Viimeaikoina mun esikoiseni asiat on pyörineet tuskallisen paljon mielessä. Hän on nähnyt isänsä viimeeksi vuosi sitten. Kun Lauri aikanaan lähti, mä lakaisin koko asian sivuun. En koskaan ole sen enempää ajatellut hänen isyyttään, enkä miettinyt sen syvällisemmin mitään. Nyt kun olen itse sairastellut ja joutunut hakemalla hakemaan apua, järjestelemään lasten hoitokuvioita ja repimään itsestäni voimia, vaikkei niitä aina olisi ollutkaan, on kaikki vanhat jutut nousseet pintaan.
Olihan mulla aikanaan ihan helvetin kovat odotukset Laurin suhteen. Se kipeä totuus oli kokoajan siinä. Jos olisi avannut silmät, olisi heti ymmärtänyt, ettei hänestä isää tule koskaan. Mut viimeiseen asti mä uskoin ja toivoin olevani väärässä. En ollut. Hän kai pienen hetken yritti olla isä, mutten koskaan ollut. Ei tunnustanut edes isyyttä. Oli paikalla, muttei läsnä. Ja sitten hän ei ollut enää edes paikalla. Ei laittanut viestiä, ei halunnut nähdä. Silti mä jatkuvasti kuulen, kuinka hän muka välittää. Lapsi saa muka hänen ostamiaan lahjoja, jotka eivät edes ole häneltä. Ja lapsi kyselee.
Helvetti että mä olen katkera siitä, miten kaikki meni. Kuinka mä olen antanut itsestäni kaiken, ihan kaiken. Koko elämäni mä olen omistanut tuolle lapselle. Rakastanut koko sydämestäni, repinyt äärirajoille, kuluttanut itseni ihan loppuun. Joutunut luopumaan mun omista haaveista, joita mä en koskaan enää saa takaisin. Lakannut olemasta se, joka mun piti olla ja tullut ihan joksikin muuksi. Ja hän. Hän ei saa aikaiseksi edes yhtä viestiä. Ei välitä sen vertaa, että lapsen syntymäpäivänä laittaisi kortin, toivottaisi hyvää syntymäpäivää. Kysyisi kuulumisia tai onko pieni ollut terveenä. Ei. Ei yhtään mitään.
Mä istun keskellä yötä ensiavussa sairaan lapsen kanssa, sydän halki huolesta. Antaisin mitä vain, että kaikki kääntyy parhain päin. Ja hän on ties missä, kadonnut ja poissa. Täysin tietämätön ja välinpitämätön mistään, mitä hänen lapsensa käy läpi.
(Ei meillä mitään vakavaa siis, tavallista enemmän sairasteluita, mystisiä oireita, verikokeita ja kouristuksia vain.)
---
En osaa vastata niihin kysymyksiin. Ne lisääntyvät päivä päivältä. Ja tuo pieni on ansainnut vastaukset. Kuinka helvetissä mä koskaan kerron mun omalle lapselle, että hänen oma isänsä ei halua häntä lapsekseen? Kuinka mun on tarkoitus kertoa se niin, etten mä riko tuota pientä ihmistä ihan täysin?
