Throw it on me

Samat biisit soi radiossa päivästä toiseen, pakko kuunnella vain hiljaisuutta toisinaan. Sekin kuulostaa niin tyhjältä, että ahdistaa. Tuntuu, kuin mun ohimoilla laukkaisi tuhat villihevosta ja keuhkot olisivat painautuneet kasaan. Hiukset on enemmän takussa kuin aikoihin, enkä jaksa edes harjata. Pitäis jotain aktiviteettia keksiä, tuo lapsi kaipaa muutakin kuin neljä seinää ja surunaamoja.

Tää kaupunki on sekaisin. Ihmiset riehuu puukkojen kanssa ja satuttaa toisiaan. Mä en vieläkään saa pakkaa kasaan, pitäiskö mun vaan ottaa ja lähteä?

Lähtöjä ja palaamisia

Ajan myötä tällainen vain rikkoo ihmisen sisältä, se on huomattu ennenkin. Jättää arpia iholle ja ovet raolleen niin, että kylmä pääsee sisälle. Jäädyttää tunteet ja kaiken, minkä kukaan on koskaan saanut värähtelemään. Uurtaa syvempiä uria silmäkulmiin, kuin liika siristely on koskaan voinut kenellekään tehdä. Levittää meikit poskille kerta toisensa jälkeen, vaikka pitäisi näyttää aina hyvältä.

Kylmä syystuuli puhaltaa navakammin kuin muistan koskaan aiemmin puhaltaneen. Kai se teki niin myös syksyllä 2015, mutta silloin se ei tehnyt niin kipeää. Ovi paiskautuu kiinni, tuijotan rattia. Täytyy tarttua heti kiinni arjen lahkeesta, raahautua perässä ja yrittää olla ruhjomatta itseään maanantain nilkoissa, sillä jos en nyt tartu kiinni, makaan sängyn pohjalla vielä perjantainakin. Käyn kaupassa, vaikken edes tarvitse mitään. Ihan vain sen takia, että voin sanoa jatkaneeni eteen päin taas kerran, vaikka kaikki jo olettavat minun koteloituneen omaan kuoreeni, kuten aina aiemminkin.

En ymmärrä miten kaikki sattuu aina niin pahasti mua, olenko mä muka niin herkkä? Mä tiedän, ettei me olla enää mitään. Mä tiedän, että sä käyt meidän luona vain velvollisuudesta ja silti, kerta toisensa jälkeen mä annan sun kauniiden valheiden upota muhun kuin kuuma veitsi voihin. Ja joka kerta sun lähtösi lamaannuttaa keuhkot, tukkii hengitystiet ja nostaa kyyneleet silmiin.

Olis meistä voinut tulla jotain, mä mietin vieläkin, liian kauan sun lähtösi jälkeen. Olisin mä voinut tehdä kaikkeni sen eteen. Ja niinä hetkinä mä unohdan, että mä jumalauta tein kaikkeni. Ihan vittu kaiken, mitä mä vain keksin. Ja silti, silti sun oli mentävä. Ja niin oli oikein.

Missing you

Voi helvetti miten vaikeaa. Aamuisin herätessäni puhelimessa on viesti: "huomenta, rakas". Ihanaa, joo. Mut mitä helvettiä? Hän on niin kaukana, ettei mitään järkeä. Hän päätti lähteä, jättää meidät tänne ja olla poissa vuosia. En mä voi vuosia odottaa ja ikävöidä, hukata aikaa häneen, kun en edes tiedä, toimiiko tää sit enää. En mä kestä mitään etäsuhdetta nyt, mulla on muutakin stressattavaa. Ja sitä paitsi, me käytännössä erottiin jo. Mä päätin jo, että mä en näillä kilometreillä pysty.

Miks pitää tehdä aina kaikesta niin vaikeaa mulle? Mä kaipaan yksinkertaisuutta ja rutiineja, en tällaista stressiä lainkaan. Niin helvetin monimutkaista, että pää sekoaa.

Tässä filmin loppukohtaus, finito, the end

Vauva on ollut yhtä kauan ulkona kohdusta, kuin hän oli siellä sisällä. Hirvittää tää ajan kulku. Päivät tuntuu kestävän ikuisuuden, mutta kuukaudet vierii niin nopeasti, etten ehdi edes tajuta.

Mä olen ollut hyvä äiti. Ihan helvetin hyvä, olosuhteisiin nähden. Mä olen yrittänyt tehdä kaiken "oikein", terveellisimmällä ja raskaimmalla tavalla. Kestovaippaillut, täysimettänyt kuusi kuukautta, kokannut jokaisen ruoan itse. Ja Lauri on ollut hyvä isä, toisinaan. Silloin, kun on ollut läsnä.

Nyt hän ei ole läsnä. Ei ole aikoihin. Ja mä en oikein vieläkään tiedä, mitä tästä tulee. Mä tarvitsisin puhtaan alun, mutten oikein tiedä mitä se tarkoittaa. Muuttoa? Ehkä. En tiedä vielä. Jotain pitäis keksiä.