Elämä on ollut ruma viime aikoina. Lauri on tullut takaisin. Aiheuttanutt hämmennystä ja pahaa mieltä, sotkenut ihmismieliä, pieniä ja isoja. Ollut kuin ei mitään olisikaan, vaikka oli yli vuoden poissa. Ilman mitään selityksiä ilmestyi paikalle, aivan kuin oltaisiin nähty eilen. Sama paskapää, kuin aina ennenkin. Ei koskaan ajattele omaa napaansa pidemmälle. Tulee ja kaataa sen kaiken mun niskaan ja mä otan sen vastaan, kerta toisensa jälkeen.
Mies on ollut poissa. Hän on epävarma itsestään, minusta, meistä. Mä olen varma. Varmaakin varmempi. Mä haluan, hän ei. Hän vain hidastaa vääjäämätöntä. Yrittää tehdä tuskallisesta ei niin tuskallista, tehden silti juuri päin vastoin.
Mä olen loppu. Miltei joka aamu googletan puhelimesta numeroita, joihin voisi soittaa ja purkaa tämän kaiken. Itken silmät punaisiksi, pyyhin numeron pois soittamatta koskaan. Mähän pärjään, jumalauta. Aina tähänkin asti pärjännyt. Ja mitä muutakaan mä voin?
Elämä kiertää kehää. Menee hyvin, menee huonosti. Pääasiassa huonosti, kokoajan.
Mä olen kipeäkin taas. Lääkkeiden palautusta mietitään, mutta mä en suostu luopumaan imetyksestä. Mä kestän ne kivut, kestän mun lapseni takia. Enkä mä halua olla mun lapseni lapsuutta se äiti, joka oli aina vähän lääkepöllyissä ja vain puoliksi läsnä. En halua. Mielummin mä olen se äiti, jonka täytyy toisinaan kesken hippaleikin pysähtyä vetämään henkeä, ettei kipu vie jalkoja alta.
Paskaahan tää on kaikki. Kuten tavallista.
