Oonhan mä nyt ihan helvetin puhki, mut silti, ei saatana. Ihan hyvin meillä menee. Nukun viisi tuntia yössä, juon kolme kuppia kahvia ja saan itseni käyntiin. Selviydyn pakollisista ja vähän ylimääräisistäkin. Pienen rakkaan nukahdettua jaksan katsoa jakson lempiohjelmaani ja nukahdan sohvalle.
Lauri ei edelleenkään ota kantaa. Kuten mä aina tiesin, hän on mun kanssa, muttei lapsen. Huomioi kyllä, muttei hoida. Ja se on ihan fine. Mun päätökset, mun lapsi, mun vastuu. Yksinhuoltaja mä olenkin, siitä maksetaan mulle, enkä mä kadu sitä. Ottaa se toisinaan päähän, ettei kukaan muu ole heräämässä joka toinen kerta tai edes kerran sadasta, mut mä jaksan kyllä.
En mä halua mitään tukitoimia. En halua. Haluan hoitaa itse asiani. Mä olen aina ollut sellainen ja olen yhä.
Sun jaksaminen ja vointi vaikuttaa lapsen vointiin. Ei ole enää kyse siitä, että sä "pärjäät ilman tukitoimia," sun on pakko miettiä lastaskin.
VastaaPoistaEn mä ainakaan itse huomaa, että mun väsymys olis yhtään mistään lapselta pois. Mä teen kaikki samat asiat kuin aina aiemminki, jaksan, kun on pakko. Omat jutut, leffojen katselu ja sen sellainen vain jää iltaisin pois. Mut kyllä mä silti näillä näkymin apua olen hankkimassa kuitenkin, ihan vain sen takia, etten jaksa kuunnella muiden turhaa huolehtimista kokoajan.
Poista