Elossa ollaan. Väsyttää, uuvuttaa, itkettää, mutta elossa silti. Mä olen pitkästä aikaa yksin, omassa rauhassa, tekemässä omia juttuja ja se tuntuu oudolta. Ennen tämä kaikki oli mulle tavallista, ei ollut mitään tai ketään muuta, mutta mä olin jo ehtinyt unohtaa, miltä kaikki tämä tuntuu. On niin oudon hiljaista. Ja mä huomasin myös, etten mä pidä tästä yhtään, en edelleenkään.
Päivät kuluvat omalla painollaan, mä stressaan koulun jatkumista ja uhkaavasti lähestyviä ylioppilaskirjoituksia. Silloin mun on pakko skarpata, pakko oppia taas olemaan omassa rauhassa ja ahkerana. Mun on pakko saada lakki päähän keväällä, muuten mä en saa sitä koskaan.
Laurilla ja mulla sujuu vaihtelevasti. Mä en oikein tiedä itsekään missä mennään. Eipä siitä siis sen enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti