Vauva-arkea

Tukka takussa, yöpaita päällä kolmatta päivää putkeen. Oksennusta paidan selkämyksessä, kuolaa hihassa, maitoa tissin kohdalla. Perunatkin voi polttaa pohjaan. Missä harso, onko kukaan nähnyt tuttia? Pitäisi lähteä kauppaan, haalari hukassa, kolme villasukkaa eikä yhtään lapasta. Puhelin soi, perunat alkaa haista palaneelle. Vauva olkapäällä, puhelin korvalla, tarvitsen seitsemän kättä. Vähintään.

Silti rakastan. Rakastan niin kamalasti. Luojan kiitos en päätynyt siihen toiseen ratkaisuun aikoinaan.

That feelin’ that you givin’ really drives me crazy

Aamulla soitettiin sairaalalta.
"Sun verikokeissa oli muutamia poikkeamia, tuu käymään."
Lääkärille, uusiin kokeisiin, sinne ja tänne.

Nyt mä olen vihdoin kotona taas. Huomenna ne soittaa ja kertoo uusien kokeiden tulokset ja mahdolliset seuraamukset. Tuskin mitään vakavaa, samaa paskaa kuin aiemminkin. Jännittää silti.

Huomenna on jo perjantai. Mihin nää päivät oikein katoaa? Koko viikko tuntui vain muutamalta vaivaiselta päivältä ja hyvä niin. Tasan kaksi viikkoa kestettävänä ja se on siinä. Jouluun alle kolme viikkoa. Siitä mä en niinkään nauti.

Mä taisin aiemmin puhua teille siitä, että mä ja Lauri ollaan lähdössä reissuun. No, koko juttu varmistui tänään ja me saatiin ne paikat. Talvilomalla me otetaan suunta ulkomaille pariksi päiväksi enkä mä malta odottaa! Mä olen niin kovasti kaivannut irtiottoa arjesta ja koko Suomesta ja nyt mä vihdoin sen saan. Pari kuukautta täytyy vielä odottaa, mutta kyllä mä sen kestän. Lauri on kenties vielä enemmän innoissaan kuin mä ja musta tuntuu, että se reissu tekee meidän suhteelle hyvää.

Aiemmin musta tuntui, että me ollaan vain kakaroita leikkimässä kotia, mutta nyt tää alkaa vihdoin tuntua todelta. Yhteen muuttamisesta on puhuttu ja yhteinen tulevaisuus näyttää varmemmalta kuin koskaan aiemmin. Hyvä tästä tulee.

Better

Lauri on taas saatettu takaisin armeijan harmaisiin ja viimeiset viikot siellä rullaavat omalla painollaan. Irti päästäminenkään ei enää tuntunut läheskään yhtä tuskalliselta, kuin vielä viimeeksi.

Mä en vieläkään käsitä, kuinka muutama päivä ja muutamat ihmiset voivat muuttaa mun mielialani aivan toisenlaiseksi, kuin se vielä hetki sitten oli. Suurin mun ongelmistani on kokoajan ollut armoton yksinäisyys, joka ahdistaa mua aivan suunnattoman paljon. Tänään mä voin kuitenkin sanoa, että mulla on ystäviä. Muutama päivä sitten mä en ollut varma siitä, mutta nyt mä olen. Olen osa sitä porukkaa, johon Laurikin kuuluu. Mut on hyväksytty joukkoon, eivätkä kaikki ne ihmiset ole enää ainoastaan Laurin ystäviä, vaan myös minun. Se tuntuu aivan uskomattoman hyvältä.

Ensimmäistä kertaa varmasti koskaan mä olen sellaisessa ystäväpiirissä, jossa mä voin olla täysin oma itseni. Ennen mun on aina täytynyt sopeutua johonkin rooliin päästäkseni mukaan, mutta nyt mut kelpuutetaan juuri tällaisena. Mun ei tarvitse esittää mitään, mitä en ole, vaan minusta välitetään ja pidetään huolta, vaikken olisikaan täydellinen.

Tänä viikonloppuna me ollaan puhuttu paljon myös tulevaisuudesta. Kaikki on yhtä suurta kysymysmerkkiä, mutta vihdoin mä uskon, että tulevaisuus on tosiaan tulossa. Kunhan mä saan ylioppilaslakin päähän, järjestyvät asiat varmasti itsestään.

Mun on hyvä olla, pitkästä aikaa.

Because I'm happy

Tiedättekö rakkaat, mun on hyvä olla. Ihan helvetin hyvä. Tätä oloa mä olen kaivannut niin pitkään ja nyt se on täällä.


Mä alan vihdoin olla osa porukkaa. Mä en ole vain mukana roikkuva taakka, vaan osa kokonaisuutta. Mä olen hyväksytty, kaivattu ja ennen kaikkea tärkeä.


Enää ei ole vain he ja minä, vaan me. Lauri on täällä, ystävät ovat täällä ja onni on täällä.


Tarkennusta myöhemmin, mun oli vain pakko tulla ilmoittamaan, että hengissä ollaan. Enemmän hengissä kuin aikoihin.

Sekopää

Mä olen sairas. Ei kenenkään terveen ihmisen mieliala vaihdu näin nopeasti, näin usein. Siihen lopputulokseen mä ask.fm:ssäkin tulin.

Lauri ehti olla vain hetken poissa, kun hän jo soitti.
"Onko sulla kaikki hyvin siellä? Pärjääthän sä?"

Mua itkettää kun mä edes mietin. Rakastaa se sittenkin. Edes joku rakastaa mua just sellaisena kuin mä olen. Olin mä sitten sairas tai terve. Henkisesti tai fyysisesti. Hän rakastaa sittenkin.

"Seuraavaks kun mä tulen kotiin, me kerätään porukka kasaan ja pidetään hauskaa, eiks niin?"
Mä itkin kuin hullu. Tuntui, että silmät lähtee päästä. Nauroin ja itkin, vuorotellen.

"Mä olen ihan sekopää, eiks niin? Umpihullu. Tälläinen saatanan itkupilli."
"Joo ja just hyvä sellaisena."

Pysy siinä ainiaan

Mä halkean riemusta, en osaa hillitä tunteita ja vaikutan hullulta. Lauri on täällä taas. Mun luonani, mun kanssani. Lähellä, läsnä. Mä hymyilen kuin kaistapäinen, en voi sille mitään.

Kohta me lähdetään käymään kaupassa, kokataan ja katsotaan elokuvia. Makoillaan sylikkäin ja nautitaan jäljellä olevista hetkistä. Otetaan yhteisestä ajastamme irti kaikki, mitä suinkin saadaan. Me ollaan me taas ja se tuntuu hyvältä. Viikolla on vain minä, joka olen täällä ja hän, joka on siellä, mutta nyt olemme me.

Lienee sanomattakin selvää, että mun on hyvä olla just nyt.

Uppoon taas sun silmiis

Niinpä mä sitten tein sen, mitä eilen suunnittelin. Hyppäsin aamulla junaan, kulutin viimeiset rahani junalippuihin, olin taas poissa koulusta ja tapasin Laurin. Ja mä voin sanoa, että se oli sen arvoista. Jos mulla vain olis rahaa, menisin tällä viikolla vielä uudelleenkin. Mut tää yks kerta saa nyt luvan riittää, mun on pakko sinnitellä seuraaviin lomiin saakka. Mun onnekseni ne lomat saattavat sittenkin olla jo ensi viikonloppuna, joten kyllä mä sinne asti kestän.

Kaikista paras uutinen on kuitenkin teiltä vielä kuulematta. Lauri on sittenkin puolen vuoden mies. Terveydelliset syyt estivät sen koulutuksen, johon hän aikoi, joten puolella vuodella selvitään. Mun rakas kotiutuu siis reilusti aiemmin, kuin mitä mä ensin luulin. Mua itkettää kun mä edes ajattelen. Mä saan sen sittenkin jouluksi kotiin ♥

Miten voi muutama pikku juttu muuttaa mun mielialan näin radikaalisti? Mä istun kotona ikkunalaudalla, kuuntelen sateen ropinaa ja hymyilen yksin. Hulluks ne sanoo, mutta ei se mitään.

Parempi päivä

Kerrankin mulla on ollut aamusta asti ihan hyvä fiilis. Mä heräsin auringonpaisteeseen kaikessa rauhassa, söin hyvin ja niin edelleen. Mulla ei ollut kiire yhtään mihinkään. Sain valita vaatteet ja meikata kaikessa rauhassa ja kerrankin mulla jopa oli mielenkiintoa tehdä niin. Mä päätin jo eilen illalla, että tänään olen pois koulusta. Mä en vain yksinkertaisesti jaksa mennä sinne.

Jossakin vaiheessa iltaa mä olen suuntaamassa baariin juomaan muutaman ja sen jälkeen varmaankin katson leffaa kotona. Tommi soitti mulle eilen illalla ja kysyi, että tahdonko mä mennä sunnuntaina sen kanssa syömään johonkin. No miksikäs ei. Tommilla on taas joku uusi nainen kuvioissa, mutta ei se näköjään muakaan ole aivan kokonaan unohtanut.

Mä koko viikon elättelin toiveita siitä, että Lauri pääsisi tänään kotiin. Ei hän sitten kuitenkaan pääse. Ja nyt hän vielä kaiken lisäksi on niin kiireinen, että ehtii tuskin soittaa moneen päivään ollenkaan.

Mä yritän elää tämän päivän kuten normaalit ihmiset. Mä yritän mennä kauppaan ja järjestellä tätä kämppää, kun mulla kerrankin on voimia siihen. Mulla on oikeesti hyvä fiilis nyt.

Hän, hän, hän

Voi miten onnellinen mä olenkaan. Voi miten hyvä mun on olla, kun hän on täällä. Itkettää, halaan tiukemmin. En tahdo päästää irti, en koskaan. Hän rakastaa, minä rakastan vielä enemmän. Kaikki on hyvin juuri nyt, juuri tässä. En tahdo mennä pois. En koskaan.

Tänään hänen täytyy mennä. Lähden saattamaan, vain saadakseni olla edes hetken kauemmin hänen kanssaan. Saadakseni pitää kädestä niin kauan kuin mahdollista. Saadakseni nähdä hänen nousevan junaan. Saadakseni sanoa hyvästit taas viikoksi. Saadakseni kävellä yksin kotiin. Saadakseni itkeä itseni uneen.

Kyllä se siitä helpottaa taas, mä tiedän. Eikä hän ole poissa kuin viisi päivää. Sitten hän on taas täällä, mun kanssani. Sitten mä saan taas kokea kaiken sen uudelleen.

Mä odotan. Hän on odottamisen arvoinen. Hän on kaikki.

Sanot, että joskus vuosien päästä meillä on aikaa

Vapautusta palveluksesta, kolme vuorokautta. Mä arvasin ettei sen pää kestä. Nyt se siis alkaa. Mut ei se mitään, mä en valita. Ihan kiva vaan saada se kotiin välillä. Tai siis eilenhän se sieltä oli tullut, mä vaan sattuneesta syystä (lue: olin niin humalassa) en ollut kuullut mun puhelimen soivan. Nyt se nukkuu ja tulee sen jälkeen kuulemma tänne. Huomenna illalla olis lähtö takaisin, mä lupasin lähteä viemään.

Eilinen oli yhtä kaaosta. Mä istuin baarissa koko illan, heitin aivot narikkaan niin sanotusti. Kävin ottamassa vähän taukoa Tommin sohvalla ja joskus aamuyön puolella raahauduin kotiin. Oli oikeesti ihan hauskaa, vaikken mä paljon mitään muistakaan. Tommi oli selvinpäin, se soitti aamulla ja sanoi mulla olleen hauskaa. Ihan kiva.

Nyt on taas jotenkin harvinaisen hyvä fiilis. Pari päivää meni masennellessa, mut heti kun kuulin Laurin olevan maisemissa, piristyin huomattavasti. Kävin pitkästä aikaa mun kummityttöä moikkaamassa heti aamusta ja myöhemmin tänään mun pikkuveli tulee moikkaamaan mua ja Lauria.

Me ollaan muuten tunnettu ja tavallaan myös oltu yhdessä tasan neljätoista kuukautta. Helvetin kauan, jos mun mielipidettä kysytään. Ja hyvä niin. Mä jotenkin aina ajattelin, että pitkissä suhteissa tunteet laantuu ja mä en koskaan ymmärtänyt miten kukaan jaksaa katsella sitä samaa naamaa päivästä toiseen. Tässä sitä kuitenkin ollaan, enkä vaihtais päivääkään pois. Mä rakastan tänään enemmän kuin koskaan.

Nyt mä istun olohuoneen lattialla ja syön suklaarusinoita. Mä vihaan niitä, mutta paremman puutteessa kaikki kelpaa.

Onnellisuuden tulva

Tälle päivälle mulla piti olla hirmuisesti ohjelmaa, mutta kaikki peruuntui taas viime hetkillä. Ei mua kuitenkaan oikeastaan harmita. Ihan kiva olla vaan välillä tekemättä mitään, kun toisinaan on tuntunut, että tekemistä on ollut vähän turhankin paljon. Nyt mä vaan makoilen kotitaloni pihakeinussa läppärin kanssa, juon mehua ja nautin lämmöstä. Ja ehkä myös vähän salaa odotan perjantaita.

Musta tuntuu, että tää elämä on tässä kuluneen viikon aikana ollut jotenkin tasaisempaa kuin pitkään aikaan. Ero Laurista ei tunnukaan niin pahalta enää, ikäväkin tuntuu olevan vain positiivista. Tommin kanssa kaikki rullaa hyvin eikä raha-asioissakaan ole erityisemmin valittamista. Toimeen tullaan.

Ehkä se vaan on tää aurinko, joka saa mut paremmalle tuulelle. Ja mä pidän siitä. Pysyis tällaisena aina.

Suurin ahdistuksen aihe tällä hetkellä on kuitenkin tää blogi. Mä en oikein tiedä mitä mä teille sanoisin. Mä en tiedä kiinnostaako ketään. Mulla on kyllä luonnokset täynnä juttuja, mutta aina ne vain jäävät sinne, kun en päästä niitä suodattimeni läpi teille. Ehkä mä käyn niitä läpi illemmalla ja julkaisen jotain... Saa nähdä.

I feel like heaven on earth

Lauri on täällä!

Koko yön mä sain nojata päätä hänen rintaansa vasten, haistaa sen tutun ja turvallisen tuoksun. Silittää lyhyttä tukkaa ja pussata loputtomiin. Ja nyt mä taas olen sata prosenttisen varma, että siinä on se ihminen, jonka kanssa mä tahdon jakaa elämäni. Sitä ihmistä mä rakastan, vaikka se onkin helvetin vaikeaa. Vaikka mun täytyykin taas huomenna päästää irti ja yrittää unohtaa hetkeksi.

Mulla on vain tää hetki aikaa. Vain tää hetki muistuttaa itselleni, että mä pärjään. Että mulla on jotain arvokasta, mitä kannattaa odottaa. Vain tää hetki aikaa halata ja olla lähellä. Vain tää hetki aikaa rakastaa. Ja sen jälkeen mun täytyy taas kuluttaa kaksi viikkoa. Yrittää pärjätä. Yrittää saada aika kulumaan, yrittää olla ikävöimättä liikaa.

Ne kaks viikkoa kuitenkin kuluu nopeasti, luulisin. Mulla alkaa mieleni kuntouttaminen. Mä yritän tulla kokonaiseksi taas. Yritän oppia rakastamaan itseäni tai edes pitämään itsestäni hiukkasen enemmän. Mua jännittää, mutta mä kestän. Mä kestän Laurin takia.

Friends are like rainbows

Huom!
Kaikille sähköpostia laittaneille tiedoksi! Mulla on jotain ongelmia tuon sähköpostin kanssa, eikä mun kirjoittamat viestit ole viime päivinä jostain syystä ilmeisesti tulleet perille ollenkaan. Mä olen kyllä vastannut jokaiseen saamaani viestiin, mutta teidän laittamien kyselyiden perusteella ne viestit ei koskaan ole tulleet teille asti. Mä yritin äsken saada sähköpostia pelittämään ja lähetin tänään kirjoittaneille viestiä. Joten sinä, joka tänään laitoit mulle viestiä, ilmoittelehan, että tuliko mun viesti perille! Teidän sähköpostit kulkee siis tänne päin, mutta mun omat ei teille.

Täällä ei oikein tapahdu mitään ihmeellistä. Koko aamupäivän vietin Tommin kanssa ulkona, kun sää kerrankin oli edes siedettävällä tasolla. Kävimme terassilla juomassa kaljat ja istuimme puistossa hetken juttelemassa. Tiedättekö, tuntuu vieläkin jotenkin tosi spesiaalilta, kun voi liikkua Tommin kanssa ihan julkisesti. Me ollaan tunnettu jotain puolitoista vuotta ja siinä ajassa liikuttu vain muutaman kerran yhdessä jossain. Siinä kävellessä mä sanoin Tommillekin, että tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse tällä hetkellä salailla ihmissuhteitaan. Se on jotenkin tosi rentouttavaa, kun voi olla avoimesti juuri niiden ihmisten ystävä, joiden haluaa. Tosin en mä silti tahtoisi Sallaan törmätä Tommin kanssa liikkuessani. Enkä Lauriinkaan välttämättä.

Laurista puheen olleen, hän ei tiedä mun liikkuneen Tommin kanssa tänään. Sanoin vain olevani kaverin kanssa kaljalla. Mutta niinhän mä olin. Ei se ollut valhe, vai mitä? Nyt mä olen kotona vähän huilaamassa. Mun terveys on vieläkin sillä tasolla, että vähänkin kun on enemmän ohjelmaa, mä olen ihan uupunut. Nyt taidan ottaa päiväunet ja sen jälkeen lähteä Laurille tekemään jotain, jos se hänelle sopii. Saa nähdä.

Tähän loppuun vielä kysyisin, että mitä te tahtoisitte lukea? Kiinnostaisiko kysymyspostaus, vai riittääkö ask.fm siihen tarkoitukseen? Toivoisitteko ajatuksia jostain tietystä aiheesta, kirjeitä vai pelkkiä kuulumisia? Juttuja menneisyydestä tai tulevaisuudesta? Mä myös toivoisin teiltä jonkinlaista palautetta blogista, ulkoasusta, teksteistä, bloggaustahdista ja sellaisesta. Kertokaahan rakkaat jotain, jooko?

Alla tähtien, yhdessä siitä lähtien

Pitkästä aikaa täällä taas. Mä olen tällä viikolla ollut niin liimautunut Laurin kämpille, etten ole päässyt postailemaan tavalliseen tahtiin. Laurilla olen nytkin, mutta sain hetken omaa rauhaa ja pääsin päivittelemään kuulumisia teille.

Kaikki on oikein hyvin just nyt. Me leikitään aikuisia Laurin kanssa ja meillä on jokin "asutaan yhdessä" -vaihe menossa. Ollaan baareiltu yhdessä, tehty ruokaa, tavattu Laurin ystäviä, käyty rannalla ja ajeltu ympäriinsä. Katsottu liikaa elokuvia, kuunneltu musiikkia ja ahmittu herkkuja. Tänään me kävimme pitkästä aikaa paikassa, jossa tapasimme ensimmäisen kerran. Muisteltiin menneitä ja juotiin muutamat lonkerot ja sellaista. Ei mitään erikoista, mutta ihanaa silti.

Huomenna olisi tarkoitus mennä grillaamaan vähän isommalla porukalla, mutta kaikki on vielä hieman epävarmaa mahdollisen sateen takia. Ehkä me jotain tekemistä keksimme kuitenkin.

Olen hieman ihmetellyt, kuinka minun ja Tommin tilanne on ollut näin kauan näin hyvä. Kaikki on helvetin jees meidän välillämme ja olen tosi onnellinen siitä. Kai se vain johtuu siitä, että Salla lähti pois kuvioista ja Tommin uusi nainen ei ole tippaakaan mustasukkaista sorttia. Lauri sen sijaan on senkin edestä, eikä siedä lainkaan minun ja Tommin juttelua. Sen takia yritänkin puhua Tommille vain kun olen yksin. Mutta se ei ole ongelma, Tommi ymmärtää kyllä.

Eipä tänne sen kummempaa tänään. Mä lähden nyt paistamaan vohveleita, palataan taas!

Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen

Blogissa on melko kuollut meno. Sama fiilis on ihan täällä paikan päälläkin. Maataan Laurin kämpillä kumpikin omilla sohvillamme, dataillaan omilla koneillamme ja tasataan jonkinlaista kestokrapulaa lonkeroiden avulla. Joku toinen saattaisi ehkä valittaa, mutta mun mielestä tää on helvetin jees. Mun on hyvä just tässä. Mä olen onnellinen just tässä.

Kun mä olen yksin, kun ihmiset hylkäävät mut hetkeksikin, mun on paska olla. Tuntuu, että seinät kaatuvat päälle ja ahdistus on liian kova. Haluan kuolla. Mutta kun mulla on seuraa, kun mua rakastetaan, mun on hyvä olla. Mä olen onnellisempi kuin koskaan. Mulla on rakkautta, rahaa, lääkkeitä, alkoholia, katto pään päällä ja toimiva netti. Siinä on kaikki mitä mä tarvitsen onnellisuuteen. Onnellisuuden resepti on löydetty. Ainakin mun kohdalla toimiva sellainen.

Ehkä joku muu olis onneton tässä paikassa, tässä seurassa, tässä elämän tilanteessa. Mut mä en ole. Tää on elämä, joka sopii mulle. Mun tavoitteena ei ole saada mainetta ja kunniaa. En tavoittele rikkauksia ja hienoa ammattinimikettä. Mä tavoittelen rakkautta. Suuria tunteita ja paljon suudelmia. Ja niitä mä saan täältä. Tässä on just hyvä.

Laurin tietokoneelta soi jokin satunnainen soittolista. Tämän hetkisen biisin sanat osuvat enemmän kuin kohdilleen.

Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen
Mitä sitten teen,
mitä sitten teen?

Nyt mä tuijotan Lauria silmiin. Hymyilen ja hän nostaa katseensa. Hymyilee takaisin ja kurottuu pussaamaan. Lyön tietokoneen kannen kiinni ja keskityn täysillä häneen. Rakastan ja olen rakastettu. Ainakin hetken.

Budii, marii, elämä nurinnarin

Ada on sekaisin. Enemmän sekaisin kuin pitkään aikaan. Huhhuh. Pistetään mahdollinen tekstin sekavuus sen piikkiin. Rivit hyppii silmissä ja tuntuu kuin lattia vajoaisi alas päin.

Lauri tosiaan tuli, kuten aiemmin kerroin. Ja meillä oli hauskaa. Oikeesti. Helvetin hauskaa. Me kuunneltiin musiikkia ja juotiin kaljaa. Mä napsin lääkkeitä ja Lauri poltti pilveä. Harrastettiin seksiä päät niin sekaisin, ettei kumpikaan tainnut sillä hetkellä edes ymmärtää mitä tapahtuu. Kuunneltiin lisää musiikkia ja makoiltiin sohvalla sylikkäin. Naurettiin omille oloillemme ja rakastettiin. Paljon.

Paska juttu, kyllä mä sen tiedän. Mut tää tuntuu hyvältä. Huomenna tuntuu pahalta, mä tiedän sen myös. Nyt mä oon kuitenkin kotona, Lauri lähti ties minne. Ja oli kyllä ihan jees tulla kotiin, tuntuu siltä että mä sammun ihan kohta, enkä mä tahdo niin tapahtuvan Laurin kämpillä.

Me paetaan todellisuutta toisiin ulottuvuuksiin. Yritetään unohtaa tuleva ero ja paska menneisyys. Yritetään olla rentoja edes hetki. Ja se toimii. Se tuntuu hyvältä. Mä rakastan. Tää ei voi jatkua ikuisesti, mut just nyt näin on hyvä.

Meillä on kauheesti suunnitelmia myös huomiselle ja etenkin lauantaille, mut en mä sitten tiedä toteutuuko niistä mikään. Kaikki riippuu Laurista.

Tiedättekö rakkaat, mä olen onnellinen tällä hetkellä. Ja se on sairasta. On sairasta, etten voi tavoittaa onnea selvinpäin. Mut ei se mitään. Näin mä kestän tätä maailmaa edes hetken. Edes hetken mä saan tuntea onnellisuutta. Se on harvinaista se.

Lähde jonkun toisen matkaan, soita mulle yöllä vuoden päästä taas

Mulla on kuusi minuuttia aikaa kirjoittaa. Kuuden minuutin päästä Lauri tulee mua hakemaan. Ja mä olen sata prosenttisen varma, että tällä kerralla hän on oikeasti tulossa. 

Laurin intti on tuskallisen lähellä. On tuskallista nähdä se rakkaus hänen silmistään ja tuntea omassa sydämessäni se pakahtuva tunne ja samalla tietää, että pian se viedään minulta pois. Pian, liian pian. Miksi kaikki tuhotaan juuri silloin, kun asiat alkavat sujua?

Mä yritän ottaa kaiken irti tästä ajasta, mitä meillä on jäljellä. Yritän olla laskematta päiviä, yritän olla stressaamatta. Yritän sulkea Tommin pois mielestäni, keskittyä vain rakastamaan niin hyvin kuin ikinä osaan. Koska tiedän, että kaikki päättyy heinäkuussa. 

Mä sanoin Laurille, että mä saatan pudota kuohuvaan koskeen kun hän ei ole täällä. Saatan ihan oikeasti. Tahallani. Miks maailma on näin epäreilu?

Tommi soittelee mulle tuntemattomalla, koittaa saada mua vastaamaan. Koittaa saada seksiä. Mä en vastaa. Mä en tahdo kuulla sitä ääntä taas. Hän saattaisi saada minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, etten suostu sänkyyn hänen kanssaan ja se on viimeinen asia, josta tahdon tuntea syyllisyyttä nyt.

Kuusi minuuttia on mennyt. Täytyy sammuttaa tietokone ja juosta. Lähteä tekemään ruokaa, kuuntelemaan musiikkia ja ehkä myös katsomaan leffaa rakkaan vieressä. Kaikki on sitä vaaleanpunaista hattaraa taas hetken aikaa.

Sun (fuck you)

Huhhuh mikä sää! Nostaa muuten mielen korkealle. Tulin vain pikaisesti tänne ilmoittelemaan, että hengissä ollaan ja kohta haen Laurin kanssani grillaamaan. Mä en käsitä, miten pelkällä säällä voi olla näin paljon vaikutusta kaikkeen.

Viimeiset kouluviikot ovat käsillä ja sen jälkeen on kesä. Vaikka kaikki sanovat, ettei täysi-ikäisyys ole niin mahtavaa, kuin annetaan ymmärtää, niin on tää musta ainakin ihan helvetisti parempaa kuin 17-vuotiaana oleminen.

Mä olen onnellinen.

Ja hän ei koskaan tullut. Täällä mä istun yksin rannalla grillaamassa.

Vedä mut suojaan, kisko mut liikkuvast autosta

Loistava päivä. Parempi kuin pitkään aikaan. Laurin kanssa kaikki on kylläkin vielä vähän kaaoksessa, mutta uskon niidenkin juttujen järjestyvän tässä viikonlopun aikana.

Jos nyt vaikka lähdetään siitä, että mulla on ruokaa. Sukulaiset muistivat mun olemassa olon ja päättivät "vähän" sponsoroida. Raha-asioista ei olis kai koskaan sopivaa puhua julkisesti, mutta puhun silti. Raha ei muka tee onnelliseksi, ja pah. Köyhien puhetta. Näillä pärjään taas hetken, enkä ole jatkuvasti nälissäni. Saan laskut maksettua pois ja velat hoidettua. Kaikki on ihan helvetin hyvin sillä puolella.

Tänään on hyvä päivä. Ei mikään muu varsinaisesti ole erilailla, kuin eilen, mutta sain muutaman pikku jutun hoidettua. Sain rahaa ja sain puhuttua Laurin kanssa.

Äh, mä olen nyt niin onnellinen, ettei minusta irtoa yhtäkään järkevää ajatusta. Palataan myöhemmin, tahdoin vain ilmoittaa, että elossa ollaan. Enemmän elossa kuin hetkeen.

Ilman sua oon puolikas vaan

Onnellisuus mutta salakavala ahdistus taustalla. Huoli Tommista, rakkaus Lauria kohtaan. Pusuja ja halauksia. Liikaa koulua. Lääkkeitä ja oloja. Vastuuta ja velvollisuuksia. Helpotuksia. Ainakaan mä en oo raskaana. Kellon tikitystä ja unettomia öitä.  Levottomuutta. Epävarmuutta ja pelkoa tulevasta. Viiltoja. Mehukattia ja munkkeja. Blogia ja ihania sähköposteja. Aurinkoa ja vesisadetta. Tähtiä öisellä taivaalla ja yks auringonlasku. Ranta ja hiekkaa varpaissa.

Sellaista täällä. Ahdistavaa mut silti ihan jees. Oon mä kai jollainlailla onnellinen. Tai en mä kai edes loppujen lopuks muista enää mitä onni on, mut mulla alkaa olla sellainen tunne, että lähellä ollaan.

En mä oikein osaa sanoa mitään. Tyhjä pää. Odotan Lauria ja teen ruokaa. Ei mulla kyllä yhtään oo nälkä, mutta pakko sitä on joskus syödä.

Paniikkikohtaukset ovat taas täällä, mut ehkä tää tästä. Huomenna täytyis käydä juttelemassa koulun terveydenhoitajan kanssa mun unettomuudesta. Ehkä se on se ensimmäinen askel...

Nyt ei kyllä irtoa mitään tämän enempää, myöhemmin ehkä jotain viisaampaa luonnoksista.

Postaustoiveita saa laittaa, askissa saa kysyä (ask.fm/AdaAmalia), kommentoikaa mitä mieleen tulee!

Loppuun vielä kiitokset aktiivisuudestanne, kävijämäärätkin ovat nousussa taas! Kiitos rakkaat ♥