Vauvajuttuja

Mun vauva on pian neljän kuukauden ikäinen. Synnytys tuntuu eiliseltä, aika on lentänyt kuin siivillä. Meillä asustelee ihana hymytyttö, tasaisesti käyrillä kasvava ja iloinen. Hän jokeltaa ja maiskuttelee käsiään, takertuu kiinni paidan kaulukseen ja hiuksiini. Hän nauraa, kiljahtelee ja osoittaa rakkauttaan. Ihana vauva!

Mulla on mennyt äitinä ihan hyvin. Olen jaksanut, vaikka hoidankin kaiken yksin. Muutaman kerran olen jo päässyt pariksi tunniksi yksin kauppoihin kiertelemään, mutta sen pidemmäksi aikaa en ole raaskinut pientä rakasta jättää hoitoon.

Lauri on ihan hyvä isä. Hän välittää kyllä, välittää ihan helvetisti, vaikkei yleensä lapsista pidäkkään. Hän on vain yhä kamalan arka. Hän ei tahdo höpistä vauvalle, ei ottaa syliin eikä oikein edes leikittää. Kyllä hän on silti hirveästi rohkaistunut ja tahtoo oppia. Hän osaa jo hyssytellä ja rauhoittaa vauvaa. Hän osaa juottaa maitoa pullosta ja laittaa tutin takaisin paikoilleen, pyyhkiä kuolat pois poskilta ja keinuttaa sitteriä. En mä siis sano, ettei hänestä mitään hyötyä ole, mutta yksinhuoltaja mä silti koen olevani ja paperilla sitä olenkin.

Salla

Kiertelyä ja kaartelua, en tahdo sanoa mitään suoraan, etten saata itseäni ongelmiin taas kerran.

Mulla on edelleen pääsy erääseen paikkaan, josta saan aika laajan kuvan siitä, kuinka Sallalla nykyään menee. On ehkä väärin urkkia toisen tekemisiä, mutta tänään taas pitkästä aikaa kirjauduin sisään ja urkin. En mä oikeastaan edes tiedä miksi, mutta urkin silti. Vauva oli päiväunilla, mulla ei ollut muuta kuin aikaa ja sitten koko juttu vain jostain pomppasi mieleeni ja siellä oltiin.

Hän on yhä aivan samanlainen, kuin aiemminkin. Lojaali, ihana, ystävällinen toisille ja raivokas, katkera, julma toisille. En ole koskaan käsittänyt, kuinka hän lajittelee ihmiset ryhmiin, mutta niin hän näyttää tekevän yhä vuosienkin jälkeen. Itselläni toimii se ajatusmaailma, että olen kiva niille, jotka ovat mulle kivoja, mutta hänellä se ei koskaan ole mennyt niin.

Hänellä on nykyään diagnoosi, ongelmia mielenterveyden kanssa, sen enempää tarkentamatta. Terapia jatkuu yhä, mutten oikein saa selvää, onko siitä ollut mitään hyötyä. Ei kai. Hän on menettänyt melkein kaikki ystävänsä, aivan kuten minäkin. Hän on kuitenkin onnistunut myös hankkimaan uusia, toisin kuin minä tällä kertaa. Samanlainen surumielinen hullu hän on kuitenkin vieläkin, vaikkei sitä saisi sanoa ääneen. Tai täytyy mun tietysti myöntää, että vaikeaa mun on minkäänlaista kuvaa hänestä muodostaa muutaman jutun perusteella, mutta ainakin ne vahvasti viittaavat siihen suuntaan. 

Mun ei ollut tarkoitus koskaan enää miettiä häntä. Voin rehellisesti sanoa, että hänen ystävänsä mä en tahdo enää ikinä olla. En ikävöi, kaipaa, muistele hyvällä. Tahdon pysyä mahdollisimman kaukana. Silti hän vain jostain syystä pyörii toisinaan mielessäni ihan järjettömän paljon. Sellainen se menneisyys kai on.

Answers

Miksi mä kirjoitan yhä blogia, vaikka aika onkin vauvan kanssa kortilla? Koska mä tykkään siitä. Mulla ei taaskaan ole elämässäni paljonkaan ihmisiä, joille puhua. Blogi on mun keinoni purkaa ajatuksia, pitää pää kasassa. Lisäksi mä haluan pitää mun asioista kiinnostuneet ihmiset edes jollainlailla ajantasalla. Ja mä tiedän, että joskus kun aikaa taas on enemmän, mä panostan blogiini ja on mukavaa jatkaa kirjoittelua taas aktiivisemmin.

Mä olen aina kirjoittanut blogia ensisijaisesti itseäni varten, enkä todellakaan jatkaisi, jos en pitäisi siitä enää. Tällä hetkellä se vain on haasteellista, kun kokoajan täytyy olla vaihtamassa vaippaa, hoitamassa raha-asioita ja repeämässä joka suuntaan.

Mun elämäni on tällä hetkellä kai jonkinlaisessa välitilassa. Lauri on kyllä isä lapselleen, ei ehkä täydellinen sellainen, mutta isä silti. Mun ja Laurin tilanne vaihtelee, toisinaan hän asuu täällä meidän kanssa ja toisinaan, kun tilanne sitä vaatii, hän asuu taas muualla. Ystävät ovat jättäneet mut aikalailla yksin, mutta mä pärjään. Mulla on kyllä tukijoukkoja, vaikkei tosin suuria sellaisia.

Tommin kanssa mä olen yhteyksissä useita kertoja viikossa. Hän on eronnut lapsensa äidin kanssa, mutta tapaa lastaan usein. Salla tulee minua vastaan usein kaupungilla, mutta hän on osa menneisyyttä, ei sen enempää.

Past

Mulla oli tapana keittää sulle kahvia aamuisin. Lukea sanomalehteä ääneen ja sä kiltisti kuuntelit, vaikka olisin kertonut politiikasta. Sulla oli tapana silittää mun tukkaa iltaisin ja mä rakastin sitä enemmän, kuin mitään muuta siihen aikaan. Silloin tällöin vieläkin unissa näen sinun tekevän niin. Vieläkin toisinaan puhelimen soidessa pienen ohikiitävän sekunnin mietin, että oletkohan se sinä. Sitten muistan taas, että et sä enää koskaan soita. Sama puhelinmyyjä siellä taas, joka on piinannut mua Aku Ankalla jo useasti tänä vuonna. 

Toiset ihmiset ovat luonamme vain pienen hetken. Pysähtyvät, kuin ohikulkumatkalla, ja lähtevät sitten eteenpäin. Välillä havahdun toivomasta, että sinä et olisi ollut sellainen ihminen. Vaikka kyllä mä kuitenkin tiedän, että niin oli parempi. Kaikki oli kauniimpaa niin. 

Vieläkin mulla on taipumuksia elää menneessä. Mä vihaan sitä. Ja mä olen pahoillani, etten koskaan ottanut opikseni, vaikka sä niin monesti yritit saada mut eroon siitä tavasta. Sait sä kuitenkin taottua mun päähäni, mistä päästä banaani kuuluu oikeasti avata ja kuinka keitetään hyvää kahvia. En mä tiedä onko niillä todellisessa elämässä mitään merkitystä, mutta tahdon kuvitella, että on. Voin siten istua nojatuolissa aamu kuudelta, rauhoitella itkevää vauvaa ja juoda parasta kahvia ikinä muistamatta edes, että se saattaisi olla kitkerää ilman sun oppejasi.

99 problems

Mä ikävöin synnyttämistä. Se on ainoa hetki pitkään aikaan, kun musta tuntui, että joku välittää minusta.

"Friends forever"

Joitakin viikkoja sitten mä jossakin hetkellisessä mielenhäiriössä mietin, että ehkä vielä joskus voisin tavata hänet. Pyytää häntä kahville, kertoa menneiden vuosien kuulumisia, esitellä tyttäreni. Kysyä mitä hänelle kuuluu ja miten hänellä menee. En mä ollut katkera, en laisinkaan.

Tämä päivä tiputti minut takaisin jaloilleni. Vaikka mä en ole katkera, hän on. En tiedä mistä, eikä mua rehellisesti sanottuna enää edes kiinnosta. En mä muista mikä silloin aikoinaan meni näin pahasti pieleen. En mä ymmärrä mikä saa aikuisen ihmisen leikkimään mun kanssani kuurupiiloa. Ei mua tarvitse pelätä. En ymmärrä, miksi täytyy vältellä. Olisi mielummin vaikka välinpitämätön, kuin pakenisi kuin hullu.

Hetken mä ajattelin, että olisi kiva moikata. Ilman mitään sen suurempia taka-ajatuksia yhtään mistään. Ihan vaan sanoa "moi". Me ollaan kuitenkin koettu aika helvetin paljon yhdessä. Mut en mä sitten koskaan saanut tilaisuutta siihen, eikä mulla enää ole edes mitään kiinnostusta. Mä ymmärsin kyllä jo, että hän ei tule antamaan anteeksi ja aikoo muistella pahalla jatkossakin. Mä en aio. Mä en kuluta yhtäkään ajatustani häneen enää tämän jälkeen. Mun on turha haaveilla yhtään mistään häneen liittyvästä, mutta turha myöskään pahoittaa mieltäni hänen takiaan. Mennyt on mennyttä ja parempi kai niin.

En mä nyt sitten tiedä tuleeko jollekin mahdollisesti tätä lukevalle paha mieli jostain, mutta ehkä mä mahdollisesti olen kusipää, kun rehellisesti myönnän, että mua ei vittuakaan kiinnosta, vaikka koko kansa vetäisi herneen nenäänsä mun tekstini takia.

Bad. Worse.

Mun tekis mieli sanoa kaikille ihmisille mun elämässä, että painukaa helvettiin. Antakaa mun olla rauhassa, yksin. Mä en tarvitse teidän apua. Mutta kun mä tarvitsen. Tarvitsen niin vitusti. Tää kaikki alkaa mennä niin rajusti yli mun suorituskyvyn, etten pysty enää.

Ei mulla vauvan kanssa oo ongelmia. Se on ihana, ihana. Helppo lapsi. Antaa mun nukkua, eikä kiukkua turhasta. Mut jumalauta millaista paskaa kaikki muu on. Parisuhde on paskaa. Ei oo luottamusta mun puolelta, ei kipinää, ei mitään. Ystävät on paskaa, ketään ei enää kiinnosta, mitä mulle kuuluu. Kaikki on paskaa. Mä en saa mitään aikaan. Makaan sohvalla, lihon, pelkään huomista. Ahdistun, ahdistun vähän lisää. Enkä mä osaa edes tunnustaa sitä kenellekään. Niin kuin en koskaan. Kaikki on hyvin