viikolla ollut niin liimautunut Laurin kämpille, etten ole päässyt postailemaan tavalliseen tahtiin. Laurilla olen nytkin, mutta sain hetken omaa rauhaa ja pääsin päivittelemään kuulumisia teille.

Kaikki on oikein hyvin just nyt. Me leikitään aikuisia Laurin kanssa ja meillä on jokin "asutaan yhdessä" -vaihe menossa. Ollaan baareiltu yhdessä, tehty ruokaa, tavattu Laurin ystäviä, käyty rannalla ja ajeltu ympäriinsä. Katsottu liikaa elokuvia, kuunneltu musiikkia ja ahmittu herkkuja. Tänään me kävimme pitkästä aikaa paikassa, jossa tapasimme ensimmäisen kerran. Muisteltiin menneitä ja juotiin muutamat lonkerot ja sellaista. Ei mitään erikoista, mutta ihanaa silti.

Huomenna olisi tarkoitus mennä grillaamaan vähän isommalla porukalla, mutta kaikki on vielä hieman epävarmaa mahdollisen sateen takia. Ehkä me jotain tekemistä keksimme kuitenkin.

Olen hieman ihmetellyt, kuinka minun ja Tommin tilanne on ollut näin kauan näin hyvä. Kaikki on helvetin jees meidän välillämme ja olen tosi onnellinen siitä. Kai se vain johtuu siitä, että Salla lähti pois kuvioista ja Tommin uusi nainen ei ole tippaakaan mustasukkaista sorttia. Lauri sen sijaan on senkin edestä, eikä siedä lainkaan minun ja Tommin juttelua. Sen takia yritänkin puhua Tommille vain kun olen yksin. Mutta se ei ole ongelma, Tommi ymmärtää kyllä.

Eipä tänne sen kummempaa tänään. Mä lähden nyt paistamaan vohveleita, palataan taas!

Jos etsit kadonnutta aikaa, jotain josta jouduit luopumaan, liian usein huomaat, ei se totta ollutkaan

Mietin tämän tekstin julkaisemista pitkään. Kirjoitin sen aiemmin tänään, mutten kehdannut julkaista. Säälin kerjäämistä, mitäs muutakaan. Paskoja ajatuksia, liikaa pahaa oloa. Siinä se nyt kuitenkin on.

---

Kävelen kiskoilla, otan hörpyn siideristä jokaisella askeleella.

"Sun täytyy lopettaa, rakas." 

Tommin sanat kaikuvat päässäni.

"Sulla on ongelma, rakas."

Päästäkää mut vaan pois.

"Miks sä teet noin, rakas?"

En mä enää tiedä. Mun pitäis olla onnellinen, mulla on velvollisuus olla onnellinen.

"Kaikki muuttuu vielä hyväks, rakas."

Entä jos ei? Entä jos mä en jaksa odottaa sitä päivää? 

"Mä oon sun tukena, rakas."

Kukaan ei tiedä kuinka helvetin kauan mä olen sitä aitoa onnea etsinyt. Odottanut sen tulevan vastaan ja luullut niin käyneen. Mut ei, ei helvetissä. Aina kaikki menee vituiks. Aina kaikki menee pilalle. Hullu Salla ottaa mut silmätikukseen, ihmiset pettää lupauksia ja kaikki leviää käsiin. Liikaa päihteitä, ihan liikaa. Mä olen kuulemma omituinen. Mä olen ylitunteellinen, mä olen takertuva. Mä vaadin liikaa, mä rakastan liikaa. Mä pilaan kaikki ihmissuhteet, tuhoan mahdollisuudet onnistumiseen. Kaikki on mun syytä. Ihan vitun kaikki. Turha tästä on muita syyttää, turha mua on sääliä. Mä en kaipaa kenenkään sääliä, mä en kaipaa tukea. Tahdon vaan olla yksin. Mä, mun siiderit ja mun lääkkeet.

Mua ahdistaa, vaikka kaiken pitäis olla hyvin. Kai tää on vaan paniikkikohtaus taas. Tuntuu ainakin siltä. Ehkä tää menee ohi. Tää menee ohi ihan pian. Tai sit mä oon vihdoin tullut hulluksi. Sitähän tässä kokoajan odotetaan.

Kukaan ei huomaa, kuinka paha mun on olla. Kuinka helvetin paha mun on kokoajan olla. Kukaan ei ymmärrä. Ketään ei kiinnosta. Ja hyvä niin.

Mulla kun ei oo mitä oottaa

Mä mietin ensin, etten sano tästä blogin puolella mitään. Annan teille saman kuvan, kuin ihmisille ympärilläni. Jokin aika sitten tapaamalleni lukijalle kirjoitin kuitenkin muutaman epämääräisen sanasen.

Musta tuntuu, että mä olen luovuttamassa. 

Sekoan. 

Mut ei kerrota kenellekään.

Mä kuitenkin päätin, että mun on pakko sanoa jotain täälläkin. Kello on kohta puoli neljä aamuyöllä, enkä mä saa nukutuksi, kun tää asia vaivaa mua.

Mä tahdon kuolla. Tai en varsinaisesti, sanan oikeassa merkityksessä. Mä vaan tahdon kadota, lakata olemasta. Tahdon haihtua pois niin, ettei kukaan muista mun koskaan olleen olemassa. Tahdon pyyhkiä itseni pois menneisyydestä ja tulevaisuudesta. 

Ei tää oo mitään oikeaa elämää. Mä olen onnellinen, joo, mut en aidosti. Ei kukaan haaveile viettävänsä kaikkea aikaansa pää sekaisin. Ei kukaan tahdo löytää onnea vain päihteiden avulla. Kantaa poikaystävän-tai-jonkin-sellaisen kukkaa taskussaan, napsia aamulääkkeitä siiderin kanssa. 

Mulla on kolme ja puoli tuntia aikaa nukkua. Sen jälkeen mun täytyis ajaa. Kyllä mä alan olla ajokunnossa jo, ei se ainakaan promilleista oo kiinni, mutta väsymyksestä ehkä. Tai ahdistuksesta, ken tietää. 

En oikein edes tiedä, mitä mä yritän sanoa. Sitä kai vaan, että mua ahdistaa olla mä. Mua ahdistaa olla isosisko maailman hienoimmalle pikkumiehelle. Mua ahdistaa olla paska esimerkki. Mua ahdistaa, kun Tommi sanoo mulle puhelimessa, että mulla on päihdeongelma. Mua ahdistaa, kun Lauri kysyy parin minuutin välein, että onks kaikki hyvin. Mua ahdistaa nähdä peilistä kalpea ja laihtunut paska ihminen. 

Mut silti mä en tee asioille mitään. Leikin olevani aidosti onnellinen, suljen murheet pois mielestäni. 

Vuosi sitten mä luulin olevani onneton ja nyt, kun mä luulen olevani onnellinen, olen mä todellisuudessa onnettomampi ja syvemmissä vesissä, kuin koskaan. 

Elämäntapa-kusettaja kusettaa itseään

Sekoilu jatkuu. Kello on kaksi yöllä ja mä tulin juuri äsken kotiin. Harhailin pusikoita ja oikopolkuja pitkin keskustan puistoista tänne ja nyt jalkojani särkee. Huomenna täytyisi herätä ajoissa ja olla toimelias, mutta musta tuntuu, että mä kärsin krapulaa tai ainakin vieroitusoireita huomenna. Huomenna on pakko olla selvänä, pakko pystyä ajamaan autoa.

Tämä päivä kului Laurin kanssa pubissa, mun kämpillä ja lopulta myös puistossa. Sadetta suojaan paettiin aina pubiin yksille ja muuten istuttiin puistossa kuunnellen musiikkia ja nauttien auringosta. Kun vihdoin pääsin kotiin ja heitin takin sohvalle, löysin taskustani Laurin kätköt. Helvetin jees. Mun takin taskussa. Just niin. Kyllä mä tiedän Laurin polttavan, kyllä mä tiedän sen kantavan dänkkiä mukanaan, mut että mun taskussa. Missähän helvetin välissä? Aivan sama. Jos olisin tippaakaan typerämpi, polttaisin ne itse. Ehkä mä vaan heitän ne menemään.

Huomenna mulla on ohjelmassa Tommin auttamista. Lupasin heittää hänet aamulla autolla paikasta x paikkaan y ja myöhemmin takaisin x:ään. Niin tosiaan, mä puhuin Tommin kanssa tänään. Salla on viety viime viikonloppuna poliisien toimesta pois Tommin kämpiltä. Tommi ja nykyinen tyttöystävänsä ovat avanneet oven, kun ovikello on soinut ja boom, Salla on rynninyt sisälle kämppään. Kyttäreissuhan siitä tuli. Tulevaisuus on kuulemma vähän hukassa vielä, mutta mä lupasin todistaa Sallaa vastaan, jos Tommi vetää kaikki Sallan sekoilut oikeuteen. Jaa, enpä tiedä. Ei Tommi ole niin aikaansaava.

Eipä täällä kummempia. Sekoilen liikaa, enkä ole kotona oikeastaan ollenkaan. Pitäisi kai soittaa faijalle ja ilmoittaa olevansa hengissä. Tähän aikaan yöstä se tuskin kuitenkaan olisi soveliasta. Täytyy kai vain yrittää nukkua.

Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen

Blogissa on melko kuollut meno. Sama fiilis on ihan täällä paikan päälläkin. Maataan Laurin kämpillä kumpikin omilla sohvillamme, dataillaan omilla koneillamme ja tasataan jonkinlaista kestokrapulaa lonkeroiden avulla. Joku toinen saattaisi ehkä valittaa, mutta mun mielestä tää on helvetin jees. Mun on hyvä just tässä. Mä olen onnellinen just tässä.

Kun mä olen yksin, kun ihmiset hylkäävät mut hetkeksikin, mun on paska olla. Tuntuu, että seinät kaatuvat päälle ja ahdistus on liian kova. Haluan kuolla. Mutta kun mulla on seuraa, kun mua rakastetaan, mun on hyvä olla. Mä olen onnellisempi kuin koskaan. Mulla on rakkautta, rahaa, lääkkeitä, alkoholia, katto pään päällä ja toimiva netti. Siinä on kaikki mitä mä tarvitsen onnellisuuteen. Onnellisuuden resepti on löydetty. Ainakin mun kohdalla toimiva sellainen.

Ehkä joku muu olis onneton tässä paikassa, tässä seurassa, tässä elämän tilanteessa. Mut mä en ole. Tää on elämä, joka sopii mulle. Mun tavoitteena ei ole saada mainetta ja kunniaa. En tavoittele rikkauksia ja hienoa ammattinimikettä. Mä tavoittelen rakkautta. Suuria tunteita ja paljon suudelmia. Ja niitä mä saan täältä. Tässä on just hyvä.

Laurin tietokoneelta soi jokin satunnainen soittolista. Tämän hetkisen biisin sanat osuvat enemmän kuin kohdilleen.

Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen
Mitä sitten teen,
mitä sitten teen?

Nyt mä tuijotan Lauria silmiin. Hymyilen ja hän nostaa katseensa. Hymyilee takaisin ja kurottuu pussaamaan. Lyön tietokoneen kannen kiinni ja keskityn täysillä häneen. Rakastan ja olen rakastettu. Ainakin hetken.

Täst ees juon vaan kahvia

Vähän on kovemman luokan krapula nyt. Tuntuu kuin joku porais sähköporakoneella mun ohimoa. Mut oonhan mä tän ansainnut. Ja onhan mulla lääkkeitä tän helpottamiseks. Ja lisää alkoholia.

Mun kaikki ihmissuhteet on tosi sekavia tällä hetkellä. Tommista ei oo kuulunut mitään pitkään aikaan ja Laurin kanssa meidän juttu on yks iso kysymysmerkki. Kuukaus Laurin inttiin, eikä mitään oo selvillä. Me harrastetaan seksiä, muttei seurustella. Me ollaan kuitenkin enemmän kuin kavereita ja sen kaikki tietää. Ei tälle vaan oo mitään sanaa. Aivan sama, ei sanoilla oo niin merkitystä, tunteilla on.

Mä arvasin jo koulujen loppuessa, että täysi-ikäisyys ja kesäloma ei oo hyvä yhdistelmä. Mä oon vapaa tekemään mitä huvittaa ja sitä mä just nimenomaan teen. Ei oo vastuuta mistään, ei tarvitse murehtia huomisesta. Tänään mä ajattelin kuitenkin yrittää hillitä menoa hetkeksi ja mennä vaan Laurin kämpille rauhoittumaan. Katsomaan ehkä muutaman leffan ja syömään popcornia. Se kuulostaa ihan kivalta.

Haluat pois, et silti tiedä, missä hyvä ois

Mun blogihistoriani pisin tauko takana. Kaks päivää hiljaisuutta.

Mä olen pois pelistä, tiedättekö. Mä en jaksa välittää enää paskaakaan yhtään mistään. Elän sekuntti kerrallaan ajattelematta tulevaisuutta, murehtimatta yhtään mistään. Mä en vaan yksinkertaisesti jaksa miettiä enää. Millään ei ole paskankaan väliä, mulla ei ole mitään menetettävää enää.

Mä olen tälläkin hetkellä niin uskomattoman sekaisin, etten enää tiedä mistään mitään. On tosi ihanaa huomata, että te välitätte. Oli kiva tulla takaisin blogimaailmaan, kun täällä on kyselty perääni. Mulla kuitenkin on tavallaan huono omatunto siitä, mitä mä tulen teille kertomaan. Mä teen aina juuri päin vastoin, kun mitä mulle neuvotaan.

Mä olen viimeiset kaksi yötä majaillut Laurin kämpillä. Ollut humalassa keskiviikko illasta asti. Napsinut lääkkeitä ja juonut viinaa, passiivisesti altistunut budin savulle. Istunut baareissa ja oksentanut kadulla. Tutustunut Laurin ystäviin ja nauttinut hyvästä seurasta. Ja mä voin kertoa, että minusta on pidetty huolta. Lauri on kokoajan varmistanut, että pärjään. Laurin ystävät ovat taluttaneet minua pitkin katuja ja varmistaneet, että pysyn pystyssä. Lauri on halannut ja pitänyt kädestä. Suudellut julkisesti, mitä hän ei koskaan aiemmin ole tehnyt. Olen saanut maailman parasta seksiä ja kärsinyt maailman pahimman krapulan.

Mä tiedän, että tää on nyt sitä paheksuttua elämää. Tää on se, mistä kaikki ovat mua varoittaneet. Ja tässä mä nyt olen. Huumeita käyttävien ihmisten kanssa rannalla ja baarissa, budipään sängyssä nukkumassa ja tuntemattomien kanssa juhlimassa. Tää riittää kuitenkin mulle nyt. Mua ei jaksa paskaakaan kiinnostaa mitä tapahtuu huomenna. Mä en jaksa välittää. Mä nautin tästä hetkestä, enkä välitä mistään.

Mut joo, mä olen kunnossa. Mä elän ja hengitän, ainakin nyt.

Se on sokerista harhaa, tahdon jotain todellista ja varmaa

Meidän peli taitaa olla pelattu. Mä kyllä tiesin tämän johtavan eroon, mutten kuvitellut sen tapahtuvan näin. Toivoin meidän voivan erota ystävinä ja ajattelin, että Lauri toivoi samaa. Hän taisi kuitenkin toteuttaa kaiken pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän rakasti minua viimeiseen asti, teki minut onnelliseksi vielä yhden kerran ja lähti. Jätti minut yksin tänne sanomatta mitään.

Mä en kestä. Ei hyvästejä, ei mitään. Hän vain jättää vastaamatta puhelimeen, näkee kaikki viestit, muttei sano mitään. Odottaa minun luovuttavan ja uskoo kaiken unohtuvan kuin itsestään. Ei se mee niin. Ei todellakaan. Mä en unohda. En mä voi unohtaa ketään, ketä mä rakastan niin paljon.

Voihan se olla, että hän soittaa vielä. Voi olla, että joku ilta hän seisoo oveni takana ja hymyilee. Mä en kestä sitä ajatusta. Mä en vaan kestä. Tää kaikki tietämättömyys tekee mut hulluksi. Mä en tiedä onko tää ikuista vai hetkellistä, mä en tiedä yhtään mitään.

Kaikki ne hetket yhdessä sylikkäin peiton alla. Kaikki ne halaukset ja läheisyys. Kaikki kulutetut minuutin McDonaldsin drive in:illä ja laiturilla katsomassa tyyntä järveä. Kaikki pitkät puhelut keskellä yötä. Yllätysaamiaiset ja suudelmiin herääminen. Kaikki ne olivat vain hetkellinen harha. Kuvitelma onnesta, joka nyt murskautuu palasiksi maahan.

If life was a movie, then it wouldn't end like this

Milloin mä saan sanoa, että mä en jaksa enää? Milloin on oikein luovuttaa?

Repii, rikkoo, satuttaa.

Ne kaikki potkii mua maahan ja nauraa ilkkuvasti, kun mä kaadun. Ei oo enää ketään, joka nostais mut takaisin ylös.

Mikset kiinni pidä lujempaa?
Voisin potkii vielä kovempaa.
Pistää häkkiin viiden lukon taa,
jaksaisi en enää odottaa.

Ehkä mä olen liian vaikea rakastettavaks. Ehkä mua ei voi kukaan rakastaa. Ehkä tää kaikki on mun syytä. Ehkä se olin alusta alkaen minä. Ehkä se koko Tommi juttukin johtui minusta. Ehkä minä olen se hirviö. Ehkä minä ajan ihmiset pois, saan heidät pettämään lupauksiaan. Ehkä minä tiedostamattani teen jotain väärin kerta toisensa jälkeen.

Päivällä esitän normaalii
ja leikin et oon elämässä kii.

Musiikki soi taustalla ja mun päässä naksuu. Ehkä mä oikeasti tuun kohta hulluks. Silmät kääntyy väärin päin enkä tiedä enää edes omaa nimeäni. Joudun laitokseen ja mut lääkitään onnelliseks. Olis sekin parempaa kuin tää.

Tää kuva repii mut kappaleiks. Mä en jaksa enää. Lauri on ainoo mitä mulla on, Lauri on mun koko elämä. Se on se ihminen, jonka takia mä nousen ylös aamuisin. Miks mä nousisin enää, kun Lauria ei oo?

Miten joku voi olla niin julma mulle, että laittaa kaiken poikki sanomatta mitään? Miks se tekee mulle niin ihan ilman syytä, ihan yhtäkkiä. Häviää vaan, eikä vastaa mulle enää. Ei niin voi tehdä, jos rakastaa. 

"Oo siellä jossain mun."

Sen on pakko soittaa vielä. Kohta kaks vuorokautta on kulunut, eikä se vaan vastaa mulle. On online Facebookissa, muttei sano mitään. Ei se voi tehdä mulle niin, tulen hulluksi.

Mun pää leviää. Ihan tosissaan, mun tekee mieli repiä hiukset päästä ja juosta päin seiniä.

Vitusti liikaa

Eilen päivällä me sovittiin, että viideltä Lauri hakee mut meidän pihasta ja me mennään elokuviin.
"Mä tulen sit viideks siihen" ja se on viimeinen juttu, minkä olen hänestä kuullut. Nyt, noin 50 soittoa ja ehkä 10 viestiä myöhemmin mä voin sanoa, että mä luovutan. Mulle on aivan sama missä se mies on tai ei ole ja kenen kanssa, mä en vaan jaksa välittää enää. Mä laitan vielä yhden viestin ja sit se on siinä. Mä en jaksa olla huolissani tai mitään muutakaan. Kaikki mun viestit se on nähnyt ja puheluista kuullut varmasti jokaisen, joten mä en jaksa vinkua sen kusipään perään enää.

"Tiedätkö, mua ehkä jopa hieman hävettää myöntää, että mä eilen tosissani luulin, että sä olet tulossa. Mä seisoin viideltä tuossa pihalla meikattuna ja valmiina lähtemään. Ja siinä mä seisoin vielä puol kuudeltakin. Kuuden aikaan mä taisin hipsiä sisälle, kun alkoi tulla vähän turhan kylmä. Mua hävettää myöntää, että mä uskoin sua taas kerran.

Ja mua kaduttaa, että mä koskaan soitin sun perään. Mua kaduttaa, että olin huolissani. Ei mun pitäis olla, ei enää. Mun pitäis tuntea sut niin hyvin, että mä tiedän sun olevan vaan aineissa taas kerran. Ja mä vihaan itseäni, koska mä itken sun perääs. Mä vihaan itseäni, koska mä rakastan. En mä tahtois enää. Mä tahtoisin vain osata päästää irti yhtä helposti, kuin sä osaat. Olla yhtä välinpitämätön ja kusipää. Mut en mä osaa ja mä en voi sille mitään. 

Mua hävettää myöntää, että edes yks puhelu sulta merkitsis mulle tällä hetkellä enemmän kuin mikään. Mua hävettää, että mä olen antanut itseni kiintyä niin paljon. Musta tuntuu pahalta, että mä rakastan sua niin paljon, että se rakkaus saa mut vihaamaan itseäni."

Noi kaks ylempää tekstiä on niin ristiriidassa keskenään, että huhhuh. Mä vaan rakastan vitusti liikaa.

Satutat vaik rakastanki

"Mä aina vaan kerta toisensa jälkeen luulet, että sä olet muuttunut edes hieman, mut ei. Et sä koskaan. Ties kuinka monetta kertaa mä kirjoitan tätä samaa tekstiä jo ja joka kerralla mä luulen, että tää on viimeinen kerta. Mä vaan kidutan itseäni, en osaa päästää irti palavasta köydestä.

Vuosi me ollaan tässä oltu, eikä mikään oo muuttunut. Ei mikään koskaan. Sä vaan satutat mua kerta toisensa jälkeen ja tiedostat sen itsekin. Kaikista eniten mua sattuu se, että sä tiedät satuttavas. Sä lupaat ja lupaat, mut ihan tietoisesti petät lupaukses aina vaan uudelleen.

Sä satutat ja aina jotenkin saat mut rakastumaan uudelleen. Se ei oo reilua. Ei mikään oo enää."

Silly little girl

Haha, eihän se Lauri sit koskaan soittanut. Enkä mä yllättynyt. En mä mistään enää.

Tekis mieli mäkkisafkaa. Harmi vaan, en taida olla ihan ajokunnossa. Hyvä että kävelykunnossa edes.

Huomenna on näköjään tiistai. Sunnuntaita mä lottosin mut ei sit. Väliäkös tuolla.

Mä vielä kerran soitan ja sit saa olla. Ja eihän se vastaa. Budipäissään tai ties missä aineissa. Eiköhän siitä sit kuulu, kun alkaa panettaa.

Tiedättekö, rakkaat, mä oon aika helvetin paskana. Niin paskana, että en osaa edes välittää enää. Mut mitäs turhia sitä apua hakemaan. En mä edes tiedä mistä sitä apua nyt sais, kun kouluakaan ei oo pariin kuukauteen.

Enkä mä kehtais edes kertoa mitään. Mun pitäis olla aikuinen nyt, pärjätä omillaan ja niin edelleen. En mä vois kertoa, että mä satutan itseäni. Että vihaan jokaista solua itsessäni ja oon niin lähellä luovuttamista. En mä vois näyttää mun ranteita niille. En vois kertoa kuinka paljon mua sattuu. En vois tunnustaa, kuinka vaikeaa mun on päästä ylös joka aamu. En vois myöntää, kuinka usein mä itken. Mun täytyy vaan hymyillä, näyttää kaiken olevan helvetin hyvin ja silloin kaikki on ylpeitä musta.

Jaa, en mä tiedä miten tää meni tähän taas. Piti kirjoittaa Laurista ja päädyin kirjoittamaan itsestäni. Itsekäs paska, niinhän ne kirjoittaa musta Suomi24:ssäkin.

Tarinoita elimestä

Koko elämä on vaan tällaista tasaista paskaa. Ei oo mitään sävyjä, ei oo mitään, mistä kirjoittaa teille. Mitään ei tapahdu, mikään ei innosta. Tai jos innostaa, kaikki suunnitelmat menee kuitenkin loppujen lopuks päin vittua. Mua alkaa ihan tosissaan kyllästyttää tää elämä, ei tää oo mua varten.

Jos mä olisin kuus kuukautta vanhempi, olisin luultavasti nyt ylioppilas. Mut en oo. Kuus kuukautta vie vuoden mun elämästä. Vielä vuos mun täytyis kärsiä, ennen kuin mä oon vapaa. Tyhmä koulu pidättelee mua täällä vielä yhden vuoden lisää. Olis pitänyt silloin yläasteen jälkeen olla rohkea ja vaan lähteä. Ties missä mä olisin nyt.

Mut ei, tässä mä olen. Makaan sängyllä liian paskaisessa yksiössä. Katson paskaa säätä ja mietin paskaa elämää. Ei oo ystäviä ja se viimeinenkin ihminen, joka mua kai edes hivenen oikeasti rakastaa, viedään multa pois ihan kohta. Mä ihan tosissani jo harkitsin, että mitäs jos vaan ottais ja lähtis. Muuttais sinne kauas, mihin Lauri on menossa inttiin ja aloittais uuden elämän siellä. Laurin kanssa tai ilman. Mut ei, en mä oo niin hullu. En mä voi heittää kahden vuoden opiskeluja ihan hukkaan. Niin välinpitämätön mä en vielä ole.

Ajatus katkeaa puhelimen sointiin. Lauri soittaa mulle. Se on alkanut soitella viimeaikoina. Ehkä sekin on tajunnut, että kohta me ihan oikeasti erotaan. Ei tää vaan toimi etäsuhteena ja intin kanssa, se on fakta. Lauri sanoo käyvänsä nyt nukkumaan, kysyy mitä mä teen illalla. Hyvä ajankohta nukkua, puol kolmelta päivällä. No, mikäs siinä. Sanon istuvani yksin kotona, kuten aina. Mun täytyis kuulemma raahautua sen kämpille sit kun se herää joskus. Mitäpä muutakaan mä tekisin, suostun.

En mä usko, että sinne oikeasti voi mennä. Eiköhän se unohda soittaa ja keksii jotain muuta tekemistä. Aivan sama. Tässähän tää menee istuessa. Olis mulla siidereitä vaikka mulle jakaa, mutta mä yritän elvyttää mun maksaa ettei se ihan räjähdä.

Eipä mulla nyt kai muuta. Hyvä päättää postaus kertomalla tarinoita maksasta. Mikäs siinä. Otsikoidaan sit sen mukaan. Heikompi huumorintaju kuin muilla.

It has been said that time heals all wounds

It has been said that time heals all wounds.

I do not agree. 

The wounds remain. 

In time, 

the mind, protecting its sanity, 

covers them with scar tissue, 

and the pain lessens, 

but it is never gone.

Tänään on ollut taas huono päivä. En mä oikeastaan tiedä miksi, ei vain ole mitään syytä. Huono päivä silti. Mä en ole tehnyt oikein mitään. Näin Lauria pikaisesti ja siinäpä se. Loppu päivän olen istunut kotona ja kärsinyt nälkää. Rahaa saan vasta huomenna ja sitä ennen on turhaa haaveilla syövänsä yhtään mitään. Autosta on bensa lopussa, joten en mä pääse edes liikkeelle millään.

Mä vasta tänään jotenkin sisäistin, että mulla tosiaan on loma, mun ei tarvitse mennä mihinkään. Mitenhän ihmeessä mä käytän kaiken sen vapaa-ajan? Luultavasti juomalla siideriä puistossa, rannassa ja kotona. Juomalla siideriä missä tahansa. Se kuulostaa ihan tarpeeks hyvältä suunnitelmalta.

Mulla tosiaan tuli äsken mieleen kun lueskelin mun tän viikkoisia tekstejä, että mä en missään vaiheessa maininnut Tommin käyneen täällä. Tuli vonkaamaan seksiä multa, yritti pussata väkisin ja sellaista. Kyllä me juteltiin ja juotiin kahvitkin, ei siinä mitään. Mä oon ihan iloinen, että me ollaan edes jollainlailla väleissä vieläkin, kaiken tapahtuneen jälkeen. Vaikka ei mun kai pitäis olla iloinen siitä.

Mulla on tylsää. Kyselkää multa jotain askissa tai kommenteissa tai jossain. Viihdyttäkää mua, mä en keksi mitään tekemistä itselleni.