Maanantait valuvat luokseni aina yhtä tuskaisen nopeasti, kuin kyyneleet silmäkulmiini vilkuttaessani hyvästejä sinulle. Toisinaan täytyy kai osata sanoa hyvästi ja päästää irti, vaikka se satuttaisi lujemmin kuin ne sumuiset lauantaiyöt yksiöni lattialla humalassa lasin siruja keräillen tai ne menneet huumeiden huuruiset erotekstiviestit. Toisinaan tahtoisin vain vaellella kanssasi ympäri ikeaa valitsemassa astiastoa siihen kauniin valkoiseen keittiöön, mutta en mä sit kuitenkaan, ei se keittiö ole siellä, mihin järki mua kuljettaa. Vaikka mun sydän sinne aina vaan janoaa, on mulle tyypillistä kulkea sitä väärän väristä viivaa, jonka järki mun kartalleni on piirtänyt.
Yhä mun sydän elättelee toiveita siitä, että rakkaus lyö reikiä seiniin ja kaatuilee asfalttiin humalassa. Potkii kengät jalasta ja haistattaa vitut maailmalle. Tuli sieltä sitten vastaan poliisi tai verokarhu, oltais siitä voitu selvitä ehjin nahoin, jos vain olis osattu pyytää anteeksi ja apua, kun niitä oltais tarvittu. Ehkä mä vielä teen kaiken jonkun muun kanssa, jos mä joskus haluan. Nyt mä en halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti