No need for it

"Äidin oma jaksaminen heikentynyt, suositellaan ottamaan yhteyttä ensi- ja turvakotiin ja seurataan tilannetta."

Oonhan mä nyt ihan helvetin puhki, mut silti, ei saatana. Ihan hyvin meillä menee. Nukun viisi tuntia yössä, juon kolme kuppia kahvia ja saan itseni käyntiin. Selviydyn pakollisista ja vähän ylimääräisistäkin. Pienen rakkaan nukahdettua jaksan katsoa jakson lempiohjelmaani ja nukahdan sohvalle. 

Lauri ei edelleenkään ota kantaa. Kuten mä aina tiesin, hän on mun kanssa, muttei lapsen. Huomioi kyllä, muttei hoida. Ja se on ihan fine. Mun päätökset, mun lapsi, mun vastuu. Yksinhuoltaja mä olenkin, siitä maksetaan mulle, enkä mä kadu sitä. Ottaa se toisinaan päähän, ettei kukaan muu ole heräämässä joka toinen kerta tai edes kerran sadasta, mut mä jaksan kyllä.

En mä halua mitään tukitoimia. En halua. Haluan hoitaa itse asiani. Mä olen aina ollut sellainen ja olen yhä.

Kaikki hyvin

Kesä. Rakastan. Mä olen viimeisen viikon aikana ollut sosiaalisempi kuin koko kuluneen puolen vuoden aikana yhteensä. Kaikki on hyvin taas. Pieni rakas kasvaa, oppii ja mun rakkaus kasvaa siinä samalla. Laurin opiskelut lähestyy ja kaikki on epävarmaa siltä osin. Etäsuhde, en odota innolla. Enkä usko sen toimivan, mutta en nyt manaa etukäteen.

Pian on juhannus ja me lähdetään minilomalle kaikki yhdessä. Eipä tänne sen kummempia, pakko oli vain tulla kertomaan, että kaikki ok!

Äidit tulee kertoo susta varottavii satuja

Loppujen lopuksi on ollut melko mielenkiintoista seurata vierestä mun entisen kaveripiirin sekoiluja samalla, kun mä itse olen kasvanut äidiksi. En voi enää muuta sanoa, kuin että luojan kiitos mä en ole niissä kuvioissa mukana enää. Toki mä pidän yhteyttä muutamaan ihmiseen, mutten enää ole heidän kanssaan sekoilemassa kaupungilla öisin. Eikä heidän sekoilunsa herätä mussa enää mitään muuta, kuin häpeää heidän puolestaan. Enkä mä vieläkään käsitä, miten mä olen joskus ollut aivan samanlainen, enkä ole edes tajunnut sitä silloin itse.

Kaikki ihmettelee, että miks mä en halua nähdä vanhoja kavereita enää. Miks mä en vaan ota vauvaa mukaan ja mee jointtirinkiin, ei pienet savut mitään haittaa. Miks mä en jätä vauvaa hoitoon ja lähde radalle. Mielummin mä herään aamulla pirteänä, fressinä pienen rakkaan vierestä, kuin krapulaisena jonkun paskaisen yksiön lattialta. Voin sitten juoda aamukahvia omalla sohvalla ja lukea Facebookista, että kuka on joutunut putkaan tänä maanantaina. Maanantai, ammattilaisten päivä jne.

Musta tuntuu, että mä olen tullut vanhaksi. Olen liian vanha sekoilemaan tuollaisia teinijuttuja enää. Siinä vaan on se pointti, että mä olin koko porukan nuorin. Toiset ne ei kai kasva aikuiseksi koskaan.

"Onks kukaan nähny mun puhelinta ja toista kenkää, mä hävitin ne yöllä jonnekin?!?!?! Molemmat polvet auki ja musta silmä voi vittu mikä ilta xDDD"

Sotku

Mulla ei meinaa pysyä pakka kasassa, ei sitten millään. Aistiyliherkkä eroahdistuslapsi, vain öisin kotona oleva kakara mies ja paikkoja tuhoava kissa saavat mun hermoni kiristymään uskomattoman tiukalle toisinaan. Meillä ei nukuta öisin, eikä varsinkaan päivisin, meillä ei syödä, vaan pelleillään ruuan kanssa. Meillä ei edelleenkään osata kontata ja sekös vasta pikkuista ottaakin päähän. 

Tiskivuori kasvaa kasvamistaan, pölypallot juoksevat kilpaa sohvien alta pakoon. Mua ei jaksa kiinnostaa tää sotku edes enää, ei täällä käy kukaan kuitenkaan. Kun joskus edes pääsisi rauhassa suihkuun, se riittäisi mulle just nyt oikein hyvin.