The end

Tiedättekö, mä en enää vaan tunne yksinkertaisesti yhtään mitään. Mua sattuu niin paljon, etten mä voi rakastaa sellaista ihmistä enää. Mä en tunne perhosia vatsanpohjassa, en edes pientä onnen pilkettä, kun mä katson häntä. Mä tunnen vain epäilystä, pahaa mieltä ja huonoja muistoja.

Vielä pari päivää sitten edes osa siitä onnesta oli tallella ja nyt se viimeinenkin ripe on poissa. Mä en voi rakastaa, kun mua satutetaan kokoajan. Mä en pysty siihen. En, vaikka mä kuinka kovasti yrittäisin ja tahtoisin.

Ehkä hän ei vaan ole se oikea mulle. Tai ehkä vika on minussa, ehkä mä olen vääränlainen. Oli miten oli, mun on pakko luovuttaa. Mulla ei ole enää mitään sanottavaa, eikä mitään, minkä takia mun täytyisi yrittää.

Hän ei osaa sanoa rakastavansa. Hän ei osaa edes rakastaa enää. Ja silloin munkaan on turhaa yrittää yksin.

Fuck you

"Se vaan leikkii sun tunteilla, pelaa sairaita pelejään. Sanoo rakastavansa, teippaa palaset yhteen ja pudottaa aina vain korkeammalta."

"Sä olet hieno nainen, helvetin hieno. Sä ansaitset parempaa."

"Miten sä vielä kestät?"

"Tuollaiset naiset on harvassa. Sä olet luotettava, lojaali ja hauska. Sä osaat juhlia, mutta myös nauttia sunnuntai-illasta leffan parissa."

"Mä tekisin mitä vain tuollaisen naisen eteen."

"Sä rakastat pyyteettömästi, otat kaiken paskan niskaan ja annat kerta toisensa jälkeen anteeks. Ja mitä sä saat vastineeksi? Lisää paskaa."

"Hei prinsessa, ei sun tarvitse katsella tuota enää."

"Siinä on täydellinen paketti. Sopivassa suhteessa seksikkyyttä, kiltteyttä ja rentoutta."

"Mitä vittua sun kaltainen nainen tekee tuollaisen pellen kanssa? Sä et saa siltä mitään. Se vaan vie sulta viimeisetkin rippeet."

"Onks teillä avoin suhde? Siltä tuo ainakin vaikuttaa, miten Lauri kohtelee muita naisia sun selkäs takana."

"Ai te olette seurustelleet jo pari vuotta? Mä luulin, että Lauri oli vielä kesällä sen toisen kanssa."

Anonyymi

Viikon positiivisten päivä, mä tiedän. Se vaan on nyt vähän jäänyt. Kun ei oo sellainen fiilis, niin ei vaan oo, minkäs teet. Turhaa sitä on väkisin vääntää mitään yltiöpositiivista.

Mä tuossa eilen melkein vahingossa kirjoitin tällä käyttäjällä kirjautuneena erästä juttua omalla nimelläni. Tajusin kyllä mokan ennen kuin mitään katastrofaalista ehti tapahtua, mutta läheltä käytti silti. Se sai mut miettimään tätä koko anonyymiys juttua, Adaa, minua itseäni ja kaikkea.

Muutama lukija on jo päässyt näkemään oikeat kasvoni, juttelemaan minulle ihan kasvotusten ja nähnyt kuka Adan takana oikeasti on. En mä sitä milläänlailla salaile enää, mä en vaan puhu siitä. En mä enää muuttele yksityiskohtia oikeastaan laisinkaan, enkä oikolue tekstejäni moneen kertaan. Mä vaan kirjoitan juuri tällaisena kuin mä olen. Mutta en mä silti lähde huutelemaan oikeaa nimeäni ja esittelemään kasvojani teille. Miksikö? Koska ennemmin tai myöhemmin se huuto kantautuisi myös niiden ihmisten korviin, joista mä täällä puhun. Enkä mä ole niin rohkea, että mä sanoisin päin naamaa niille ihmisille kaikki asiat, joita mä heistä täällä kirjoitan, joten en mä myöskään tahdo heidän lukevan niitä täältä.

Anonyymiys on ollut minulle taakka. Vaikka se tavallaan antaa vapauden sanoa mitä tahansa kenestä tahansa, niin silti. Se luo epäilyksen siitä, olenko minä oikeasti edes sitä, mitä väitän ja puhunko totuuksia vai valheita. Nyt mä kuitenkin olen vihdoin sinut koko sen jutun kanssa. Mulle on ihan ok, jos joku epäilee tai luulee minusta valheellisia asioita. Ei se haittaa mua. Se on kääntöpuoli, joka anonyymiydellä on ja se täytyy vain hyväksyä.

Joo, outoja juttuja näin perjantaille. Tuli vain sellainen olo, että jotain täytyy kirjoittaa.

Esitän onnellist mut suunnittelen pakoa

Mulla on ikävä sitä ikävän tunnetta. Ikävä sitä kipinää, jonka se loi. Odotusta ja perhosia vatsan pohjassa. Siitä asti, kun Lauri pääsi intistä, kaikki on ollut vain tasaista ja tylsää. Pidetään taukoa ja jatketaan taas. Riidellään ja sovitaan, erotaan ja palataan yhteen.

Tavallaan mä kuitenkin rakastan tätä tappelemista. En mä osaisi olla täydellisen herrasmiehen kanssa. Se olisi liian kliseistä ja ahdistavaa, mä vaan ottaisin siitä paineita itselleni.

Viime päivinä mulla on ollut sellainen fiilis, että tekee mieli vain ottaa ja lähteä. Sulkea puhelin ja olla ilmoittamatta kenellekään mitään. Saada ihmiset huolestumaan, aiheuttaa hämmennystä. Olla viikko poissa ja palata yhtäkkiä. Olla kertomatta kenellekään mitä mä olen sen viikon aikana tehnyt, Ottaa aikaa ihan vaan itselleen. Ehkä mä teenkin niin, mun on vain pakko pinnistellä koulun kanssa vielä hetki.

The pain sets in and I don't cry

Joo, kuten mä eilen sanoinkin, yhdessä ollaan taas Laurin kanssa. Kaksi muutakin kiinnostunutta pyörii kyllä kuvioissa, mutta mä typerä valitsen Laurin kaikista niistä pettymyksistä huolimatta. On jotenkin vain paljon helpompaa palata tuttuun ja turvalliseen, kuin hypätä uuteen. Ja sitä paitsi, mä en halua pilata ystävyyssuhteita ihastumalla.

Heti, kun Lauri palasi kuvioihin, palasivat myös päihteet. Mä olen ollut viime päivät niin sekaisin, etten ole tiennyt edes omaa nimeäni tai asuinpaikkaani. Vasta eilen mä havahduin, kun Tommi soitti mulle ja avautui suhdekriisistään.

Nyt mä makaan hirveissä oloissa yksin Laurin kämpillä. Herra huitelee taas ties missä ties kenen kanssa. Viikonloppukin me vietettiin eri sijainneissa ja hän oli kuulemma naisten kanssa iltaa viettämässä. Mutta ei sillä, niin mäkin olin miesten kanssa. Mun luottamukseni Lauria kohtaan alkaa vain olla niin heikkoa, että epäilen jokaista hänen liikettään.

Mut hei, en mä tiedä paremmasta. Mä hyväksyn tän, koska mä en jaksa tehdä töitä asioiden eteen.

Dead

Mä en ole elossa. Olen niin rikki. Niin vitun rikki.


Mä olen yhdessä Laurin kanssa taas ja enemmän kiinni päihteissä kuin koskaan aiemmin.


Ei tästä tuu mitään.

Vähän niinku ennen

Oho, mähän oon skarpannu. Bloggerissa kirjautuneena jo ties monentenako päivänä peräkkäin ja jopa kirjoittamassa. Tänään aamulla musta kuoriutui myös helvetin ahkera opiskelija ja sen sellaista. Oon mä kokannutkin, siivota täytyis vielä. Täähän on melkein niin kuin "normaalia" elämää jo. En mä ihan rappiolla ookkaan enää.

Tauko Laurista tekee hyvää, niin uskomattoman hyvää, ettette ymmärräkään. Mut kyllä mä palaan vielä. Kai. Sinä, joka mulle kirjoitit sähköpostia aiemmin, mä olen lukenut sen kyllä ja vastailen pian. Kiitos hirmuisesti, arvostan. Teidän lukijoiden jutut pistää aina miettimään ja mä ehkä jopa osaan katsoa asoita vähän toiseltakin kantilta. Liian usein sitä tulee vaan jumiuduttua siihen omaan näkökulmaan, eikä oikein osaa ajatella toisella tavalla.

Mä oon viime aikoina käynyt ihan kauheasti sairaalassa, terveyskeskuksessa ja ties missä paikoissa. Mä ihan oikeesti haluan nyt yrittää vielä. Ei mun kaikki kortit oo vielä katsottu. Ja sitä paitsi, en mä muutenkaan oo sellainen ihminen, joka luovuttaa helposti. Ennen kuin mä luovutan, mä yritän sata kertaa ja sen jälkeen heitän ihan överiksi, kun ei oo mitään menetettävää enää ja jos sekään ei auta, mä luovutan. Laurin kanssa aletaan jo olla tässä överivaiheessa, mut täytyy mun sekin kortti vielä katsoa.

Mulla on jotenkin tosi epätodellinen olo just nyt. Mä olen oikeesti tässä, selvänä, koulusta tulleena, vatsa täynnä ja ihan tietoisena kaikesta. Vähän niin kuin ennen.

Open mind for a different view

Mä olen tässä parisuhteessa vain kylässä. Toivomaton vieras, jota siedetään hetki oman hyödyn saavuttamiseksi ja heitetään sitten pihalle. Ei se johdu musta, mä tiedän. Mutta ei se johdu Lauristakaan. Päihteet ne on, mitkä tämän kaiken aiheuttaa.

Me oltais niin täydellisiä yhdessä. Niin helvetin täydellisiä. Oltais, jos kaikki ei olis näin. Jos mä en olis mä ja jos hän ei olis hän. Jos me voitais vain olla, tavoitella, elää. Haaveilla, saavuttaa, panostaa. Mut ei. Me ei tehdä niin enää. Ei enää koskaan, luulen.

Olen itsestäänselvyys. Mä olen aina paikalla, kun mua tarvitaan. Mä tulen aina takaisin, annan anteeksi, pyydän anteeksi. Mä makaan sohvalla ja näytän nätiltä. Mä hymyilen, vaikkei hymyilytä. Mä olen niin yltiöpositiivinen, ettei hän voi laskea irti. Mä huudan ja se huuto pitää hänet maanpinnalla. Mä olen paikalla, kun kukaan muu ei enää ole. Mä sanon niin kuin asiat on, kun muut kaunistelevat totuutta. Mä olen se, mitä hän kaikista eniten tarvitsee.

Mutta hän ei ole se mulle. Ei enää. Hän syö mua pala palalta pois. Tuhoaa mut, pilkkoo osiin ja varastaa parhaimmat. Yrittää korjata itseään mun varaosillani. Hän ei vain tajua, että pian niitä osia ei riitä enää mulle. Pian mua ei enää ole. Hänen takiaan.

Mun tekisi mieli sanoa, että tää tauko ei ole vain tauko. Että on parempi, etten mä palaa. Mutta mä en tahdo. En tahdo mun sydäntä revittävän irti mun rinnasta. En tahdo päästää irti.

Mä en ole enää mä. En laisinkaan. En enää itsekään tunnista itseäni, kuten ei kukaan muukaan. Ja se sattuu.

Sinä olet ihminen, muistatko?

Vaikea viikko takana. Siis ihan hirveän vaikea. Mua on heitelty pitkin seiniä, mä olen kontannut lattioilla ja unohtanut kokonaisia päiviä. Mä olen opiskellut ja opiskellut, saamatta silti mitään aikaan. Mä olen tavannut lisää uusia ihmisiä, päässyt mukaan porukoihin ja tullut myös hylätyksi.

Mä vähän etsin suuntaa nyt. Koulu on lopussa, yhteishaku häämöttää edessä ja kaikki on vielä avoinna. Mä voisin periaatteessa lähteä nyt mihin tahansa, tehdä mitä mä vain ikinä haluan, mutta kun mä en tiedä. Kaikista eniten mä vain haluan olla tekemättä yhtään mitään. Ihan vaan sen takia, että mä en jaksa.

Näin Tommiakin eilen. Hän tuli täällä käymään ja oli tosi rentouttavaa saada pitkästä aikaa puhua kahdestaan ja ajan kanssa. Vasta silloin, kun mä pääsin halaamaan häntä, mä tajusin, kuinka helvetin kova ikävä mulla oli häntä ollut. Nyt mä pärjään taas hetken, kun sain purkaa mieltäni jollekin, joka ymmärtää.

Myös tätä toista miespuolista ystävää mä näin vastikään. Hän jotenkin kaukaisesti muistuttaa Tommia ja ehkä sen takia viehättää mua niin. Tai sitten mä muuten vain pidän siitä, että mua arvostetaan ja kohdellaan ihmisenä, toisin kuin muutamat henkilöt tällä hetkellä tekevät.

Lauri, joka siis lukeutuu näihin muutamiin henkilöihin, makaa tällä hetkellä kotona. Mä lähdin pois, mulla ei vain kestänyt pää enää. Keräsin tavarani ja annoin olla. Kyllä mä tiedän, ettei tää vieläkään ollut tässä, mutta tauko on kyllä paikallaan. Mä keskityn nyt viimeiseen varsinaiseen kouluviikkoon ja panostan täysillä. Ei päihteitä, ei sekoilua, ei mitään.

Oli kiva nähdä

Mä en oikein tiedä. Edellinen teksti tiistaina, niin paljon kerrottavaa, muttei sanoja.


Murtovarkaita ja päihteitä. Poliiseja ja hätäkeskuspuheluita. Huhhuh.
Mua väsyttää ja mä olen niin pahoillani siitä, millainen tää blogi on taas.
Meidän suhde on katkolla ja kohta kai minäkin. Mä en vaan jaksa tätä.
Reilu pari viikkoa ylioppilaskirjoituksiin.

Ruokakin vaihdetaan geenimanipuloituun parempaan

Jatkuvaa taistelua molemmin puolin.
"Tää oli tässä, hyvästi", kamat kassiin ja ovet paukkuen pihalle. Seuraavana aamuna herätään kuitenkin samojen lakanoiden välistä. Tämä toistuu vähintään muutaman kerran viikossa. Mua alkaa jo uuvuttaa pikkuhiljaa.

Tänään mä taas tapaan sen miehen. Meikkaan pitkän kaavan mukaan ja menen kahville. Lauri tietää kyllä ja kaikki on ihan fine. Ainakin siihen asti, kunnes tulee huono hetki ja mustasukkaisuus tulvii yli äyräiden. Mut ei oo aihetta olla mustasukkainen, se on vaan kahvittelua ja ajatusten purkamista. Miehille on paljon helpompaa puhua, kuin naisille. Tai kuin omalle miehelle.

Kolme viikkoa koulua jäljellä, mä tajusin sen tänään. Sit se alkais olla siinä. Kaikki paska on vihdoin ohitse ja mä saan tehdä mitä huvittaa. Yhteishakukin on vielä edessä ja taidan vaan yksinkertaisesti olla hakematta yhtään mihinkään. Musta ei ole siihen. Jollekin lyhyelle kurssille korkeintaan tai töihin kenties. En mä kyllä ole varma kestänkö mä edes töitä. Sairaus vittuilee mulle ja pää ei meinaa pysyä kasassa. Jokainen aamu tuntuu edellistä vaikeammalta ja kouluun lähtöä edeltää poikkeuksetta itku. Kuinka helvetin vaikeaa voi olla viettää muutama tunti koulun penkillä?

Mä oon aika helvetin väsynyt ja masentunut kokoajan. Yleisesti ottaen mä voin kuitenkin paremmin, kuin hetkeen. Kalja ja lääkkeet maistuu, muut päihteet on nyt tauolla. Mun oli pakko tehdä se päätös, itseni takia.

Get along with the voices inside of my head

Nyt mulla on vihdoin aikaa, siis ihan oikeasti rajattomasti aikaa blogille ja teille. Niinpä mä voisin kertoa teille, miten mulla oikeasti menee. Viime aikojen postaukset kun ovat olleet pitkälti vain pikaisia ja pintapuolisia kuulumisia, ei sen enempää. Sähköposteihin mä vastaan myöhemmin, sitä mä en jaksa nyt tehdä.

Aloitetaan vaikkapa siitä, että mä menetin viimeisenkin "oman ystäväni". Siis ystävän, johon mä olen tutustunut aikoja sitten, ilman Laurin apua. Mun kaksi vuotta sitten tekemät virheet kostautuvat yhä ja kun tämä ystävä oli keskustellut Sallan kanssa, oli kaikki siinä. Ihan tuosta noin vain, hetkeäkään miettimättä tai mun mielipidettäni kysymättä hän päätti, ettei tahdo puhua minulle enää koskaan. Mutta tiedättekö, mä olen vain yksinkertaisesti niin helvetin väsynyt jauhamaan sitä vanhaa paskaa uudelleen ja uudelleen, että kun hän sanoi koko jutusta minulle, niin annoin vain yksinkertaisesti olla. Sanoin, että olkoon, en mä tarvitse ystävää, joka jättää mut pelkkien juorujen takia.

Vaikka mä tämän yhden ystävän menetinkin, niin mä olen viimeisten parin kuukauden aikana onnistunut keräämään ympärilleni niin ihania ihmisiä, ettei menetys tunnu läheskään niin pahalta, kuin se olisi ilman näitä ihmisiä tuntunut. Mä olen pureutunut niin syvälle siihen porukkaan, että muhun luotetaan täydellisesti ja mä luotan heihin. Vaikka mä tunnenkin heidät Laurin avulla, niin mä tiedän, että vaikka mun ja Laurin jutusta ei tulisi mitään, niin he ovat silti mun tukenani.

Siitä me päästäänkin muhun ja Lauriin. Mä en oikein tiedä, missä mennään. Kaikki on yhtä epävarmaa, kuin aiemminkin. Koko juttu alkaa pikkuhiljaa kuivua kasaan, tai siltä musta ainakin nyt tuntuu. Mä olen liian vahva ollakseni noin julman ihmisen kanssa. Vaikka osaa hän täydellinenkin olla, aina silloin kun tahtoo.

Ja sitten on vielä tämä uusi uros, josta oli pikaisesti juttua niin täällä, kuin askissakin. Mä tiedän, että jos mä olisin sinkku, hän iskisi kiinni samantien. Mä tiedän sen satavarmasti, sillä hän oli Tommiltakin kysellyt musta. Ja mä tiedän myös, että jos mä olisin sinkku, mä olisin kiinnostunut. Mutta en mä seurustelevana ihmisenä lähde tätä viemään sen pidemmälle, ystävyyden tasolla pysytään. Vaikka Laurin ystävä mulle sanoikin, että jätä se mulkku ja iske kiinni, niin silti. Se mulkku on mun poikaystävä.

Kaveripiirin muuttumisen myötä mulla on ollut myös hieman vaikeuksia saada pidettyä elämää kasassa. Koulu on jäänyt tosi vähälle, samoin kaikki muu vastuu, jota mulla on. Mä olen vain juhlinut ja käyttänyt päihteitä päivästä toiseen. Muutaman kuluneen viikon aikana mä olen kuitenkin saanut asioita hallintaan ja huomenna mun olisi tarkoitus myös palata täysipäiväisesti kouluun. Ei montaa viikkoa enää ja se on sitten siinä. Pakko saada se loppuun kunnialla.

Sä oot vaan niin spesiaali

Viikon positiivisten päivä, mä tiedän. Nyt vaan on sellainen fiilis, että saisin ehkä vaivoin revittyä koko juttuun kaksi kohtaa, joten olkoon.

Kaikki mun viimeisetkin ihmissuhteet kaatuu kaksi vuotta sitten tehtyjen virheiden takia, enkä mä ehkä kestä. Tää maailma on sairas, niin helvetin sairas paikka.

Mun psykologi sanoi tänään, että musta huomaa, kuinka helvetin vahva ihminen mä olen ja kuinka paljon paskaa mä olen ottanut niskaani tämän elämän aikana. Mä osaan kuulemma suhtautua vakaviinkin asioihin huumorilla ja kun mä kerron jutuista, mä osaan kertoa asiat niin, että kuuntelija jaksaa keskittyä. Mä todella arvostan sitä kommenttia. Sellainen mä tahdonkin olla. Koko juttuhetken ajan me puhuttiin kuolemasta, mun sairauksistani ja mulle läheisen ihmisen mielenterveysongelmista. Me puhuttiin niin vakavia, että tunnelman voisi kuvitella olevan kuoleman vakava, mutta ei. Koko tunnin ajan me naurettiin. Ei itse niille asioille, vaan tavalle, jolla mä suhtaudun niihin ja pääsen niistä yli.

Kai mä toisinaan vähän liikaakin heitän asioita huumorilla, mutta sellainen mä olen. En mä kuitenkaan loukkaa jutuillani ketään, vaan pilkkaan aina korkeintaan itseäni. Se on mun tapani jaksaa huomiseen, selviytyä kaikista näistä vastoinkäymisistä.

Tässä mä makaan yksiöni lattialla, mietin maailman menoa ja kaikkea muuta typerää. Naapurissa on bileet, joissa munkin oli tarkoitus olla. Mä kuitenkin lähdin jo aikoja sitten. Ei musta ole siihen. Ei nyt.

Omaa asiaansa ajaa jokainen puhuja

Mä tahdon paeta. Mulla on ikävä Tommia ja mä olen kyllästynyt tähän elämään. Tahdon vain ottaa ja lähteä, vailla määränpäätä ja vailla suunnitelmia. Mut ei se vaan oo niin helppoa. Koulu ja kaikki, miten mä ne voisin jättää.

Kaikki syyt kaadetaan aina mun niskoilleni. Mä olen hullu, sekopää, mielenvikainen. Kaikki muut ovat aina oikeassa ja minä toimin aina väärin. Olen ärsyttävä nalkuttaja, joka ajattelee vain omaa itseään. Niin ne kaikki mulle sanoo. Ja vaikka mä kuinka yritän olla kiva ja sietää ja sietää päivästä toiseen, niin silti mä teen aina jotain väärin.

Olis vaan niin helppoa ottaa ja lähteä. Olla joku muu, joku, joka mä en voi täällä olla. Olis niin helppoa aloittaa puhtaalta pöydältä ja jättää kaikki taakseen. Muuttaa ulkonäköä ja vaihtaa nimi. Mut en mä vaan voi.


"Hanibani hyppää autoon
Ajetaan aurinkoon
Pariisissa pieni tauko
Napataan deux Pernod
Jos loketit sattuu loppuu
Pari pankkii ryöstetään
Sit nopeen elämämme loppuun
Toisiamme työstetään"
Aurinkoon - Atomirotta

On mulla onneksi edes yksi ihminen, joka hyväksyy mut tällaisena. Uusi ihminen mun elämässäni, mutta tosi tärkeä sellainen. Ehkä mä pärjään hänen avullaan. Yksin tästä ei kuitenkaan tuu yhtään mitään. Mä tarvitsen edes jonkun, joka potkii mua eteenpäin.

Ps. Kolmas päivä selvänä, eikä edes vituta.

Tell me something

Elämä armeijan jälkeen ei oikein ota sujuakseen. Hetkittäin menee todella hyvin, mutta suurimman osan ajasta Lauri oikuttelee ja mä yritän sietää. Mun sietokyvyllänikin on kuitenkin rajansa, enkä mä voi kestää kaikkea. Kyllä mä tietysti ymmärrän, että arkeen palaaminen on hankalaa, mutta ei sitä kaikkea tarvitsisi muhun purkaa.

Tänään mä olen siis kotona taas. Mä en vain yksinkertaisesti kestänyt sitä jatkuvaa piilovittuilua ja kiukunpuuskia ja lähdin ovet paukkuen. Tällaista tää on kokoajan ja mä tiedän, että heti huomenna hän soittaa perään ja on kuin ihanin ihminen maan päällä.

Tommi kysyi multa hetki sitten puhelimessa, että rakastanko mä vielä Lauria ja kuinka meillä sujuu. Joo, kai mä rakastan. Vaikeaa tää on, ihan liian vaikeaa, mutta yhdessä ollaan silti. Eikä kumpikaan mitään eroaikeita ole väläytellyt, paitsi ehkä oman mielen perukoilla, mutta siitä ei puhuta.

Mun omasta elämästä, Laurin ja Tommin ulkopuolella mä en oikein tiedä. Mä vaan kitkuttelen päivästä toiseen, yritän uppoutua niin syvälle tekemisiini, etten mieti tulevia, menneitä tai mitään muutakaan. Lääkäri on ylihuomenna, siellä selviää mun lähitulevaisuuden suunnitelmat ja mua jännittää vietävästi.

Isä sanoi tänään, että mä olen muuttunut. Musta on tullut aikuinen, kuulemma. Jaa, en mä nyt siitä tiedä, mutta muuttunut mä kyllä olen. Huonompaan vai parempaan suuntaan, sitäkään mä en tiedä.

Vaik maapallo pysähty se ei kadottanu väriään

Elossa ollaan. Väsyttää, uuvuttaa, itkettää, mutta elossa silti. Mä olen pitkästä aikaa yksin, omassa rauhassa, tekemässä omia juttuja ja se tuntuu oudolta. Ennen tämä kaikki oli mulle tavallista, ei ollut mitään tai ketään muuta, mutta mä olin jo ehtinyt unohtaa, miltä kaikki tämä tuntuu. On niin oudon hiljaista. Ja mä huomasin myös, etten mä pidä tästä yhtään, en edelleenkään.

Päivät kuluvat omalla painollaan, mä stressaan koulun jatkumista ja uhkaavasti lähestyviä ylioppilaskirjoituksia. Silloin mun on pakko skarpata, pakko oppia taas olemaan omassa rauhassa ja ahkerana. Mun on pakko saada lakki päähän keväällä, muuten mä en saa sitä koskaan.

Laurilla ja mulla sujuu vaihtelevasti. Mä en oikein tiedä itsekään missä mennään. Eipä siitä siis sen enempää.

Viikon positiiviset 14

Taas mä meinasin unohtaa. Viimeeksi viikon positiiviset jäi kokonaan välistä ja tänäänkin koko homma jäi melko myöhäiselle. Täällä kuitenkin ollaan.

♥ Vuosi vaihtui
♥  Kävin asuntonäytössä
♥ Juhlin uusien kavereiden kanssa
♥ Sain Laurin puhumaan syvällisyyksiä
♥ Sain uuden astiaston pilkkahinnalla
♥ Olin koiravahtina
♥ ...ja lapsenvahtina myös
♥ Lomailin
♥ Nautin joulusta rakkaiden ihmisten kanssa
♥ Sain koulun rästitehtävät hoidettua

Ihan hyvät pari viikkoa siispä, ei kamalasti valittamista!

We are what we don't see

// Viikon positiiviset unohtuivat jo kerran ja niin meinasi käydä taas. Huhhuh miten voi ihminen olla sekaisin päivistä. Nyt mä kuitenkin ajastin ne myöhemmälle, joten sellaista luvassa vielä tänään!

Pam pam pam. Ada raahautui juuri kotiin asuntoesittelystä. Uusi kämppä on hakusessa ja Lauri on mahdollisesti ahtautumassa mun kanssani sinne. Tuhoon tuomittu idea, sanoo isä. Jep, mä tiedän. Kerran täällä kuitenkin vain eletään, joten kaikkea saa kokeilla. Ja sitäpaitsi, jos tää suhde ei toimi yhdessä asuessa, niin ei tää toimi lainkaan. Eikä me kyllä paljon muuta olla viime aikoina tehtykään, kun asuttu yhdessä mun ahtaassa yksiössäni, joten eipä se sinällään mitään muuttaisi.

Mitäpä muuta. Lääkevieroitus alkaa ilmeisesti ensi viikolla. Mua pelottaa jo valmiiksi. Tai sitten ne vaan vaihtaa mun lääkettä, en tiedä. Pelottaa joka tapauksessa. Addikti mikä addikti, mikäpä sitä salailemaan. Mä ihan tosissani pelkään, että kun mun lääkkeet viedään multa, lähtee kaikki käsistä ihan totaalisesti. Vieroitusoireet kun on vähän turhan helppo kumota alkoholilla tai muilla päihteillä.

Tommi soitti mulle uutena vuotena. Mä olin hieman turhan humalassa muistaakseni kaikkea, mistä me puhuttiin. Mutta ei sen puoleen, niin oli hänkin varmasti. Sen mä kuitenkin muistan, että hän kuulosti onnelliselta. Kotileikki sujuu, kulissit on pystyssä ja niin edelleen. Oli hän Sallastakin kuullut taas, yhtä seko kuin aiemminkin, kuulemma.

Eipä tänne muuta erikoista. Miten tehdän vuotenne on lähtenyt käyntiin?

Ps. Tsekatkaa ask.fm, se on herännyt eloon taas!

2015

2015 alkaa muutoksilla. Muutoksilla mun ja Laurin suhteessa. Tää ei vaan toimi enää näin. Mä olen liian vahva ollakseni riepoteltavana enää. Nyt on mun vuoroni riepottaa. Ja mulla on niin hienoja ihmisiä mun ympärilläni, että mä tiedän vihdoin pystyväni tähän.


Mun olisi pitänyt tehdä näin jo aikoja sitten, mutta vasta nyt mä pystyn siihen. Vasta nyt mä tiedän, että mulla on muutakin kuin hän. Mä en putoa enää tyhjän päälle, mikäli hän ei vuorostaan juokse mun perässäni. Hänen ystävänsä ovat mun puolellani, hänen ystävänsä ovat myös mun ystäviäni.


On aika. Joko ollaan tai ei olla. Rakastetaan julkisesti tai ei rakasteta ollenkaan.