0

Kuuma suihku, vesi polttamassa ihoani tuntuu paremmalta kuin koskaan. Kipu tainnuttaa kaaosta pääni sisällä. Tahdon paeta päihteisiin, olla niin sekaisin, etten tiedää aikaa enkä paikkaa. Ehkä pian voinkin olla. Tai ehkä sekoan sitä ennen, ken tietää.

Mä lähdin tänään sanomatta mitään. En huutanut tai raivonnut, kuten yleensä. Kävelin ulos, suljin oven rauhallisesti perässäni, enkä katsonut taakseni enää. En vuodattanut yhtäkään kyyneltä. Tuntuu, etten ole tajunnut kaikkea edes vielä. Enkä mä tiedä, miten tässä käy, mutta nyt tuntuu, että tää oli tässä. Game over. Ei uusintakierroksia.

Hän lähtee jokatapauksessa. Ei mun ole mitään järkeä satuttaa itseäni enää. Auttaa muuttojärjestelyissä ja rakentaa kotia, johon mä en kuitenkaan ole tervetullut. Tehköön sen jonkun muun kanssa, en mä pysty siihen. En mä tahdo olla rakentamassa hänelle uutta elämää, ilman mua. Nyt hänen on korkea aika rakentaa se elämä itselleen ihan itse, ilman muiden apua. Aika kasvaa aikuiseksi.

En mä oikeasti ole näin vahva. Tahdon olla, jo lapsenkin takia, mut ei helvetti. Mun viimeinen tukijoukkoni lähtee. Mitä mun on tarkoitus tehdä nyt? Mä putoan aivan tyhjän päälle, eikä sille voi mitään. Taas mä olen lähtöruudussa. Ei ystäviä, ei miestä, ei mitään aktiviteettia, seuraa, tekemistä. Vain lapsi, minä ja maailma. Mitähän tästäkin tulee?

Kun mua sattuu

Mulla on edessäni pahin mahdollinen tilanne. Ero henkilöstä, jota mä yhä rakastan ja joka rakastaa mua. Ja sen lisäksi mun täytyy yhä tavata häntä tämän tästä ja kuvitella, etten tunne enää yhtään mitään. Kuinka mä voin koskaan päästä yli tästä, kun mun täytyy nähdä häntä ja avata vanhat haavat aina uudelleen?

Kyllä mä haluan, että Lauri saa tavata lastaan niin usein, kuin suinkin mahdollista, mut en mä halua muistaa häntä enää. Joka kerta, kun mä olen juuri pääsemässä yli pahimmasta, ihmestyy hän taas tänne tytärtään tapaamaan ja muistuttaa minua kaikesta, mitä meillä oli. En mä kestä sitä.

Me ollaan nyt pohdittu, että olisko mahdollista ulkoistaa tätä tapaamishuommaa jollekin muulle, mut ei se tunnu hyvältä ratkaisulta, eikä oikein ole mahdollistakaan nyt. Ja vielä enemmän me ollaan mietitty, että olisko mahdollista jatkaa tätä suhdetta etänä. Ei ole. Monen tunnin välimatka ja Laurin menneet pettämiset tietäen mä en pysty siihen. En vaan pysty.

Tuhoon tuomittua kaikki. Onks elämässä pakko tehdä päätöksiä ja satuttaa itseään aina? En mä halua.

Pakenen paratiiseihin, sumuisiin ja mustiin

Maanantait valuvat luokseni aina yhtä tuskaisen nopeasti, kuin kyyneleet silmäkulmiini vilkuttaessani hyvästejä sinulle. Toisinaan täytyy kai osata sanoa hyvästi ja päästää irti, vaikka se satuttaisi lujemmin kuin ne sumuiset lauantaiyöt yksiöni lattialla humalassa lasin siruja keräillen tai ne menneet huumeiden huuruiset erotekstiviestit. Toisinaan tahtoisin vain vaellella kanssasi ympäri ikeaa valitsemassa astiastoa siihen kauniin valkoiseen keittiöön, mutta en mä sit kuitenkaan, ei se keittiö ole siellä, mihin järki mua kuljettaa. Vaikka mun sydän sinne aina vaan janoaa, on mulle tyypillistä kulkea sitä väärän väristä viivaa, jonka järki mun kartalleni on piirtänyt.

Yhä mun sydän elättelee toiveita siitä, että rakkaus lyö reikiä seiniin ja kaatuilee asfalttiin humalassa. Potkii kengät jalasta ja haistattaa vitut maailmalle. Tuli sieltä sitten vastaan poliisi tai verokarhu, oltais siitä voitu selvitä ehjin nahoin, jos vain olis osattu pyytää anteeksi ja apua, kun niitä oltais tarvittu. Ehkä mä vielä teen kaiken jonkun muun kanssa, jos mä joskus haluan. Nyt mä en halua.

I guess this is moving on

Laurin muutto lähestyy, mä stressaan. Omaa jaksamista, heikentyneitä tukiverkkoja, mahdollista avun tarvetta. Olen myös paljon miettinyt, että vuoden päästä mun olisi myös tarkoitus lähteä opiskelemaan. Helsinki houkuttelisi, mut en mä sitten kuitenkaan tiedä. Sekin on kaukana Laurista, eikä mulla ole siellä ketään. Miks on niin vaikeaa tehdä päätöksiä?

Mä aina haaveilen ja unelmoin, mut en kuitenkaan uskalla toteuttaa mitään. Ja jälkikäteen tulee mietittyä, että olisi pitänyt mennä. Onko tää nyt sit sellainen juttu, että mun vaan pitää mennä? En mä tiedä. Pakko sitä on järjelläkin ajatella.

Vauva kasvaa, kohta hän ei ole vauva enää. Miltei yhdeksän kuukautta jo ikää mittarissa. Hän sanoo äitä, tarkoittaen mua. Hän konttaa ja yrittää kovasti nousta pystyyn. Tekee tuhmuuksia minkä ehtii ja syö jo hienosti itse sormillaan. Mä mietin usein, että miten kahdesta tällaisesta voi tulla noin helvetin nätti lapsi. 

Kaikki hyvin. Arki kutsuu, täytyy juosta.

Viikon positiiviset 14

Ja pitkästä aikaa! Muutaman teistä lemppari postaukset tekevät ainakin hetkellisen paluun yli vuoden tauon jälkeen. Viikon positiivisia juttuja sunnuntain iloksi.

♥ Vauva konttaa! Ihan itse! 

♥ Voitin pelikoneesta isomman voiton kuin koskaan aiemmin

♥ Ulkoilin melkein joka päivä tällä viikolla

♥ Ja tein ruokaa

♥ Puhuin puhelimessa vanhan ystävän kanssa

♥ Sain pari tuntia vauvavapaata

♥ Ostin uusia vaatteita 

♥ Panostin itseeni

Kiva viikko siis kaiken kaikkiaan, muutamasta vastoinkäymisestä ja yleisestä stressistä huolimatta!

Sosiaalisia ongelmia

Laurin vuokrasoppari on enää allekirjoituksia vaille ja sit se on virallista. 1.8 hän on toisen paikkakunnan asukas, eikä lähelläkään meitä enää. Salaa mä toisinaan toivon, että jokin menee vielä pieleen, eikä hän lähdekään, mut kyllä mä silti tiedän sen olevan hänen parhaakseen.

Havahduin taas siihen, että pian mä olen varmasti samanlaisessa tilanteessa, kuin muutama vuosi sitten. Mun paras sosiaalinen kontakti on taas kaupan kassa, enkä edes muista milloin joku on soittanut mulle viimeeksi. Olisi kai aika tehdä asialle jotain, mut helvetti kun ahdistaa.

En oikeastaan edes tiedä, milloin musta tuli tällainen sosiaalisesti ahdistunut paska, joka ei uskalla edes moikata naapuria rappukäytävässä, saati sitten harkita jotain oikeaa kontaktia johonkin uuteen tuttavuuteen.
"Lapsen kanssa on helppo saada ystäviä toisista äideistä!"
On joo. Ihan vitun helppo.

Oon mä nyt jutellut erään Laurin kaverin kanssa whatsappissa toisinaan, mutta sekin on kai jollain tavalla väärin. Mitä helvettiä mä Laurin kavereille jauhan omista jutuistani, varsinkin kun kyseessä on tapaus, joka on yrittänyt suudella mua baarissa vastikään.

Ratkaisuja

Pari tuntia kuukaudessa omaa aikaa on se, minkä mä suostuin ottamaan vastaan. En yhtään enempää. En mä siihenkään aluksi olisi halunnut suostua, mutta kai se on mun omaksi parhaaksi.

Parin päivän päästä on ensimmäinen vapaa-aika, enkä mä tiedä, mitä mä teen. Kaikista parhaalta tuntuisi mennä ihan vaan rauhassa yksinään ulos, ajella autolla tai kävellä jossain. Kuunnella hiljaisuutta ja olla yksin. Ei mulla oo kavereitakaan täällä enää, joten mitäpä muutakaan.

Laurikin lähtee pian ja sit mä olen ihan kokonaan yksin. Voi helvetti, mitähän siitäkin tulee.