Niinpä mä sitten tein sen, mitä eilen suunnittelin. Hyppäsin aamulla junaan, kulutin viimeiset rahani junalippuihin, olin taas poissa koulusta ja tapasin Laurin. Ja mä voin sanoa, että se oli sen arvoista. Jos mulla vain olis rahaa, menisin tällä viikolla vielä uudelleenkin. Mut tää yks kerta saa nyt luvan riittää, mun on pakko sinnitellä seuraaviin lomiin saakka. Mun onnekseni ne lomat saattavat sittenkin olla jo ensi viikonloppuna, joten kyllä mä sinne asti kestän.
Kaikista paras uutinen on kuitenkin teiltä vielä kuulematta. Lauri on sittenkin puolen vuoden mies. Terveydelliset syyt estivät sen koulutuksen, johon hän aikoi, joten puolella vuodella selvitään. Mun rakas kotiutuu siis reilusti aiemmin, kuin mitä mä ensin luulin. Mua itkettää kun mä edes ajattelen. Mä saan sen sittenkin jouluksi kotiin ♥
Miten voi muutama pikku juttu muuttaa mun mielialan näin radikaalisti? Mä istun kotona ikkunalaudalla, kuuntelen sateen ropinaa ja hymyilen yksin. Hulluks ne sanoo, mutta ei se mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti