-

Vieläkin mä havahdun öisin kauhun tunteeseen. Puoli unessa haparoivin käsin etsin sinua viereltäni. Sänky tuntuu kylmältä ja tyhjemmältä kuin koskaan. Muistan, että et ole ollut täällä enää aikoihin. Ehdin vierittää muutaman kyyneleen lempi viinini väriselle tyynyliinalle, ennen kuin vaivun takaisin uneen. Hetkeä myöhemmin herään painajaiseen ja tyynyliinan puna on syventynyt entisestään kyynelten kasteltua siihen sydämen muotoisen jäljen.

Neljältä aamuyöllä huojun jääkaapin edessä mielessäni isän sanat "älä pidä jääkaapin ovea auki, sähköä kuluu". Juon suoraan tölkistä maitoa, melkein yhtä kylmää kuin sinun sydämesi on. Käännän radion päälle ja käperryn peittoni kanssa sohvalle.

Havahdun silloin tällöin radiosta kantautuviin ääniin, mutta jatkan katkonaista untani. Kymmeneltä havahdun puhelimen sointiin. Paramore kaikuu tyhjille seinille, en tee elettäkään vastatakseni. Olen liian väsynyt ja liian kipeä. Uudet tutkimukset lähestyvät uhkaavasti ja vakava ilmeiset lääkärit taitavat tosissaan pelätä mun halvaantuvan. En mä pelkää sellaisia. En mä pelkää mitään.

Kymmentä vaille kaksitoista mä saan itseni vaivoin pystyyn. Tarkistan kuka soitti. Et se kuitenkaan ole sinä, joten ei sillä niin väliä. Istun liian pitkään sohvalla uppoutuen musiikkiin, unohdan hoitaa päivän kiireelliset virastoasiat ja kiroan kun on jo liian myöhäistä. Huomenna sitten. 

Illalla, ennen nukkumaan menoa mä seison keskellä asuntoa. Loputon astiavuori huojuu tiskipyödillä ja -altaassa. Vaatteita ei ole kaapissa paljon nimeksikään ja lattioita ei näy vaatekasojen alta. Sinun t-paitasi roikkuu yhä oven päällä, siinä se on ollut jo liian pitkään. Lakanat pitäisi vaihtaa, mutta uskon vieläkin haistavani niissä sinun partavetesi. Ehtiihän sitä myöhemminkin. 

Juuri ennen kuin suljen silmäni, mieti kuinka ikävöinkään sinua. Oi mitä kaikkea meillä olisi voinut olla, jos kaikki olisi mennyt toisin. Suljen silmäni ja hajoan pieniksi kappaleiksi lakanoiden väliin. Huomenna on taas pakko kasata itsensä uudelleen.

"Jos sä joskus opit arvostaa myös tappavan tylsistyttäviä miehiä, sä tiedät mist mut löytää"

Outoa olla yksin. Outoa, mutta erilaista kuin ennen. Ennen tää asunto tuntui pahalta, seinät kaatui niskaan ja kulutin aikani kävelemällä pitkin tyhjiä katuja ja tuijottamalla kellon viisareita. Tänään havahdun puhelimen pirinään. Taisi se soida ainakin kolmesti aiemmin, mutten jaksanut liikkua. Olen maannut paikallani päiviä, juuri ja juuri jaksanut nousta edes hoitamaan pakolliset asiat.

Lääkkeiden vieroitusoireet kiusaavat vieläkin hetkittäin. Kivut ovat vielä pahempia. En saa uusia lääkkeitä tilalle, "ne ei tee hyvää sikiölle", ne sanoo. Teenkö mä hyvää sikiölle? Ei tällaisen ihmisen sisällä voi kasvaa mitään hyvää.

Jatkuva ravaaminen tutkimuksissa sun muissa uuvuttaa mua. Tekisi mieli jäädä kotiin tuijottamaan seinää. Jälkikäteen tuntuu kuitenkin hyvältä, että menin. Nukun neljän tunnin päiväunia ja siihen päälle vielä kahdentoista tunnin yöunet. Olen vuorokaudesta enemmän unessa, kuin hereillä ja olen onnellinen siitä.

Paniikkikohtaukset ovat lisääntyneet viimeaikoina ja kaupassa käyminenkin tuntuu ylitse pääsemättömältä. Aina on pakko ottaa joku mukaan, tai muuten paniikki iskee viimeistään kassajonossa. Onneksi on joku, jota pyytää.

Asumisjärjestelyt ovat vieläkin vähän vaiheessa, enkä mä oikein tiedä, että miten mä tahdon edes ne järjestää. Mulla on vaihtoehtoja, mutta mikään ei tunnu tarpeeksi hyvältä. Tai kyllä mä itselleni ne kelpuuttaisin molemmat, mutta mun on pakko miettiä sitä, että uhkaavan nopeasti meitä on kaksi. Täytyy opetella ajattelemaan asioita myös sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei näkökulmaansa osaa tuoda ilmi sanoin.

Tää on kuulemma riskiraskaus. Kukaan ei vieläkään tiedä, pystynkö mä synnyttämään. Toivon salaa, että en. Leikkaisivat sen ulos, niin ei ainakaan tarvitse miettiä, että sattuuko mua vielä enemmän kuin synnytys tavallisesti. Tai olishan se toisaalta hienoa kokea niin sanottu tavallinen synnytyskin, mut musta vaan tuntuu, että joku menee väkisinkin vituiksi.

Lauri on poissa ja tutut tietävät sen. Psykoosia mä epäilen, mutta mikäs mä olen toisten mielenterveyttä analysoimaan, itsekin sairas ihminen. Siellä se kuulemma makaa kotonaan eikä vastaa puhelimeen. Mä luovutin soittamisen suhteen jo aikoja sitten, turhaa mun on vastaajalle jutella. Ja kyllä mä tiesin tämän olevan edessä ennemmin tai myöhemmin, joten ei se edes tunnu niin pahalle, kuin mä oletin sen tuntuvan.

Mä olen jotenkin ihan äärettömän tyhjä. Vähän niin kuin avaruus. Muutamia ajatusmöykkyjä kelluu mun päässäni, mutta kaikista helpointa on vain tuijottaa seinää ja olla miettimättä mitään. Vasta siinä vaiheessa, kun murunen menee väärään kurkkun, tajuan syöväni ruisleipää. Toimin automaattiasetuksilla, vailla ajatustoimintaa. Yhtä virkeänä, kuin koomapotilas.

Älä valita

"Aina sä vain valitat, kuinka sua sattuu."

Mulla on takana useita vuosia hermokipua, jatkuvaa vihlomista ja särkyä. Mä en muista, millaista on olla kivuton. Mä en muista, millaista on nukkua kunnolla, millaista on juosta, uida, tanssia. Mikään lääke ei vie mun kipuani pois ja se on läsnä jopa unissa. Mä herään kymmenen tunnin yöunien aikana vähintään viisi kertaa. Mä olen jatkuvasti mustelmilla, mä en jaksa kantaa kauppakassia, enkä mä pysty ottamaan vaatteita kaappieni ylähyllyiltä. Mä en saa limsapullon korkkia auki, enkä mä jaksa kävellä pitkiä matkoja.

Mä käyn erilaisissa hoidoissa ja tutkimuksissa useita kertoja viikossa, mun lääkitykseni maksaisi noin viisikymppiä viikossa, jos mä voisin sitä käyttää. Mä olen yrittänyt sinnikkäästi tehdä töitä ollakseni normaali, mutta mitään ei tapahdu. Kukaan ei tiedä syytä tälle, ei parannuskeinoa, ei sopivaa lääkitystä. Ei ole olemassa mitään keinoa päästä tästä eroon. Odotetaan vain ihmettä, joka ei ole tapahtumassa. Mä olen maksanut omasta lompakostani tuhansia euroja ja sosiaalitoimelle kustannuksia on tullut vieläkin enemmän. Kaikki raha tyhjästä, mitään ei ole tapahtunut.

Aina mä vain valitan. Mä en edes tajua, miten kukaan kehtaa sanoa niin. Jos mä kerran päivässä sanon, että hei mua sattuu, voisitko sä tehdä jutun x mun puolestani, niin sekö on valittamista? Kukaan ei edes tajua, mitä mä käyn läpi. Mä ottaisin tilalle melkein minkä tahansa muun sairauden, kunhan mun ei vaan tarvitsisi olla jatkuvasti kipeä. Mä en kuitenkaan saa valita, joten kai mä saan edes valittaa silloin tällöin?

Those lovely words were all a lie

Psykologi sanoo mun mielenterveyden menneen huonompaan suuntaan. Musta itsestäni tuntuu paremmalta. Ehkä tää on se piste, missä mä alan olla niin sekopää, etten mä edes itse huomaa sitä. Pian mä olen psykoosissa tai jossain, leijun pilvissä yksisarvisten kanssa, enkä tiedä tästä maailmasta mitään.

Elämä tuntuu pahalta. Musta alkaa tuntua siltä, että kaikki vastoinkäymiset ovat kovettaneet musta aikalailla tunteettoman ja kylmän. Tai kyllä mä tunnen asioita, mutta jotenkin mä vain osaan olla välittämättä yhtään mistään, mitä mä en ole osannut aiemmin. Tavallaan se tuntuu hyvältä, mutta tavallaan se myös pelottaa mua.

Mä uskon, että jokaisella ihmisellä on hajoamispiste. Se piste, jolloin hän on saanut liikaa kantaakseen, eikä vain pysty enää. Ei siihen välttämättä kuole, ei edes käytä läheltä, mutta siinä pisteessä tapahtuu jotain. Sitä vain muuttuu pysyvästi, eikä koskaan palaudu ennalleen. Menee lopullisesti rikki. On niin hajonnut, ettei voi koskaan enää olla sata prosenttisen onnellinen, eikä koskaan enää hymyillä silmillä ja suulla samaan aikaan. Musta tuntuu, että mä olen aika lähellä sitä pistettä.

Mä olen parantumattomasti sairas. Mun elämän suunnitelmani oli sinnitellä 27-vuotiaaksi ja sen jälkeen päästä kaksseiska -kerhoon. Lapsi tuli ja muutti kaiken. En mä voi kaksseiskana lähteä. En vielä aikoihin. Mun on oltava vahva ja ehjä, vaikkei musta tunnu yhtään siltä. Mun täytyy löytää voimia, vaikkei niitä ole. Mun täytyy hyväksyä se, että musta tulee yksinhuoltaja 19-vuotiaana. Mun läheisetkään ei hyväksy sitä, mikä tekee kaikesta vielä vaikeampaa. Jonkin ihmeen takia mä vain olen päättänyt pärjätä, enkä mä ole enää aikoihin epäröinyt päätöstäni hetkeäkään.

Mun ja Laurin juttu alkaa olla kasassa. Me rakastetaan niin kauheasti, ettei osata luopua, mutta tehdään se hitaasti ja ehkä vieläkin tuskallisemmin, kuin oli tarkoitus. Nähdään toisinaan, maataan sängyllä sylikkäin ja jutellaan. Ollaan lähekkäin, kuunnellaan toistemme hengitystä ja pyydellään anteeksi. Vaikka mä tiedän tämän olevan tuskallisin mahdollinen tapa erota, tuntuu se silti turvalliselta. En mä tahdo jättää rakastamaani ihmistä ilman hyvästejä. Mä tahdon erota kyyneleet silmissä, ystävinä.

Siinä vaiheessa mulla on luultavasti valtava vatsa. Hänellä suuret matkalaukut ja rikkikuluneet kengät. Asemalla me suudellaan vielä viimeisen kerran, ei sanota mitään ja hän lähtee, eikä palaa koskaan. Mä otan yhteyttä, tai sitten en. Sinnittelen omillani niin kauan, kunnes elatusapua on pakko hakea, jos on. Säästän valokuvat ja muistan puhelinnumeron ulkoa vielä vuosien kuluttua. En koskaan soita. Törmään kadulla yhteisiin tuttuihin, jotka muistuttavat hänestä.

Eniten mä kuitenkin pelkään sitä, miltä lapsi näyttää. Mä tiedän totuuden jo nyt. Kaikki heistä näyttävät samalta. Hänen vanhempansa, sisarensa, serkkunsa. Kaikki tunnistaa helposti samaksi suvuksi. Miksi hänen lapsensa olisi poikkeus? Mun vatsassani kasvaa ihminen, joka muistuttaa mua elämäni rakkaudesta, joka ei rakastanut mua takaisin yhtä paljon.

Sekavaa. Ajatusten virtaa, migreeni purettuna paperille. Kyllä tää tästä.

Painu vittuun mun elämästä

"Se ämmä pilaa mun elämän. Mä olisin melkein valmis vaikka tappamaan sen päästäkseni eroon siitä kakarasta. Kukaan ei tajua kuinka vaikeaa mun on selvitä rahallisesti, kun se lehmä imee mut tyhjiin. Mä tiedän, että se tulee menemään niin. Se ei ajattele kuin itseään, oikeesti se on itsekkäin ihminen jonka mä olen koskaan tuntenut."

Vitun munaton paska, kantaisit edes vastuun omista tekemisistäs. Miettisit mihin sen kyrpäs tunget ja miettisit joskus asioiden seuraamuksia. Kaikki ei aina mee just niin kuin sä tahdot, enkä mä elä täällä miellyttääkseni sua. Sä oot täysin tietoisena harrastanu seksiä mun kanssa ja mä oletan yli kakskymppisen äijän tietävän mitä käy ennemmin tai myöhemmin, jos panee ilman kumia. Nyt niin on käynyt ja sun on turhaa jauhaa paskaa musta mun selkäni takana mun omille ystäville. Tajuatko sä, että se on tappouhkaus? Mä voisin viedä sen oikeuteen heti, jos mä todella olisin se itsekäs ämmä, joka sä väität mun olevan. Mut ei, mä ajattelen sun parasta ja siedän tätä paskaa vielä kaiken tän jälkeen.

Ainakin yhtä ämmää sä olet mun selkäni takana lykkinyt ja tuskin oon ainoa, kenen kohdalla käy vahinko. Mä oon vaan tietääkseni ainoa, jolla on riittävästi itseluottamusta pitää se lapsi. Sä häivyt kuvioista ja jatkat touhujas. Teet saman paskan jollekin toiselle ja odotas vaan, kohta sulla on niitä lapsia vähän joka kulmalla.

Kasvaisit aikuiseks, kaikki ei aina pyöri sun napas ympärillä. Painu vittuun mun elämästä, loppu vuodesta nähdään virastoissa, kun mä vien sulta jokaisen sentin, jonka irti saan.

Käännän lujempaa musiikkii

Hiljaista pitelee. Kaikki on ollut niin aaltoilevaa, etten oikein ole tiennyt, mitä kirjoittaa. En mä teitä ole unohtanut, vaan ollut vain vähän liian mietteliäs kirjoittaakseni mitään järkevää.

Elämä alkaa ottaa jonkinlaista suuntaa ja kaikki muuttuu enemmän, kuin mä osasin koskaan olettaa. Lauri tekee hiljaista lähtöä mun elämästä. Toisena hetkenä hän on paras tuki, mitä voin kuvitella ja toisena hetkenä hän seisoo tavarat pakattuna eteisessä. Ei hän oikein itsekään tiedä, mitä on tekemässä. Vauvan ultrakuva pääsi kunniapaikalle hänen työpöydälleen, mutta silti hän aikoo kadota meidän elämästä ennemmin tai myöhemmin.

Mä järjestelen ylioppilasjuhlia, sain luultavasti uuden asunnon ja ravaan sairaalassa miltei päivittäin. Mua hoidetaan ja mä pärjään. Tällä hetkellä menossa on kaksi eri fysioterapiaa, lääkärin käyntejä, psykoterapia, psykologikäyntejä. Ultraa, verikokeita ja seurantaa. Tiivistä terveydentilan tarkkailua ja sen sellaista. Pyörätuoliin mä luultavasti tulen sen vatsani kanssa päätymään, mutta se on sen ajan murhe.

Mä tiedän, että myös mun perheeni tulee jättämään mut. Mä tiedän sen varmemmin, kuin koskaan. Mä olen kuitenkin tiukasti valinnut sen asenteen, että päivä kerrallaan mennään ja kaikki mitä tapahtuu, on tarkoitettu tapahtuvaksi.

Yksinäisyydestä

Ennen, kun mä olin yksinäinen, mulla oli tapana istua kolmelta yöllä olohuoneen lattialla, polttaa tupakkaa ja kuunnella surullista musiikkia. Mulla ei ollut ketään, kenelle soittaa, eikä ketään, kuka ymmärtäisi. Oli vain tupakka, minä ja musiikki, ja ulkopuolinen maailma tuntui kadonneen kokonaan. Mä saatoin istua siinä tunteja, polttaa ketjussa ja unohtaa olevani olemassa.

Nykyään mulla on ystäviä. Todellisia ystäviä, joiden käsiin mä luottaisin vaikka henkeni ja hekin luottavat muhun niin paljon. Vaikkei me olla tunnettu kauaa, he tietävät millainen mä olen ihmisenä ja he ovat samanlaisia mulle. Mua arvostetaan ja mä olen osa porukkaa. Mulle soitetaan, eikä mun aina tarvitse juosta perässä. Silti mä olen toisinaan yksinäinen. Etenkin sen jälkeen, kun todella sisäistin, millaiseksi mun elämäni tulee muuttumaan, mä olen alkanut taas erkaantua porukasta. Mä en voi olla riehakas teini umpijurrissa keskustassa. Mä en voi istua tupakan savussa kuuntelemassa musiikkia keskellä yötä, enkä tehdä mitään, mitä meillä on yhdessä ollut tapana tehdä. Toki mä olen mukana silloin, kun ollaan selvinpäin ja toki mua pyydetään mukaan muulloinkin, mutta en mä enää voi mennä ihan milloin tahansa. Ja se tekee musta yksinäisen.

Nyt, perjantain ja lauantain välisenä yönä, kello 1.54 mä istun yksin kotona, olohuoneen lattialla ja kirjoitan teille tätä tekstiä. Sen jälkeen mä ajattelin kirjoittaa päiväkirjaa, syödä jogurttia ja käydä nukkumaan. Ja mua jopa hieman pelottaa se, että tällainen yksinäisyys tuntuu hyvältä.

Mua ei enää ahdista istua yksin kotona kirjoittamassa, eikä mua ahdista se, että mä en ole mukana bileissä. Mä olen täällä, kotona, rauhassa. Kasvatan vatsassani jotain, mikä on kaiken tämän arvoista. Rakennan pala palalta elämääni uudelleen kokoon, täysin uudenlaisista palasista. Pian mä näen sen pikkuisen ruudulla ensimmäistä kertaa ja pian mä toivottavasti allekirjoitan paperit meidän uudesta kodista. Pian mä ostan kalusteita, hankin äitiystäviä ja alan elää sellaista elämää, jota mä en ole osannut hetki sitten edes kuvitella.

Mä en vielä tiedä, ketkä ihmiset tulevat olemaan osana sitä elämää. Mä en tiedä, ovatko mun vanhempani mukana siinä, enkä mä todellakaan tiedä, onko Lauri. Ja jos on, niin missä roolissa. Tommi on, sen mä tiedän. Ja hänen kihlattunsa myös. Nykyisistä ystävistä on muutama varma tapaus ja loput varustettuna suurella kysymysmerkillä. Päivä päivältä mä olen kuitenkin varmempi siitä, että aivan yksin mä en tule olemaan ja se tuntuu hyvältä.

Juuri niin

Alkuvuosi 2013, hän juo päärynäsiideriä tyhjässä rappukäytävässä, hymyilee mulle, eikä sano mitään. Mä istun muutamaa porrasta alempana ja etsin huoltoyhtiön puhelinnumeroa netistä. Avaimet sisällä, taas kerran. 

En mä vieläkään tiedä, miksi mä edes istuin siinä. Ei me oltu tunnettu kauaa, eikä mulla ollut mitään velvollisuutta odottaa oven avaajaa hänen kanssaan kylmässä rappukäytävässä neljältä aamuyöllä. Ja jos hänen naiseltaan olisi kysytty, mulla ei olisi edes ollut lupaa istua siinä. Mutta hänen naiseltaan ei kysytty. 

Eikä mulla koskaan ollut mitään velvollisuutta istua hänen työpaikallaankaan, mutta silti mä jostakin käsittämättömästä syystä vietin siellä enemmän aikaa, kuin kotonani. Siihen aikaan me liikuttiin aina yhdessä, vaikkei se olisikaan ollut sallittua. Mun olisi pitänyt käydä koulussa ja hänen olisi pitänyt säästää aikaansa naiselleen, mun parhaalle ystävälleni. Mut jostain syystä kaikki vain meni niin ja mä olen vieläkin helvetin onnellinen, että meni. 

Päivät kuluivat, kuukaudetkin. Hän oli yhä syvemmällä velkahelvetissä. Mä näin, kuinka häntä osoitetaan aseella ja lukemattomia kertoja mä olin alaovella vastassa poliiseja. Mä näin kuinka vaikeaa hänellä oli ja niin oli meilläkin. Silloin mä vielä luulin, ettei mikään mene, kuten on tarkoitettu, mutta nyt mä tiedän kaiken menneen tismalleen oikein. 

Mä seurasin vierestä, kun hän erosi, löysi uuden, erosi ja löysi taas uuden. Mä näin, kuinka häntä sattui kerta toisensa jälkeen. Me riideltiin, sovittiin ja erottiin "lopullisesti". On parempi olla erossa, me luultiin. Ei se sitten kuitenkaan koskaan mennyt niin. Aika kului, ystävät vaihtuivat ja hän pysyi. Kuin sitkeä tahra vaatteessa, hän ei lähtenyt edes hankaamalla.

Ja nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin, me ollaan yhä tässä. Ystävinä elämme elämiämme kumpikin omalla tahollaan. Eri puolilla Suomea ja silti läheisempinä kuin koskaan. Vaikka kaikki tuntuikin menevän kokoajan pieleen, tiedän mä nyt, että todellisuudessa kaikki meni juuri niin, kuin oli tarkoitettu.

Empty

Ehkä hän onkin poissa jo nyt, lopullisesti. Mä pidän häntä kädestä, enkä tunne mitään. On kuin istuisin yksin tai mielikuvitusystävän kanssa. Kaikki tuntuu epätodelliselta, enkä mä käsitä enää laisinkaan. Milloin tästä tuli tällaista? Sen plussan jälkeenkö? Vai oliko kaikki näin jo aiemmin? Suljinko mä vain silmäni totuudelta?

Viikon päästä kaikki on lopullista. Näen omin silmin sen, mikä vielä tuntuu vain unelta. Ja sitten me kävellään tunteettomina Ikean loputtomassa labyrintissa ja ostetaan vauvatarvikkeita olemattomilla rahoilla. En mä edes tiedä, mitä kaikkea tulisi ostaa ollakseen hyvä äiti. Eikä häntä edes kiinnosta tietää, ei hän aio olla isä kenellekään.

Ehkä me ollaankin vain kokoajan oltu kaksi rikkinäistä sielua korjaamassa toisiaan. Peittämässä totuutta päihteiden alle. Me ollaan jo aikoja sitten unohdettu, miltä toisen kasvot näyttää ja miltä hän kuulostaa. Toinen on vain itsestään selvyys, asia, jota kaipaa vasta sitten, kun se on poissa.

Me ollaan etsitty asuntojakin. Mun täytyisi muuttaa hissitaloon, isompaan kotiin, jotta vauvan olisi hyvä olla. Ei näitä kulmikkaita portaita kuljeta vaunuilla. Ja hänen taas täytyisi muuttaa lähemmäs tulevaa mahdollista opiskelupaikkaansa, kauemmas minusta. Hän aloittaa alusta siellä ja mä vain muutan kaiken täällä.

Kaverit kävelee vastaan kadulla. Katsoo mun vatsaa, arvioi tilannetta ja tulee juttelemaan. Kukaan ei puhu suoraan. Aihetta kierrellään, puhutaan vain mukavista asioista. Kaikki tietää, mihin tää tulee johtamaan. Ne säälii mua ja se näkyy liian selvästi. Musta vain tuntuu pahalta, että mun onneani varjostaa kaikkien muiden ihmisten mielipiteet.

On niin helppoo olla onnellinen

On niin helppoo olla onnellinen. Tai ainakin esittää olevansa. Totuus on usein toisenlainen.

Mä makaan yksin olohuoneen lattialla, lasken kattolautoja ja mietin elämää. Mihin suuntaan maapallo pyörii ja niin edelleen. Mä mietin, kuinka eri suuntiin me ollaan menossa ja kumpi suunta niistä on oikea. Tai ehkei oo olemassa oikeaa ja väärää, on vain oikea ja vasen.

Mä kuljen vasemmalle. Kohti loputtoman suuria silmäpusseja ja senttien venyttämistä. Vauvan tuoksua ja vastuuta. Mä kuljen kohti aikuisuutta. Ja samaan aikaan musta tuntuu, että hän taantuu vain alemmas ja alemmas. On yhä enemmän poissa, henkisesti. Fyysisesti hän on kyllä läsnä, enemmän kuin koskaan aiemmin. Mutta henkisesti hän ei ole ollut täällä enää aikoihin.

Päivä päivältä mä huomaan selvemmin sen, että me molemmat tiedetään, mihin tää johtaa. Molemmat yrittää pitää etäisyyttä. Olla fyysisesti siinä, mutta henkisesti poissa. Rakentaa itselleen suojamuuria, niin vahvaa, että sitä on mahdotonta murtaa. Päästä eroon tunteistaan, olla tuntematta enää yhtään mitään. Ja kun ne tunteet iskee pintaan, me pidetään toisiamme kädestä neljältä aamuyöllä ja kuunnellaan toisemme hengitystä. Pidätetään itkua, eikä puhuta mistään. Ajatellaan samoja asioita, vaikkei myönnetä sitä ääneen.

Tekee mieli pyytää anteeksi. Anteeksi valintaani ja sitä, mitä meille on tapahtumassa. Ja niin tekee hänenkin. Sitäkään ei myönnetä. Ja turhaa se olisikin, ei sanat meitä enää pelasta.

Kahdeksalta torstai-iltana kun me istutaan paikallisessa pizzeriassa odottamassa ruokiamme, me puhutaan siitä, kuinka hankalaa vaunuja olisi saada ovesta sisään ja kuinka raskasta olisi odottaa itkevän vauvan kanssa. Kuinka mä en varmasti tule aikoihin istumaan pizzeriassa siihen aikaan tai ylipäätään mihinkään aikaan enää. Ja perjantaina baarissa me puhutaan siitä, kuinka mä juon kolmatta tuopillista vettä ja kuinka mä en tule varmasti vuosiin juomaan mitään muuta siinä baarissa. Työntekijä onnittelee ja mä vastaan "joo". Ei sillä, ettenkö mä olisi onnellinen. Vaan sillä, että mua sattuu, kun mä tiedän, että mä tulen olemaan yksin.

Lauantaina aamulla hän puhuu edellisestä kerrasta, kun mä olin ottanut alkoholia vahvempaa. Hän kysyy, onko mulla ikävä sitä. On, mutten myönnä. Kyllä se ikävä haihtuu, mä tiedän. Mä saan tilalle jotakin parempaa, jotakin toisenlaista. Ja samana iltana mä katson, kuinka hän vetää päänsä sekaisin, hänen katseensa muuttuu ja hän on minulle niin vieras, että mua pelottaa. Mä käsken hänet autoon, ajan hänen ystäviensä luo ja pyydän pitämään huolta. Mun on mentävä pois. Mä en tahdo olla osa sitä elämää enää. Mä en tahdo niitä mielitekoja, enkä mä tahdo selvinpäin nähdä sitä ihmistä, joka hänestä kuoriutuu esille. Se sattuu mua liikaa. Mua sattuu, kun mä tiedän, mihin asiat menee mun lopullisen lähtöni jälkeen.

Nyt mä odotan sunnuntai aamua ja puhelua. Odotan, että hän kaipaa taas hellyyttä ja on oma itsensä, edes hetken. Mulla on ikävä, vaikken mä ole vielä edes lopullisesti poissa.

The only heaven I'll be sent to is when I'm alone with you

Elämä kulkee päivä kerrallaan, loskaa sataa taivaan täydeltä ja vatsa pullottaa päivä päivältä enemmän. Mä rakastan, rakastan niin kamalasti, että tulevaisuus sattuu mua. Hain kouluun, vaikken sinne ainakaan ensi syksynä ole menossa. Hän on, kauas. Mut en mä voi mitään, pakko vaan uskoa, että asiat menee just niin, kuin on tarkoitettu. Pakko sopeutua tilanteeseen ja opetella olemaan.

Viime päivinä mä olen miettinyt, että on tää kai loppujen lopuks ihan hyvä näin. Vaikka olen mä kyllä aika yksin taas, niin silti. Joku isompi käsi napsii yksitellen ihmisiä pois niistä porukoista, joissa mulla oli tapana liikkua. Toinen lähtee huumeiden takia tuon puoleiseen, toinen pahoinpidellään maksamattomista veloista. Mä olin kovaa vauhtia menossa siihen suuntaan. Ei sitä silloin näe itse, eikä ymmärrä, vaikka toiset kuinka sitä sulle huutaa. Mut näin jälkikäteen on helppoa katsoa taakseen ja tajuta, kuinka syvällä sitä tosissaan jo oli.

Tommin esikoinen syntyy pian ja mä seuraan nyt vierestä sitä, mikä mullakin on pelottavan äkkiä edessäni. Tavallaan rauhoittavaa, että on edes joku, jonka kanssa voi puhua tästä kaikesta. Täytyisi varmasti vanhemmillekin soittaa jossain vaiheessa, mutta en mä oikein tiedä, että milloin olisi sopiva aika. Kai mä tavalliseen tapaani viivyttelen asioita viimeiseen hetkeen asti ja kerron vasta sitten, kun on pakko. 

Kevät tulee, asiat muuttuu ja mä niiden mukana. Olen yrittänyt miettiä, että missä mä olen vuoden päästä. Mitä mä teen, millainen mä olen, ketä mun elämässäni on. Missä mä asun, miten mä pärjään. Sitä ei osaa kukaan vielä sanoa. Aika näyttää ja muita kliseitä.