Pitkästä aikaa täällä, on ollut ikävä. Monesti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta arki kahden pienen lapsen kanssa vie ajan ja jaksamisen melko tehokkaasti. Edelleen tuntuu omituiselta kirjoittaa tai sanoa ääneen, että olen kahden lapsen äiti. Mulla on oma perhe, hieno koti, kaikki mistä en uskaltanut viisi vuotta sitten edes haaveilla. Silloin haaveilin pois pääsystä, päihteistä ja kaikesta typerästä. Tässä sitä ollaan silti, niin se elämä kuljettaa.
Istun sohvalla, katson lasten leikkivän. Kuuntelen musiikkia, mietin elämän kulkua ja tämän hetkistä tilannettani. Olen edelleen aika hukassa, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se haittaa. Hoitovapaata on jäljellä kaksi vuotta, eli saan vielä rauhassa miettiä tulevaisuutta. Mihinkään ei ole kiire. Pärjäämme rahallisesti ihan kohtalaisesti, joten sen suhteenkaan ei ole mitään akuuttia hätää.
Suurin piikki mun lihassa on tällä hetkellä Lauri. En edes tiedä mistä aloittaa tai mitä sanoa. Se ihminen on suurinta paskaa maailmassa. Hän on nyt löytänyt rinnalleen toisen ihmisen. Sitä toivoinkin kokoajan, mutta kun kuulin millainen tämä toinen ihminen on, en sittenkään olisi sitä toivonut. Tai siis... Niin. Ensin itsekin jo hetken epäilin, että onko mulla jokin alitajuntainen mustasukkaisuus Laurista edelleen, mutta ei, ei todellakaan ole. Mä en vain pidä siitä, millaisten ihmisten kanssa hän liikkuu, enkä sen myötä pidä myöskään siitä, että hän meidän lasta tapaa toisinaan.
En mä tiedä. En osaa pukea sanoiksi sitä. Mun mielestä he eivät vain tee hyvää toisilleen. Lauri on taas jotenkin epävakaa ja omissa maailmoissaan ja tahdon pitää lapseni kaukana sellaisista ihmisistä, vaikka toisaalta en haluaisi häneltä isää viedäkään.
Ajatus pätkii, enkä osaa kirjoittaa enää mitään.
