En mä oo tunteeton paska. Ei tää oo helppoa. Mua sattuu ihan tajuttoman paljon, vaikken mä sitä ulos päin näytäkään. Olihan se nyt ollut helpompaa vain olla, elää, sekoilla. Rakastaa, tehdä kuten sä tahdot. Mut en mä lähtenyt tähän sen takia, että mä haen helppoutta. Mä lähdin tähän, koska se on mun lapsi, mun verta ja lihaa. Ja se on myös sun lapsi, vaikket sä koskaan sitä ääneen myöntäiskään.
"Joskus tuun viel sun luokse bäkkii."
En mä tiedä meneeks se niin. Joskus, ehkä. Ehkä ei. Ehkä mä ymmärrän, että jossain on olemassa jotain parempaa mua varten. Tai ehkä mä ymmärrän, että sä olet parasta mulle. En mä tiedä. Mulla on niin helvetin ikävä meitä ja sitä, mitä me joskus oltiin. Joskus, ennen kuin asiat menivät pieleen yksi kerrallaan. Mut en mä pakenis enää, vaikka voisin. Kaiken vaan oli tarkoitus mennä toisin ja niin kaikki nyt menee.
Sä suunnittelet synnytystä, ristiäisiä, joulua. Kaikkea yhdessä. Mutta et arkea. Ei, sä tahdot vain parhaat päältä. Vastuu on mun. Ja tiedätkö, se on ihan ok. Mä tiesin sen alusta alkaen. Mä lähdin tähän näillä ehdoilla, enkä mä ole peruuttamassa enää. Päin vastoin, mä olen kiitollinen, että sä olet edes jollainlailla mukana. Tai ainakin lupaat olla, ei susta ikinä tiedä.
MUA SATTUU.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti