Mä en tiedä missä mennään. Toisinaan kaikki on ihan hanskassa.
"Mä sain kurin taloon, hän on tossun alla taas, all good", tekstaan kaverilleni aamulla asioita selvittäneen yön jälkeen. Ja seuraavana iltana taas uudelleen se kaikki.
Hän tahtoo samoja asioita kuin minäkin, ainakin osa hänestä tahtoo. Meillä on samat päämäärät ja tavoitteet, samat yhteiset unelmat. Ja sitten hänessä on se toinen puoli. Se puoli, joka ajattelee "ihan vitun sama, millään ei oo mitään väliä". Se toinen puoli on jo omaksunut sen luuserin roolin. Se toinen puoli on aina se, joka lähtee ulos keskellä yötä, palaa aamulla opiaattipöllyissä tyhjin silmin ja pilaa kaiken. Enkä mä ymmärrä mistä helvetistä se toinen puoli aina yhtäkkiä tulee pinnalle.
Hän luulee, etten mä huomaa. En koskaan muka aavista, ettei kaikki se tyyneys ja kylmä luonne ole osa häntä luonnostaan, vaan paskoilla aineilla aikaan saatu olotila. Mä jos joku tiedän mitä se on, tiedän mitä on saattaa itsensä siihen tilaan, että tuijottaa seinää, eikä mikään merkitse mitään.
Moni taas miettii, että miksi Ada taas, miks helvetissä. En tiedä. En osaa selittää. En mä tahallani päätynyt taas tähän tilanteeseen. Ja uskottelen itselleni, että tää menee paremmin tällä kerralla. Lauri oli idiootti 99% ajasta, hän on sitä yhden prosentin. Mut en mä rehellisesti tiedä, onko se tälläkin kerralla vain se, mitä mä haluan viimeiseen asti uskoa ja elätellä toiveita jostain, mikä ei pidä paikkaansa.
