Elämä armeijan jälkeen ei oikein ota sujuakseen. Hetkittäin menee todella hyvin, mutta suurimman osan ajasta Lauri oikuttelee ja mä yritän sietää. Mun sietokyvyllänikin on kuitenkin rajansa, enkä mä voi kestää kaikkea. Kyllä mä tietysti ymmärrän, että arkeen palaaminen on hankalaa, mutta ei sitä kaikkea tarvitsisi muhun purkaa.
Tänään mä olen siis kotona taas. Mä en vain yksinkertaisesti kestänyt sitä jatkuvaa piilovittuilua ja kiukunpuuskia ja lähdin ovet paukkuen. Tällaista tää on kokoajan ja mä tiedän, että heti huomenna hän soittaa perään ja on kuin ihanin ihminen maan päällä.
Tommi kysyi multa hetki sitten puhelimessa, että rakastanko mä vielä Lauria ja kuinka meillä sujuu. Joo, kai mä rakastan. Vaikeaa tää on, ihan liian vaikeaa, mutta yhdessä ollaan silti. Eikä kumpikaan mitään eroaikeita ole väläytellyt, paitsi ehkä oman mielen perukoilla, mutta siitä ei puhuta.
Mun omasta elämästä, Laurin ja Tommin ulkopuolella mä en oikein tiedä. Mä vaan kitkuttelen päivästä toiseen, yritän uppoutua niin syvälle tekemisiini, etten mieti tulevia, menneitä tai mitään muutakaan. Lääkäri on ylihuomenna, siellä selviää mun lähitulevaisuuden suunnitelmat ja mua jännittää vietävästi.
Isä sanoi tänään, että mä olen muuttunut. Musta on tullut aikuinen, kuulemma. Jaa, en mä nyt siitä tiedä, mutta muuttunut mä kyllä olen. Huonompaan vai parempaan suuntaan, sitäkään mä en tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti