Blank stares at blank pages

Päihteet on paskaa. Vaikka mä en itse tosiaankaan ole ennen raskautta ollut, enkä aio raskauden jälkeenkään olla täysin päihteetön, niin silti. Mua sattuu katsoa vierestä, kuinka ihminen toisensa jälkeen putoaa sinne pohjattomaan kuiluun, eikä osaa hahmottaa omia rajojaan. Nyt, noin seitsemän kuukauden selvinpäin olemisen jälkeen mua sattuu se vielä enemmän.

Mä muistan aina ne sanat, jotka hän mulle sanoi, kun olimme tunteneet vasta muutaman päivän.
"Mikään ei koskaan mun elämässäni mene kannabiksen edelle."
Siinä vaiheessa mun olisi pitänyt ymmärtää paeta. Unohtaa mulle silloin vielä miltei merkityksetön ihminen ja etsiä joku, jolle mä voin joskus olla numero yksi. Tässä suhteessa mä olen aina ollut ja tulen aina olemaan korkeintaan sijalla kaksi.

Aina, kun musiikki soi tavallista lujempaa, mä katson häntä silmiin vain varmistaakseni, ettei hän ole ottanut mitään. Aina, kun tiedän hänen ottaneen jotain, mun on pakko päästä pois.

Epämääräistä purkautumista. En tiedä. Ahdistaa. Hän on taas sekaisin, arvasitte varmasti jo.

Games

Äh kuinka mua turhauttaakaan. Kaikki on vain pelkkää leikkiä. Sairasta peliä tunteilla, puolin ja toisin. Nyt hän on täällä, mun kanssani, konkreettisesti. Tahtoo kuulemma olla läsnä, tukena, apuna. Olla paikalla, kun synnytys käynnistyy, pitää mua kädestä. Ja mä rakastan sitä. Rakastan, enemmän kuin mitään. Mun on hyvä olla, mä tunnen olevani turvassa, rakastettu. 

Mut ei helvetti. Pudotus todellisuuteen sattuu taas kahta kauheammin, tiedän sen jo nyt. Kun meitä onkin kolme, hän pakenee. Mä tiedän. Ja silloin mä olen ehtinyt tottua tähän kaikkeen. Kuka mua sitten pitää kädestä, rakastaa, hoivaa? 

Tekisi mieli sanoa, että painu helvettiin jo nyt, äläkä tee tästä enää yhtään vaikeampaa, mutta ei. En mä tahdo. Tahdon, että hän on täällä, perheenä mun kanssani. Odottamassa, tukemassa. Koska hän on siinä parempi, kuin kukaan. Jos tahtoo olla. Ja hän tahtoo, vielä. En vain tiedä, kuinka kauan.

Jos jotain alottaa, ni ei voi alkaa pelkää huomista

En mä oo tunteeton paska. Ei tää oo helppoa. Mua sattuu ihan tajuttoman paljon, vaikken mä sitä ulos päin näytäkään. Olihan se nyt ollut helpompaa vain olla, elää, sekoilla. Rakastaa, tehdä kuten sä tahdot. Mut en mä lähtenyt tähän sen takia, että mä haen helppoutta. Mä lähdin tähän, koska se on mun lapsi, mun verta ja lihaa. Ja se on myös sun lapsi, vaikket sä koskaan sitä ääneen myöntäiskään.

"Joskus tuun viel sun luokse bäkkii."

En mä tiedä meneeks se niin. Joskus, ehkä. Ehkä ei. Ehkä mä ymmärrän, että jossain on olemassa jotain parempaa mua varten. Tai ehkä mä ymmärrän, että sä olet parasta mulle. En mä tiedä. Mulla on niin helvetin ikävä meitä ja sitä, mitä me joskus oltiin. Joskus, ennen kuin asiat menivät pieleen yksi kerrallaan. Mut en mä pakenis enää, vaikka voisin. Kaiken vaan oli tarkoitus mennä toisin ja niin kaikki nyt menee.

Sä suunnittelet synnytystä, ristiäisiä, joulua. Kaikkea yhdessä. Mutta et arkea. Ei, sä tahdot vain parhaat päältä. Vastuu on mun. Ja tiedätkö, se on ihan ok. Mä tiesin sen alusta alkaen. Mä lähdin tähän näillä ehdoilla, enkä mä ole peruuttamassa enää. Päin vastoin, mä olen kiitollinen, että sä olet edes jollainlailla mukana. Tai ainakin lupaat olla, ei susta ikinä tiedä. 



MUA SATTUU.

Mä en oo paha kellekään, onks se tervettä?

"Omatunto huonos kunnossa jo ennestään
Mä en oo paha kellekään
Onks se tervettä?"

Vanhat jutut pyörii mielessä. Olen liikaa yksin taas ja se kostautuu. Väsyttää, pitäis nukkua. Ajatukset ei vaan jätä mua rauhaan. Olenko mä todella se, mikä mun on sanottu olevan? Mä olen muuttunut niin helvetisti. En mä ole sellainen. Mut en mä osaa kertoa, mikä mä olen.

Olen ollut huora muiden silmissä, hyväksi käytetty omissa silmissäni. Mut on raiskattu, mä olen nähnyt paljon pahaa. Mut on jätetty yksin ja mun henkeni on pelastettu, kun mä vähiten sitä osasin toivoa. Mua on petetty, jätetty, poljettu maahan. Mä olen antanut anteeksi, mulle on annettu anteeksi. Mä olen käyttänyt liikaa alkoholia ja sitten korvannut sen huumeilla. Mä olen ollut lääkeriippuvainen ja olen sitä tavallaan kai taas. Eri tavalla kuitenkin, kuin aiemmin. Mä olen nähnyt kuolemaa, toivonut olevani itse siinä tilalla. Mä olen kävellyt katuja keskellä yötä ymmärtämättä missä edes olen ja toisinaan ymmärtänyt liikaakin. Mun on ollut niin tajuttoman paha olla. Mä olen saanut tukea. Teiltä, lähinnä. Ihan tajuttoman paljon. Teidän takianne mä olen avun piirissä vielä tänäkin päivänä, mua autetaan ja mä olen oppinut olemaan hyvä itselleni.

Mä olen Ada, 19, tuleva äiti. Siinä kaikki. Sen tarkemmin mä en osaa määritellä itseäni. Mut ehkä se riittää, toistaiseksi. Siinä on ihan tarpeeksi vastuuta.

Jos

Mä niin tahtoisin saada hänet ymmärtämään edes yhden asian. Mä tahtoisin opettaa hänelle, että menneisyydessä ei ole hyvä elää. On pakko hyväksyä se, miten asiat on nyt ja katsoa tulevaan. Korjata tekemänsä virheet tai vain yksinkertaisesti oppia elämään niiden kanssa.

Jos, jos, jos. 
Jos mä silloin olisin tehnyt toisin... 
Jos sä et olis... 
Jos, jos, jos.
Mulla olis nyt työ JOS...
Mulla olis nyt rahaa JOS...
Mä olisin nyt onnellinen JOS...

Kuinka turhauttavaa onkaan katsoa vierestä, kun toinen saamattomana makaa paikallaan päivästä toiseen, syyttelee muita omista virheistään, eikä edes yritä korjata asioita.

"JOS sä ääliö nyt nostaisit persees siitä sohvalta ja tekisit jotain tuon jossittelun sijasta, saattaisit sä joskus vielä saavuttaa tässä elämässä jotain."

Turhautuminen

Niin moni ihminen luulee meidän olevan yhä yhdessä. Ei me näytetä kriisejä ulos päin, ei olla koskaan näytetty. Mä itsekin toisinaan hairahdun elämään jossakin harhassa ja uskon saman valheen, kuin kaikki muutkin. Kerta toisensa jälkeen mä kuitenkin ymmärrän, että ei tää elämä toimi niin. Ei kaksi näin rikkinäistä ihmistä voi elää yhdessä. Toisinaan rikkinäiset ihmiset korjaavat toisensa, mutta me vain hajotamme toisiamme lisää. Sä syyllistät omista virheistäsi kaikkia muita ja mä taas otan kaikkien muidenkin virheet niskoilleni. Sä et osaa puhua asioista, enkä mä osaa pitää suutani kiinni. Sä et osaa tuntea juuri mitään ja mä olen ylitunteellinen.

Töykeä ja hyvä uskoinen, tuhlari ja pihi, vastuuton ja vastuullinen, lapsi ja aikuinen. Ne me ollaan. Ei siitä tuu yhtään mitään. Ja silti mä typerys jaksan yrittää, päivästä toiseen. Kävelen upottavassa suossa, enkä ymmärrä, että jokainen askel upottaa edellistä enemmän. 

Toisen meistä on pakko muuttua, tai tästä ei tuu koskaan mitään. Mut tuskin se enää tapahtuu, kahden vuoden jälkeen.

Tanssi mun kanssa

Tekee mieli lähteä viihteelle. Valehteluahan se olis, jos väittäisin, ettei mun tee päihteitä mieli. Enkä mä häpeä sitä sanoa, koska mä voin ylpeänä kertoa olleeni täysin päihteetön koko raskauden ajan ja aion olla loppuun saakka. Mä aion myös imettää, mikäli mahdollista, joten päihteettömyys jatkuu vielä pitkään. Tässä yksin kotona istuessa tiistai-iltana mä kuitenkin mietin, että voi luoja kuinka mun tekisikään mieli vetää pää niin sekaisin, etten tiedä edes omaa nimeäni. Ehkä vielä joskus.

Mua väsyttää. Mua sattuu joka paikkaan, vauva kääntää ja vääntää itseään asennosta toiseen ja mun kylkiluuni ovat kovilla. Mä en olis yhtään pahoillani, jos hän päättäisi jo vaikkapa kuukauden päästä tulla ulos. Se olisi hyvä, helvetin hyvä. Ja mä olen valmis, niin valmis kuin voi olla. Koti on sisustettu ja vauvalle on hankittuna yhtä jos toista, tarpeellista ja tarpeetontakin.

Arkeen kuuluu vauvan nimimietintöjä, lepoa, ruokaa, musiikkia. Rentoilua kotona lähinnä. Eipä tänne sen kummempia. Sekavaa tekstiä ja väsymystä.

Ote

Helmikuu 2015

"Mä en tahdo enää. En tahdo. Mä olen liian vahva ollakseni sun kynnysmattona enää. Mä olen liian arvokas tällaiseen leikkiin, joka vain lopulta rikkoo mut ihan kokonaan. Ja vihdoin mä olen tarpeeksi vahva sanoakseni sen. Ehkä säkin vielä joku päivä kasvat aikuiseksi, opit ottamaan vastuun teoistas ja ymmärrät, mitä kaikkea sä tänään menetit."

Lauri muistaa sen viestin yhä. Hän sanoi jo silloin ymmärtävänsä, mutta vasta nyt hän alkaa todella ymmärtää. Ei hänellä ole varaa menettää mua. Mä merkitsen hänelle liikaa. Vaikka hän kuinka yrittää olla kylmä ja tunteeton, niin hänen on vihdoin pakko myöntää itselleenkin, että mä olin oikeassa. Hän välittää ihan liikaa.

Mä olen nyt niskan päällä. Mä hallitsen. Mun ei tarvitse ottaa enää yhtään paskaa niskaani, mun ei tarvitse olla petettävänä enää kertaakaan, koska nyt hän tietää, että mä olen liian vahva. Mä olen nyt se kylmä ja tunteeton. Mä voin lähteä koska tahansa ja mä vien häneltä kaiken, mikä on hänelle enää tärkeää. 

Mä en kiristä, en vaadi liikaa, enkä ole epäreilu. Mä vaadin ainoastaan sen, että mua vihdoin, kaiken paskan jälkeen kunnioitetaan ja arvostetaan, enkä mä ole häntä alempi arvoisempi. Ehkä meistä vielä joskus voi tulla jotain, jos hän on valmis muuttumaan. Ainakin nyt vaikuttaa hyvältä.