Ajan myötä tällainen vain rikkoo ihmisen sisältä, se on huomattu ennenkin. Jättää arpia iholle ja ovet raolleen niin, että kylmä pääsee sisälle. Jäädyttää tunteet ja kaiken, minkä kukaan on koskaan saanut värähtelemään. Uurtaa syvempiä uria silmäkulmiin, kuin liika siristely on koskaan voinut kenellekään tehdä. Levittää meikit poskille kerta toisensa jälkeen, vaikka pitäisi näyttää aina hyvältä.
Kylmä syystuuli puhaltaa navakammin kuin muistan koskaan aiemmin puhaltaneen. Kai se teki niin myös syksyllä 2015, mutta silloin se ei tehnyt niin kipeää. Ovi paiskautuu kiinni, tuijotan rattia. Täytyy tarttua heti kiinni arjen lahkeesta, raahautua perässä ja yrittää olla ruhjomatta itseään maanantain nilkoissa, sillä jos en nyt tartu kiinni, makaan sängyn pohjalla vielä perjantainakin. Käyn kaupassa, vaikken edes tarvitse mitään. Ihan vain sen takia, että voin sanoa jatkaneeni eteen päin taas kerran, vaikka kaikki jo olettavat minun koteloituneen omaan kuoreeni, kuten aina aiemminkin.
En ymmärrä miten kaikki sattuu aina niin pahasti mua, olenko mä muka niin herkkä? Mä tiedän, ettei me olla enää mitään. Mä tiedän, että sä käyt meidän luona vain velvollisuudesta ja silti, kerta toisensa jälkeen mä annan sun kauniiden valheiden upota muhun kuin kuuma veitsi voihin. Ja joka kerta sun lähtösi lamaannuttaa keuhkot, tukkii hengitystiet ja nostaa kyyneleet silmiin.
Olis meistä voinut tulla jotain, mä mietin vieläkin, liian kauan sun lähtösi jälkeen. Olisin mä voinut tehdä kaikkeni sen eteen. Ja niinä hetkinä mä unohdan, että mä jumalauta tein kaikkeni. Ihan vittu kaiken, mitä mä vain keksin. Ja silti, silti sun oli mentävä. Ja niin oli oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti