Sama sekoilu jatkuu, kuin joskus aikoinaan. Olen iloinen, kun saan pidettyä itseni vauhdissa ja minulla on puuhaa. Mutta heti kun tekeminen loppuu, talo hiljenee ja minulla ei ole muuta kuin aikaa, en saa pidettyä itseäni kasassa. Ensin tekee mieli kirjoittaa vaaleanpunaisia sydämiä ja hattaraa ja yhtäkkiä kun alan miettiä liikaa, ukkospilvet valtaavat pään.
Mä en kestä rutiineja. Minulla tulee nopeasti tylsää, kaipaan vaihtelevuutta, tai muutun levottomaksi. En saa mitään aikaan, ahdistun. En kuitenkaan taaskaan uskalla puhua tästä kenellekään, pelkään huonomutsi -leimaa. Tahdon suorittaa, tehdä kaiken täydellisesti, vaikka tiedän, ettei kukaan voi olla täydellinen.
Hajottaa päätä tää stressi.
lauantai 30. tammikuuta 2016
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Oli pakko soittaa ja varmistaa, et säkin vielä rikki oot
Sekavaa, sekavaa, sekavaa. En oikein itsekään tiedä...:
Mä en tiedä, että mitä helvettiä. Mun pää alkaa rakoilla ja mä huomaan sen itsekin. Yritän pitää itseni kasassa ja onnistunkin yllättävän hyvin. Mutta sitten on ne hetket, kun lapsi nukkuu ja istun yksin sohvalla. Mua ottaa päähän, ärsyttää, suututtaa. Oma elämä, ihmiset, "ystävät". Ystäviä on niin kauan, kun kalja maistuu. Sitten, kun ei enää maistu, ei ole ystäviäkään. Ja niille ihmisille mä uskouduin mun elämästä, syvimmistä salaisuuksista ja huonosta olosta. Ne ihmiset kyllä helpottivat pahaa oloani silloin, mutta nyt tunnen itseni typeräksi. Vaikka me vieläkin soitellaan silloin tällöin, niin ei ne ihmiset ole mulle niin tärkeitä enää. En mä mahdu joukkoon lapseni kanssa, enkä edes ilman, jos olen selvänä. Aina täytyy olla sekaisin, kuskina tai yleisenä lainan antajana.
Mä huomaan taas muuttuneeni. Ennen oli ihan ok olla kännissä seitsemän päivää viikossa, polttaa tupakkaa ketjussa olohuoneen lattialla ja kulkea rikkinäiset vaatteet päällä ja vähän toissa päiväistä oksennusta paidan kauluksessa. En mä näe itseäni sellaisena enää. En ulkoiselta olemukseltani, mutten varsinkaan sisältä. Ja mä olen ylpeä siitä, mitä mä olen nyt. Ensimmäistä kertaa koskaan musta ei tunnu, että mun täytyy sopia johonkin muottiin, olla jonkin tietynlainen kelvatakseni joukkoon. Mä en tahdo kelvata joukkoon. Ainakaan sellaiseen joukkoon, jossa multa vaaditaan jotain typeriä ominaisuuksia. Mä olen mä, kännissä silloin kun sille päälle satun, useimmiten kuitenkin selvinpäin, äitinä, ja ylpeänä siitä.
Mä en vain oikein tiedä, kuka mä olen. Äiti, joo. Se määrittää mut nykyisin miltei kokonaan. Ja sitten kun lähden ovesta ulos ilman lasta, en tiedä mitä mä teen, kuka mä olen, millainen mä olen. Ja se hajottaa mun päätä. Mulla ei ole identiteettiä ollenkaan enää.
"Kerro jotain itsestäsi."
Mä olen Ada. Pian 20-vuotias äiti. Ja sit mä olen... Nainen. Tyttö. Jotain. Mä en tiedä.
Mä tavallaan ikävöin vanhoja piirejä, ystäviä, kaikkea ennen sitä ihme säätöä ja mokailua. Mun on kuitenkin hyväksyttävä, että se on mennyttä. Ihmiset tekee toisilleen paskasti, mulle on tehty niin ja mäkin olen tehnyt niin. Ei ole paluuta menneeseen, täytyy vain yrittää rakentaa jotain uutta ympärilleen, taas kerran.
Mä en tiedä, että mitä helvettiä. Mun pää alkaa rakoilla ja mä huomaan sen itsekin. Yritän pitää itseni kasassa ja onnistunkin yllättävän hyvin. Mutta sitten on ne hetket, kun lapsi nukkuu ja istun yksin sohvalla. Mua ottaa päähän, ärsyttää, suututtaa. Oma elämä, ihmiset, "ystävät". Ystäviä on niin kauan, kun kalja maistuu. Sitten, kun ei enää maistu, ei ole ystäviäkään. Ja niille ihmisille mä uskouduin mun elämästä, syvimmistä salaisuuksista ja huonosta olosta. Ne ihmiset kyllä helpottivat pahaa oloani silloin, mutta nyt tunnen itseni typeräksi. Vaikka me vieläkin soitellaan silloin tällöin, niin ei ne ihmiset ole mulle niin tärkeitä enää. En mä mahdu joukkoon lapseni kanssa, enkä edes ilman, jos olen selvänä. Aina täytyy olla sekaisin, kuskina tai yleisenä lainan antajana.
Mä huomaan taas muuttuneeni. Ennen oli ihan ok olla kännissä seitsemän päivää viikossa, polttaa tupakkaa ketjussa olohuoneen lattialla ja kulkea rikkinäiset vaatteet päällä ja vähän toissa päiväistä oksennusta paidan kauluksessa. En mä näe itseäni sellaisena enää. En ulkoiselta olemukseltani, mutten varsinkaan sisältä. Ja mä olen ylpeä siitä, mitä mä olen nyt. Ensimmäistä kertaa koskaan musta ei tunnu, että mun täytyy sopia johonkin muottiin, olla jonkin tietynlainen kelvatakseni joukkoon. Mä en tahdo kelvata joukkoon. Ainakaan sellaiseen joukkoon, jossa multa vaaditaan jotain typeriä ominaisuuksia. Mä olen mä, kännissä silloin kun sille päälle satun, useimmiten kuitenkin selvinpäin, äitinä, ja ylpeänä siitä.
Mä en vain oikein tiedä, kuka mä olen. Äiti, joo. Se määrittää mut nykyisin miltei kokonaan. Ja sitten kun lähden ovesta ulos ilman lasta, en tiedä mitä mä teen, kuka mä olen, millainen mä olen. Ja se hajottaa mun päätä. Mulla ei ole identiteettiä ollenkaan enää.
"Kerro jotain itsestäsi."
Mä olen Ada. Pian 20-vuotias äiti. Ja sit mä olen... Nainen. Tyttö. Jotain. Mä en tiedä.
Mä tavallaan ikävöin vanhoja piirejä, ystäviä, kaikkea ennen sitä ihme säätöä ja mokailua. Mun on kuitenkin hyväksyttävä, että se on mennyttä. Ihmiset tekee toisilleen paskasti, mulle on tehty niin ja mäkin olen tehnyt niin. Ei ole paluuta menneeseen, täytyy vain yrittää rakentaa jotain uutta ympärilleen, taas kerran.
maanantai 18. tammikuuta 2016
18.01.2016
Rakas päiväkirja. Tänään mä päätin lopettaa syömisen, ihan vain protestina itselleni. Mun on niin helvetin paha olla. Vaikka mä olenkin onnellinen elämästä, olen mä silti aina taipuvainen alakuloon. Toisinaan huomaan öisin muiden nukkuessa istuvani ikkunalla, tuijottavani pimeään ja tuntevan sydämeni hakkaavan lujemmin kuin koskaan. Toisinaan mä huomaan yhä ajattelevani, että miksi helvetissä mä en silloin ajanut kallion seinään, kun mulla tosissaan vielä oli siihen tilaisuus. En mä enää voi tehdä niin. En koskaan. Ja niin mä olisin halunnut tehdä. OLISIN. Tyhmä minä, aina niin helvetin tyhmä. Ja kiltti, ihan liian kiltti.
Ihmiset käyttää mua häikäilemättä hyväkseen, elää mun siivellä ja repii mut rikki. Ja silti, silti ne ihmiset on mulle rakkaimpia maailmassa. Vaikka mä en edes ole sitä heille. Mä hymyilen, kuuntelen olen läsnä. Tuen, lainaan rahaa, tarjoan kyydin, ostan oluen. Ja mitä mä saan takaisin? En mitään. En hymyä, kiitosta, vastapalvelusta. Ja mä olen kai niin tyhmä, että mä tiedostamattani nautin siitä.
Mä kokoajan odotan sitä päivää, kun mä olen tarpeeksi vahva ja rohkea jättääkseni kaiken. Ottaakseni vain pienen rakkaani mukaan ja lähteväni pois. Alan pikkuhiljaa kuitenkin tiedostaa, että se päivä ei ole tulossa. Mä tulen luultavasti elämään tässä paskakaupungissa aina, elämäni loppuun saakka. Hymyillen, leikkien onnellista, ollen onnellinen. Ja silti toisinaan öisin mä katson taivasta ja mietin, että kuinka tästä helvetistä pääsee pakoon.
Ihmiset käyttää mua häikäilemättä hyväkseen, elää mun siivellä ja repii mut rikki. Ja silti, silti ne ihmiset on mulle rakkaimpia maailmassa. Vaikka mä en edes ole sitä heille. Mä hymyilen, kuuntelen olen läsnä. Tuen, lainaan rahaa, tarjoan kyydin, ostan oluen. Ja mitä mä saan takaisin? En mitään. En hymyä, kiitosta, vastapalvelusta. Ja mä olen kai niin tyhmä, että mä tiedostamattani nautin siitä.
Mä kokoajan odotan sitä päivää, kun mä olen tarpeeksi vahva ja rohkea jättääkseni kaiken. Ottaakseni vain pienen rakkaani mukaan ja lähteväni pois. Alan pikkuhiljaa kuitenkin tiedostaa, että se päivä ei ole tulossa. Mä tulen luultavasti elämään tässä paskakaupungissa aina, elämäni loppuun saakka. Hymyillen, leikkien onnellista, ollen onnellinen. Ja silti toisinaan öisin mä katson taivasta ja mietin, että kuinka tästä helvetistä pääsee pakoon.
torstai 14. tammikuuta 2016
Wait
Tänään mä ymmärsin, miksi mä olen onnellisempi kuin aikoihin. Koska mä en odota mitään. Ennen mä aina odotin jotain.
"Mä olen onnellinen sitten kun..."
Kun muutan omaan kotiin, kun olen täysi-ikäinen, kun saan ajokortin, kun Laurin armeija loppuu, kun valmistun...
Enkä mä koskaan silti ollut onnellinen, vaikka se asia, jonka piti tehdä mut onnelliseksi, oli jo toteutunut. Aina mä keksin jotain uutta, joka tekisi mut onnellisemmaksi. Nyt mä kuitenkin olen aivan vahingossa tajunnut, että mulla on kaikki, mitä onnellisuuteen tarvitaan.
Ei mulla ole paljon rahaa tai ystäviä, hienoa autoa tai kotia, mutta mulla on kaikki, mitä mä tarvitsen. Pieni, mutta vahva tukijoukko, perhe, ruokaa kaapissa, katto pään päällä ja valoa. Mä selviän arjesta, osaan olla positiivisempi ja jaksan paremmin.
Kuten mä olen aiemminkin sanonut, äitiys sopii mulle. En mä ennen sitä tiennyt tai osannut kaivata, mutta nyt en vaihtaisi mitään.
"Mä olen onnellinen sitten kun..."
Kun muutan omaan kotiin, kun olen täysi-ikäinen, kun saan ajokortin, kun Laurin armeija loppuu, kun valmistun...
Enkä mä koskaan silti ollut onnellinen, vaikka se asia, jonka piti tehdä mut onnelliseksi, oli jo toteutunut. Aina mä keksin jotain uutta, joka tekisi mut onnellisemmaksi. Nyt mä kuitenkin olen aivan vahingossa tajunnut, että mulla on kaikki, mitä onnellisuuteen tarvitaan.
Ei mulla ole paljon rahaa tai ystäviä, hienoa autoa tai kotia, mutta mulla on kaikki, mitä mä tarvitsen. Pieni, mutta vahva tukijoukko, perhe, ruokaa kaapissa, katto pään päällä ja valoa. Mä selviän arjesta, osaan olla positiivisempi ja jaksan paremmin.
Kuten mä olen aiemminkin sanonut, äitiys sopii mulle. En mä ennen sitä tiennyt tai osannut kaivata, mutta nyt en vaihtaisi mitään.
tiistai 12. tammikuuta 2016
Vauva-arkea
Tukka takussa, yöpaita päällä kolmatta päivää putkeen. Oksennusta paidan selkämyksessä, kuolaa hihassa, maitoa tissin kohdalla. Perunatkin voi polttaa pohjaan. Missä harso, onko kukaan nähnyt tuttia? Pitäisi lähteä kauppaan, haalari hukassa, kolme villasukkaa eikä yhtään lapasta. Puhelin soi, perunat alkaa haista palaneelle. Vauva olkapäällä, puhelin korvalla, tarvitsen seitsemän kättä. Vähintään.
Silti rakastan. Rakastan niin kamalasti. Luojan kiitos en päätynyt siihen toiseen ratkaisuun aikoinaan.
tiistai 5. tammikuuta 2016
Good bye
"Sä olet kuulemma aloittamassa opinnot. Lähdössä kesällä pois. Muuttamassa kauas, liian kauas. Yksin. Soluasuntoon, ilman meitä. Mä voin suoraan sanoa, että me ei oltais tultu, mutta silti mua loukkaa se, ettei mulle ole kerrottu. Mua ei ole pyydetty mukaan. Edes omaa tytärtäs sä et ole ajatellut. Sä menet 'vain kolmeksi vuodeksi kouluun'. Kai sä tajuat, että ne kolme vuotta ovat kolme vuotta pois sun tyttäres ensimmäisistä vuosista. Just ne vuodet, kun sun tyttäres oppii sanomaan isä. Kun hän oppii puhumaan, konttaamaan, kävelemään. Sä jäät siitä kaikesta paitsi.
Etkä sä voi kolmen vuoden jälkeen tulla takaisin. Mä tunnen sut kolmen vuoden jälkeen, mutta hän ei. Ei hänellä enää kolmen vuoden jälkeen ole isää. On äiti, minä, ja tiedän, että se riittää. Mutta älä säkään kuvittele, että olet 'vain kolme vuotta poissa'. Ei, et ole. Sä olet hänelle lopullisesti poissa. Ja se tarkoittaa sitä, että olet mulle myös lopullisesti poissa.
En mä kiellä sua menemästä ja mä tiedän, että se on sulle hyväksi. Mä en vain käsitä, miksi sun täytyy lähteä pois. Miksei täällä? Miksi niin kauas?
Sä uhkailit yhdeksän kuukautta häipyväs samantien. Sanoit, ettet halua edes nähdä häntä. Ja kun hän vihdoin oli täällä, sä olit sulaa vahaa. Sä olit läsnä, annoit hänen tottua. Luojan kiitos hän on niin pieni, ettei huomaa sun lähtevän. Ei osaa ikävöidä, ei muista, että sä olet hänet hylännyt. Mutta mä ikävöin, mä muistan. Ja hän aistii sen ikävän.
Mä yritän kuitenkin ymmärtää. Mä en jaksa tapella vastaan, en yrittää puhua sua ympäri. Sä olet päätökses tehnyt, laittanut asiat tärkeysjärjestykseen ja näin sen on silloin mentävä. Ehkä mä vielä joskus ymmärrän, että näin on meillekin parempi."
Etkä sä voi kolmen vuoden jälkeen tulla takaisin. Mä tunnen sut kolmen vuoden jälkeen, mutta hän ei. Ei hänellä enää kolmen vuoden jälkeen ole isää. On äiti, minä, ja tiedän, että se riittää. Mutta älä säkään kuvittele, että olet 'vain kolme vuotta poissa'. Ei, et ole. Sä olet hänelle lopullisesti poissa. Ja se tarkoittaa sitä, että olet mulle myös lopullisesti poissa.
En mä kiellä sua menemästä ja mä tiedän, että se on sulle hyväksi. Mä en vain käsitä, miksi sun täytyy lähteä pois. Miksei täällä? Miksi niin kauas?
Sä uhkailit yhdeksän kuukautta häipyväs samantien. Sanoit, ettet halua edes nähdä häntä. Ja kun hän vihdoin oli täällä, sä olit sulaa vahaa. Sä olit läsnä, annoit hänen tottua. Luojan kiitos hän on niin pieni, ettei huomaa sun lähtevän. Ei osaa ikävöidä, ei muista, että sä olet hänet hylännyt. Mutta mä ikävöin, mä muistan. Ja hän aistii sen ikävän.
Mä yritän kuitenkin ymmärtää. Mä en jaksa tapella vastaan, en yrittää puhua sua ympäri. Sä olet päätökses tehnyt, laittanut asiat tärkeysjärjestykseen ja näin sen on silloin mentävä. Ehkä mä vielä joskus ymmärrän, että näin on meillekin parempi."
maanantai 4. tammikuuta 2016
You're crazy and I'm out of my mind
Uusi vuosi tuo muutoksen. Ja paskat. Samaa vanhaa. Ihan ok silti. Tai ei ok, mutta mä pystyn elämään itseni kanssa. Ei mulla ole enää läheskään niin paha olla kuin ennen. Ei niin pahoja pelkotiloja, ahdistuksia, fobioita. Ei itsetuhoa eikä niin musta mieli.
Viime vuonna tapahtui paljon. Valmistuin, sain lapsen ja kasvoin ihmisenä valtavasti. Tästä vuodesta tuskin tulee yhtä tapahtumarikas, mutta odotan silti paljon. Vauvan kasvua, minun oppimista äidiksi. Toivottavasti myös paljon muuta kivaa vauva-arjen ulkopuolella.
Hyvää uutta vuotta teillekin!
Viime vuonna tapahtui paljon. Valmistuin, sain lapsen ja kasvoin ihmisenä valtavasti. Tästä vuodesta tuskin tulee yhtä tapahtumarikas, mutta odotan silti paljon. Vauvan kasvua, minun oppimista äidiksi. Toivottavasti myös paljon muuta kivaa vauva-arjen ulkopuolella.
Hyvää uutta vuotta teillekin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)