Sekavaa, sekavaa, sekavaa. En oikein itsekään tiedä...:
Mä en tiedä, että mitä helvettiä. Mun pää alkaa rakoilla ja mä huomaan sen itsekin. Yritän pitää itseni kasassa ja onnistunkin yllättävän hyvin. Mutta sitten on ne hetket, kun lapsi nukkuu ja istun yksin sohvalla. Mua ottaa päähän, ärsyttää, suututtaa. Oma elämä, ihmiset, "ystävät". Ystäviä on niin kauan, kun kalja maistuu. Sitten, kun ei enää maistu, ei ole ystäviäkään. Ja niille ihmisille mä uskouduin mun elämästä, syvimmistä salaisuuksista ja huonosta olosta. Ne ihmiset kyllä helpottivat pahaa oloani silloin, mutta nyt tunnen itseni typeräksi. Vaikka me vieläkin soitellaan silloin tällöin, niin ei ne ihmiset ole mulle niin tärkeitä enää. En mä mahdu joukkoon lapseni kanssa, enkä edes ilman, jos olen selvänä. Aina täytyy olla sekaisin, kuskina tai yleisenä lainan antajana.
Mä huomaan taas muuttuneeni. Ennen oli ihan ok olla kännissä seitsemän päivää viikossa, polttaa tupakkaa ketjussa olohuoneen lattialla ja kulkea rikkinäiset vaatteet päällä ja vähän toissa päiväistä oksennusta paidan kauluksessa. En mä näe itseäni sellaisena enää. En ulkoiselta olemukseltani, mutten varsinkaan sisältä. Ja mä olen ylpeä siitä, mitä mä olen nyt. Ensimmäistä kertaa koskaan musta ei tunnu, että mun täytyy sopia johonkin muottiin, olla jonkin tietynlainen kelvatakseni joukkoon. Mä en tahdo kelvata joukkoon. Ainakaan sellaiseen joukkoon, jossa multa vaaditaan jotain typeriä ominaisuuksia. Mä olen mä, kännissä silloin kun sille päälle satun, useimmiten kuitenkin selvinpäin, äitinä, ja ylpeänä siitä.
Mä en vain oikein tiedä, kuka mä olen. Äiti, joo. Se määrittää mut nykyisin miltei kokonaan. Ja sitten kun lähden ovesta ulos ilman lasta, en tiedä mitä mä teen, kuka mä olen, millainen mä olen. Ja se hajottaa mun päätä. Mulla ei ole identiteettiä ollenkaan enää.
"Kerro jotain itsestäsi."
Mä olen Ada. Pian 20-vuotias äiti. Ja sit mä olen... Nainen. Tyttö. Jotain. Mä en tiedä.
Mä tavallaan ikävöin vanhoja piirejä, ystäviä, kaikkea ennen sitä ihme säätöä ja mokailua. Mun on kuitenkin hyväksyttävä, että se on mennyttä. Ihmiset tekee toisilleen paskasti, mulle on tehty niin ja mäkin olen tehnyt niin. Ei ole paluuta menneeseen, täytyy vain yrittää rakentaa jotain uutta ympärilleen, taas kerran.
Hienoa, että oot oivaltanut, ettei paluuta menneeseen ole! Ja semmoiset "ystävät", joiden joukkoon et mahdu selvinpäin, eivät mun mielestä ole oikeita ystäviä koskaan olleetkaan! Paremminkin hyväksikäyttäjiä...:( Oot niin nuori vielä, että ehdit saada uusia, oikeita ystäviä! Oletko hakeutunut mihinkään sellaiseen paikkaan, jossa on muita, nuoria äitejä lapsineen? (Perhekahvila, perhekerhot, avoin päiväkoti yms.) Sellaisissa paikoissa voisit tutustua muihin, samassa tilanteessa oleviin! Ja yleensä niissä lähtee juttu aika helposti luistamaan ventovieraidenkin kesken, kun jutellaan lapsista. (Ja myöhemmin tietysti muustakin!) Toivon sulle rohkeutta hakeutua uusien ihmisten ja kokemusten pariin ja uskallusta jättää sellaiset ns. ystävät, jotka eivät oikeasti välitä susta ja lapsestasi! :) Pidä hyvää huolta vauvelista edelleen! <3
VastaaPoista"vanhus"
Mä olen kyllä selaillut netistä erilaisia kerhoja ja muita, mutta mitään sopivaa ei tunnu tästä lähettyviltä löytyvän :( Vauvauinti, joo, mutta ei mun terveydentilani riitä siihen, eikä se muutenkaan tunnu omalta. Jonkun kerhon löysin, mutta se on vain yli kolme vuotialle. Enkä mä tiedä riittäisikö mulla uskalluskaan, vaikka löytäisinkin jonkin paikan. Aika yksin täällä ollaan.
PoistaTarkista vielä Mannerheimin lastensuojeluliitto ( MLL) ja Pelastakaa lapset ry. Jooko? Sattuisiko em. järjestöillä olemaan jotain kahvilatoimintaa tms. vauvaperheille paikkakunnallasi. Ja sit on tietysti olemassa seurakunnan perhekerhoja tai vauvamuskareita, mutta eihän niitä kai kaikilla pienemmillä paikkakunnilla ole. Olen vain jotenkin ajatellut, että asut jossakin pienehkössä kaupungissa ja kyllä kaupungeissa yleensä jotain tuon kaltaista toimintaa vauvaperheille on...Kannattaa vielä tsekkailla! Onnea seuran etsintään!
VastaaPoistat: "vanhus"