Kaksikymmentäyksi vuotta aikaa

Hiljaisuus on rantautunut tänne. Luulin jo kuolevani, ei tähän väsymykseen auta mikään. Ei lepo, oma aika, ei edes nukkuminen. Väsyttää, uuvuttaa, ottaa päähän. Sattuu ja koskee, särkee ja vihloo. Tilanne on mennyt huonompaan päin.
"Et sä tuossa kunnossa viimeeksi ollu", sanoo omalääkäri. En ollutkaan, tiedän sen itsekin. Siksi mä olen siellä taas, viikoittain. Sain maksusitoumuksia sinne ja tänne, josko tämä tästä helpottais. Eikä kukaan vieläkään tiedä mikä mua vaivaa.

Lauri on ollut apuna. Yllättävän suurena apuna. "Onko teillä sellaista vai _sellaista_", ne utelee. Ei ole. Ei mitään. Hän on ollut isä ja mä olen ollut mä. Ei ole meitä. On vain kuulusteluja, oikeudenkäynti, tyhjiä huoneita ja katseita. Mun perässä juoksevia miehiä, useita, oikeasti. Neljä, jos täsmällisiä ollaan. Ja mä olen tehnyt selväksi, ettei musta ole mihinkään. Haluan olla yksin, haluan olla rikki rauhassa. Enkä halua rikkoa enää muita, kuin sen yhden, joka on enemmän rikki kuin osasin ikinä kuvitella kenenkään voivan olla.

Täytän pian 21 vuotta. Minulla on ollut 21 vuotta aikaa päätyä ihan mihin ikinä olen tahtonut ja tähän mä olen päätynyt. Olemaan onneton ja rikki, niin helvetin rikki. Tuleeko mistään ikinä mitään? Ei.

Väsynyt

Mä oon väsynyt. Väsynyt heräämään aamuisin. En meinaa päästä sängystä ylös. Väsynyt pukemaan päälle. Väsynyt harjaamaan hampaat, meikannut en ole enää aikoihin. Väsynyt tekemään aamupalaa, lapsen aamupalasta puhumattakaan. Kaikki heitetään maahan ja saadaan raivarit. Mä oon väsynyt ulkoilemaan. Mä oon väsynyt palaamaan kotiin. Mä olen väsynyt maksamaan laskuja ja hoitamaan paperiasioita. Mä olen väsynyt petaamaan sängyn. Olen väsynyt juttelemaan ihmisille, pitämään yhteyttä kehenkään. Mä olen väsynyt siivoamaan. Mä olen väsynyt unettomuuteen. Mä olen väsynyt olemaan väsynyt.