Mulla on edelleen pääsy erääseen paikkaan, josta saan aika laajan kuvan siitä, kuinka Sallalla nykyään menee. On ehkä väärin urkkia toisen tekemisiä, mutta tänään taas pitkästä aikaa kirjauduin sisään ja urkin. En mä oikeastaan edes tiedä miksi, mutta urkin silti. Vauva oli päiväunilla, mulla ei ollut muuta kuin aikaa ja sitten koko juttu vain jostain pomppasi mieleeni ja siellä oltiin.
Hän on yhä aivan samanlainen, kuin aiemminkin. Lojaali, ihana, ystävällinen toisille ja raivokas, katkera, julma toisille. En ole koskaan käsittänyt, kuinka hän lajittelee ihmiset ryhmiin, mutta niin hän näyttää tekevän yhä vuosienkin jälkeen. Itselläni toimii se ajatusmaailma, että olen kiva niille, jotka ovat mulle kivoja, mutta hänellä se ei koskaan ole mennyt niin.
Hänellä on nykyään diagnoosi, ongelmia mielenterveyden kanssa, sen enempää tarkentamatta. Terapia jatkuu yhä, mutten oikein saa selvää, onko siitä ollut mitään hyötyä. Ei kai. Hän on menettänyt melkein kaikki ystävänsä, aivan kuten minäkin. Hän on kuitenkin onnistunut myös hankkimaan uusia, toisin kuin minä tällä kertaa. Samanlainen surumielinen hullu hän on kuitenkin vieläkin, vaikkei sitä saisi sanoa ääneen. Tai täytyy mun tietysti myöntää, että vaikeaa mun on minkäänlaista kuvaa hänestä muodostaa muutaman jutun perusteella, mutta ainakin ne vahvasti viittaavat siihen suuntaan.
Mun ei ollut tarkoitus koskaan enää miettiä häntä. Voin rehellisesti sanoa, että hänen ystävänsä mä en tahdo enää ikinä olla. En ikävöi, kaipaa, muistele hyvällä. Tahdon pysyä mahdollisimman kaukana. Silti hän vain jostain syystä pyörii toisinaan mielessäni ihan järjettömän paljon. Sellainen se menneisyys kai on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti