Past

Mulla oli tapana keittää sulle kahvia aamuisin. Lukea sanomalehteä ääneen ja sä kiltisti kuuntelit, vaikka olisin kertonut politiikasta. Sulla oli tapana silittää mun tukkaa iltaisin ja mä rakastin sitä enemmän, kuin mitään muuta siihen aikaan. Silloin tällöin vieläkin unissa näen sinun tekevän niin. Vieläkin toisinaan puhelimen soidessa pienen ohikiitävän sekunnin mietin, että oletkohan se sinä. Sitten muistan taas, että et sä enää koskaan soita. Sama puhelinmyyjä siellä taas, joka on piinannut mua Aku Ankalla jo useasti tänä vuonna. 

Toiset ihmiset ovat luonamme vain pienen hetken. Pysähtyvät, kuin ohikulkumatkalla, ja lähtevät sitten eteenpäin. Välillä havahdun toivomasta, että sinä et olisi ollut sellainen ihminen. Vaikka kyllä mä kuitenkin tiedän, että niin oli parempi. Kaikki oli kauniimpaa niin. 

Vieläkin mulla on taipumuksia elää menneessä. Mä vihaan sitä. Ja mä olen pahoillani, etten koskaan ottanut opikseni, vaikka sä niin monesti yritit saada mut eroon siitä tavasta. Sait sä kuitenkin taottua mun päähäni, mistä päästä banaani kuuluu oikeasti avata ja kuinka keitetään hyvää kahvia. En mä tiedä onko niillä todellisessa elämässä mitään merkitystä, mutta tahdon kuvitella, että on. Voin siten istua nojatuolissa aamu kuudelta, rauhoitella itkevää vauvaa ja juoda parasta kahvia ikinä muistamatta edes, että se saattaisi olla kitkerää ilman sun oppejasi.

Good bye

"Sä olet kuulemma aloittamassa opinnot. Lähdössä kesällä pois. Muuttamassa kauas, liian kauas. Yksin. Soluasuntoon, ilman meitä. Mä voin suoraan sanoa, että me ei oltais tultu, mutta silti mua loukkaa se, ettei mulle ole kerrottu. Mua ei ole pyydetty mukaan. Edes omaa tytärtäs sä et ole ajatellut. Sä menet 'vain kolmeksi vuodeksi kouluun'. Kai sä tajuat, että ne kolme vuotta ovat kolme vuotta pois sun tyttäres ensimmäisistä vuosista. Just ne vuodet, kun sun tyttäres oppii sanomaan isä. Kun hän oppii puhumaan, konttaamaan, kävelemään. Sä jäät siitä kaikesta paitsi. 

Etkä sä voi kolmen vuoden jälkeen tulla takaisin. Mä tunnen sut kolmen vuoden jälkeen, mutta hän ei. Ei hänellä enää kolmen vuoden jälkeen ole isää. On äiti, minä, ja tiedän, että se riittää. Mutta älä säkään kuvittele, että olet 'vain kolme vuotta poissa'. Ei, et ole. Sä olet hänelle lopullisesti poissa. Ja se tarkoittaa sitä, että olet mulle myös lopullisesti poissa. 

En mä kiellä sua menemästä ja mä tiedän, että se on sulle hyväksi. Mä en vain käsitä, miksi sun täytyy lähteä pois. Miksei täällä? Miksi niin kauas?

Sä uhkailit yhdeksän kuukautta häipyväs samantien. Sanoit, ettet halua edes nähdä häntä. Ja kun hän vihdoin oli täällä, sä olit sulaa vahaa. Sä olit läsnä, annoit hänen tottua. Luojan kiitos hän on niin pieni, ettei huomaa sun lähtevän. Ei osaa ikävöidä, ei muista, että sä olet hänet hylännyt. Mutta mä ikävöin, mä muistan. Ja hän aistii sen ikävän.

Mä yritän kuitenkin ymmärtää. Mä en jaksa tapella vastaan, en yrittää puhua sua ympäri. Sä olet päätökses tehnyt, laittanut asiat tärkeysjärjestykseen ja näin sen on silloin mentävä. Ehkä mä vielä joskus ymmärrän, että näin on meillekin parempi."

Turhautuminen

Niin moni ihminen luulee meidän olevan yhä yhdessä. Ei me näytetä kriisejä ulos päin, ei olla koskaan näytetty. Mä itsekin toisinaan hairahdun elämään jossakin harhassa ja uskon saman valheen, kuin kaikki muutkin. Kerta toisensa jälkeen mä kuitenkin ymmärrän, että ei tää elämä toimi niin. Ei kaksi näin rikkinäistä ihmistä voi elää yhdessä. Toisinaan rikkinäiset ihmiset korjaavat toisensa, mutta me vain hajotamme toisiamme lisää. Sä syyllistät omista virheistäsi kaikkia muita ja mä taas otan kaikkien muidenkin virheet niskoilleni. Sä et osaa puhua asioista, enkä mä osaa pitää suutani kiinni. Sä et osaa tuntea juuri mitään ja mä olen ylitunteellinen.

Töykeä ja hyvä uskoinen, tuhlari ja pihi, vastuuton ja vastuullinen, lapsi ja aikuinen. Ne me ollaan. Ei siitä tuu yhtään mitään. Ja silti mä typerys jaksan yrittää, päivästä toiseen. Kävelen upottavassa suossa, enkä ymmärrä, että jokainen askel upottaa edellistä enemmän. 

Toisen meistä on pakko muuttua, tai tästä ei tuu koskaan mitään. Mut tuskin se enää tapahtuu, kahden vuoden jälkeen.

The scars that you gave me, they made me look cool

"Sä luulit, että mä en kykene muodostamaan toimivia ystäväsuhteita lainkaan. Luulit, että mä olen kaikkien silmissä sellainen samanlainen säälittävä paskiainen, kuin mä olen sun silmissäsi. Huoletta sä esittelit mut omille ystävillesi ja kuvittelit, että mä olen vain hiljainen ja kaunis edustustyttöystävä. Joku, jonka voi aina nolata ja joku, jonka avulla sä saat itses näyttämään viisaammalta. Sä tahdoit näyttää kaikille, kuinka sulla on kaunis nainen, joka kumartuu sun etees milloin tahansa.

Sä kerroit ystävilles kaiken sen paskan, mitä sä olet mulle tehnyt mun selkäni takana. Sä puhuit musta pahaa ja luotit siihen, etten mä koskaan saa kuulla mitään. Eihän sun omat ystäväsi kääntäisi sulle selkäänsä, eihän kukaan pettäisi sun luottamusta, eihän?

Rakas, sä luulit väärin. Mä olen sun ystävies kanssa läheisempi, kuin sä olet koskaan ollut. Mä kuulen kaiken, sanasta sanaan. Mä tiedän, kuinka sä olet meidän puolivuotispäivänä käynyt lykkimässä lähikaupan myyjää ja kuinka sä olet rehvastellut pitäväs kahta naista samaan aikaan. Mä olen kuullut, kuinka sä kännipäissäs olet baarissa suudellut väkisin viereisen pöydän tyttöä ja kuinka sä olet todellisuudessa ollut yösi jossakin ihan muualla, kuin kotona. Ja rakas, mä olen myös kuullut, kuinka sä olet viime viikonloppuna yrittänyt kaataa parhaan kaverisi naista. 

Mutta rakas, tässä asiassa on myös kääntöpuoli. Mä tiedän jotain, mitä sä et tiedä. Mä tiedän, että sun paras kaverisi tietää. Mä tiedän, että ennemmin kuin sä arvaatkaan, sua sattuu. Ja vaikka mä tiedän, mä en tee asialle mitään. En tee, koska mä en enää välitä. Sä olet ansainnut sen kaiken. Kun mä vihdoin saan nähdä, kuinka sä olet se säälittävä paskiainen, joka tulee häntä koipien välissä anelemaan anteeksi antoa, mä annan sun anella. Mä olen nyt se vahva osapuoli. Mä olen se, jolla on kylmä katse ja liikaa vaatimuksia. Sä saat rakas tehdä aika helvetin kovasti töitä, jotta tästä noustaan enää koskaan."

Ps. Ei musta ehkä sittenkään tule äitiä. Taisi loppua tämä raskaus, ennen kuin edes alkoikaan, nyt ainakin vaikuttaa siltä. Ja abortin kannalle mä olen muutenkin alkanut kallistua, en mä tahdo saattaa yhtäkään viatonta ihmisraukkaa tähän pahaan maailmaan.

I disappear, you call me selfish

"Mun on vaan parempi antaa sun olla. Elää omaa elämääs, eikä ottaa yhteyttä enää koskaan. Sulla on kaikki hyvin nyt, et sä tarvitse mua enää. Äläkä sä huoli musta, mä pärjään tai en pärjää, ei se ole sun huolesi. Sä et ole mitään velkaa mulle.

Ei, mä en ole itsekäs, päin vastoin. Mä ajattelen vain ja ainoastaan sua. Sun on parempi näin. Sun elämäs toimii paremmin ilman mua. Anna nyt vaan olla, päästä irti, niin mäkin tein. Ei, sun ei tarvitse soittaa mulle. Ei viikon päästä, eikä etenkään vuoden päästä. Älä revi niitä haavoja. Anna niiden parantua. Vaikka niistä jää arvet, sä totut niihin kyllä.

Mä olen vain pala sun menneisyyttä. Mä muistutan sua kaikesta pahasta, mistä sun on jo korkea aika päästä eroon. Mä olen vain varjo sun onnesi päällä. Päästä irti, rakas. Mun on aika mennä, älä roiku mun hihassa enää. Päästä irti, Tommi."

Vajaa kaks vuotta sitten tuli Tommi ja sekoitti kaiken. Mä en tiedä, millainen mä olisin ilman kaikkia niitä tapahtumia. Olisiko kaikki toisin? Kyllä. Olisiko kaikki paremmin? En tiedä. Sen mä kuitenkin tiedän, että mä en olisi Laurin kanssa nyt, jos en olisi tutustunut Tommiin ja siitä mä olen ikuisesti kiitollinen hänelle.

I was happy for a second

"Mä olen kerran elämässäni ollut onnellinen. Vain yhden kerran aidosti. Niin aidosti, että mua ihan itketti. Niin aidosti, että mitään en olisi muuttanut. Ja se oli silloin, kun sä olit täällä. 

Mun loma oli alkanut. Mä olin vapaa tekemään juuri mitä halusin, valvomaan juuri niin myöhään kuin halusin. Ja me valvottiin, yhdessä. Me katsottiin elokuvia, syötiin mansikoita ja suklaata ja oltiin vain. Makoiltiin sylikkäin sohvalla ja unohdettiin ajan kulku. Ajeltiin öisillä kaduilla, katsottiin auringon nousua. Harrastettiin seksiä, oltiin lähekkäin. Pussailtiin ja rakastettiin ihan kauhean paljon. 

Ja sitten todellisuus löi vasten kasvoja. Sun oli mentävä. Sä lähdit ja mä jäin. Jäin yksin harhailemaan öisille kaduille. Istumaan tyhjiin baareihin, heräämään jalkakäytäviltä. Kaikelta katosi pohja, ei ollut enää mitään. Ei ollut ketään, kenen takia herätä aamuisin. Ei ketään, kenen takia käydä suihkussa tai pukeutua kauniisti. Ei ketään, kenen takia nähdä vaivaa itsensä eteen. Ei ketään, kenet tehdä ylpeäksi. Ei ketään, kenen olemassa olosta olla onnellinen.

Joka aamu herätessäni mä muistan, ettet sä ole täällä. Etten mä saisi tänäänkään kuulla sun ääntä. Etten saisi nähdä sun hymyä. Etten edes tiedä miltä näytät nykyään. Hiukset ajeltuna pois, samanlaiset vaatteet kuin sadoilla muilla. Mun tekee vain mieli kääriytyä takaisin peittooni ja nukkua niin kauan, että sä tulet takaisin.

Kahdeksan päivää takana, 157 päivää edessä. Enkä mä edes tiedä odotanko mä turhaan. Mä en tiedä ollaanko me me enää silloin, kun sä palaat. Mä en tiedä mitä sä ajattelet. Enkä mä voi kysyä, koska sä olet siellä ja mä olen täällä. Mä vain lasken päiviä sun ensimmäiseen vapaaseen viikonloppuun. Enkä mä edes tiedä nähdäänkö me silloin. Mä en tiedä yhtään mitään. Ja se tekee mut hulluksi."

Viimeinen viesti

Jaa, ehkä mä nyt sit kuitenkin hankin sitä apua.

Eräs ihana blogituttu oli jutellut sellaisen henkilön kanssa, joka voisi ehkä auttaa mua ja kohta mun olis tarkoitus laittaa viestiä tälle henkilölle. Saa nyt nähdä tuleeko siitä mitään, mutta aion mä yrittää. Tämän kerran.

Ja mä muuten pidin sen lupauksen, etten juo tänään! En mä baarista osannut pois olla, mutta tuliset kanankoivet riitti mulle tänään. Tommin kanssa mä tosiaan olin liikkeellä. Kuskiks lupauduin ja kuskina olin. Me ollaan Tommin kanssa jotenkin läheisempiä kuin ennen. Ystävinä siis, ei mutten. Ja hyvä niin.

Laurista mä en oikein osaa sanoa mitään, enkä edes tahtoisi ajatella. Lähtö on huomenna, eikä me nähdä enää sitä ennen, enkä mä tiedä lomista yhtään mitään. Me sovimme aiemmin tänään, että soitellaan vielä illalla, mutta herra päätti sitten laittaa puhelimensa kiinni. Mä huomasin kyllä päivällä, että sitä ahdistaa ihan helvetisti, mutta mä olisin tahtonut puhua vielä. Mulle jäi niin epäselväksi, että miten me jatketaan tästä. Tahtooko hän nähdä mua vielä, ollaanko me vain ystäviä vai jotain muutakin ja niin edelleen. Ajan kanssahan se selviää, mutta en mä jaksais odottaa.

Mä laitoin vielä yhden viimeisen viestin Laurille ja kaikki on nyt Laurin käsissä.

"Mun oli pakko vielä saada sanoa muutama juttu, ennen kuin sä menet. Älä murehdi meistä, kaikki järjestyy kyllä. Mä odotan sua, mä en tahdo ketään muuta. Mä pärjään, älä huoli. Keskity itsees ja sulje kaikki muu pois mielestä. Me ollaan me, vaikka sä oletkin siellä. Mä tulen sun luo kun mä voin ja jouluna sä olet taas kokonaan mun. Mä luotan siihen, mä luotan meihin.

Mulle voi soittaa koska tahansa. Mulle voi laittaa viestiä, vaikkei olisi edes mitään asiaa. Mä olen aina täällä ja odotan sua. Muutkin on selvinnyt tästä, mekin selvitään. Kaikki järjestyy kyllä. Mä tiedän, että sä pärjäät loistavasti. Onnea matkaan, hani. Mä rakastan sua."

Ällösöpöä ehkä, mutta mun oli pakko saada sanoa, mitä mä ajattelen. En mä tiedä vastaako Lauri, en mä tiedä lukeeko hän mun viestiäni edes, mutta siihen mä en voi vaikuttaa. Nyt mun täytyy vain malttaa odottaa, täytyy selvitä hengissä.

Eipä mulla muuta. Nyt kai teen jotain sen avun saamisen eteen. Palataan taas!

Epäreilua

"Mua koskee tietää, ettet sä välitä. Että mä vain ärsytän sua, olen pelkkä häiriötekijä. Mua koskee tietää, ettei mun kyyneleillä ole väliä. Kylmästi sä vain lyöt luurin korvaan kerta toisensa jälkeen. Jätät vastaamatta viesteihin, vaikka mulla olis ihan oikeesti asiaa sulle. Jätät tulematta sovittuihin tapaamisiin ja kaadat kaiken vastuun mun niskaan. 

Mua koskee ymmärtää, että vaikka sä sanot rakastavasi, sä et taaskaan osoita sitä teoin. Sä loukkaat mua tahallasi. Mua koskee ymmärtää, että vielä vuoden jälkeen sä olet valmis päästämään irti niin helposti. Luovutat pienissäkin vastoinkäymisissä, etkä suostu puhumaan asioista. Ei sellainen suhde voi toimia.

Mua koskee niin kovin, kun sä olet niin ehdoton. Et ole valmis joustamaan missään asioissa, et tulemaan puolitiehen vastaan. Mua koskee, kun sä kuvittelet aina olevas oikeassa, olet niin äärimmäisen itsevarma. 

Mua koskee, ettei mulla ole ketään, johon voin luottaa sata prosenttisesti. Ja se on epäreilua, että sulla on minut."

Äläkä koskaan unohda minua

"Mä rakastan sua enemmän kuin ketään koskaan. Sun kanssa mun on parempi olla, kuin missään muualla. Sun tuoksus on paras tuoksu maailmassa. Sun hymy on ihanin. Joka kerta, kun mä kuulen ovikellon soivan, mun vatsassa on perhosia. Joka kerta kun sä suutelet mua, mun jalat meinaa pettää alta.

Joka kerta, kun mä kuulen sanan 'armeija', mun sydäntä vihlaisee. Kyyneleet nousee mun silmiin, kun mä mietin tulevaa. Mä näen mielessäni sut nousemassa junaan. Mä näen sun kasvot junan ikkunan takana. Sä hymyilet mulle viimeistä kertaa. Juna lähtee liikkeelle ja mä jään seisomaan yksin asemalle. Ja sen jälkeen mulla ei ole enää mitään. Se juna on vienyt pois sen kaikista tärkeimmän. Se juna vie pois palan minusta. Ison palan. Repii sen irti julmimmalla mahdollisella tavalla. Mä en tahdo sen tapahtuvan. Etkä tahdo säkään.

Sä olet viimeiset pari viikkoa ryypännyt enemmän kuin koskaan. Tuhlannut rahasi kaljaan, kukkaan ja pelikoneisiin. Miettinyt pääsi puhki keinoja, joilla voisit välttää lähdön. Sä tiedät kuitenkin, että sun on pakko mennä. Ja kai joku pieni osa sinusta tahtoo lähteä. Mut mä tiedän, että sä et halua jättää tätä elämää täällä. Sä rakastat ihan kamalasti, vaikka sä sen kiellätkin. "Ei me seurustella, koska mä olen lähdössä pois."

Mä tiedän myös, että mikään ei ole ennallaan, kun sä tulet takaisin. Mä tiedän, ettei tää tuu toimimaan armeijan aikana. Sä et jaksa nähdä. Kun sä olet vapailla, sä ryyppäät kavereides kanssa. Ei mulle ole tilaa. Sen sä olet tehnyt selväksi jo aikoja sitten. Kyllä mä koko suhteen ajan tiesin, että tää tulee loppumaan heinäkuussa ja se oli mulle ihan ok. Se oli ok, koska ei mun koskaan pitänyt välittää näin paljon. Ei mun ollut tarkoitus rakastua. Nyt se ei olekaan enää ok. Ei laisinkaan.

Mä en tiedä jaksanko mä odottaa sua koko sen ajan, kun sä olet kiinni. Mä en tiedä kestänkö mä sitä yksinäisyyttä. Mitä jos mä löydän toisen miehen sillä aikaa? Mitä sitten, kun sä tulet takaisin? Mä näen sut kaupassa vuoden jälkeen. Kuvittele sitä tilannetta. Siinä me seisotaan maitohyllyllä. Viimeeksi ollaan suudeltu hyvästiksi vuosi sitten ja nyt sä olet palannut. Mulla on uusi mies. Mutta mitä jos mä rakastan sua vieläkin? Sä vaan julmasti palaat takaisin vuoden päästä ja sotket kaiken. Mitä jos mulla on silloin uusi elämä ja sä et mahdukaan siihen? Mitä jos mä alan kaivata sua?

Tai mitä jos mä odotan sua vuoden ja rakkaus ei koskaan lopu? Mitä jos sä muutut intissä? Mitä jos sä et rakastakaan enää? Mitä jos sulla on uusi? Ja mitä sä teet intin jälkeen? Muutat pois? Tuunko mä perässä? Onko sulla jo joku uusi silloin? Mitä jos sä olet se, joka intin loputtua kaikkien niiden armeijapoikien edessä kosii tyttöystäväänsä? Ainahan joku tekee niin. Mitä jos se tyttöystävä en olekaan minä?

Mua sattuu. Mä ihan oikeasti näen meidät yhteisessä kodissa kaukana täältä. Mä näen kaiken niin selkeästi. Ja samalla mä tiedän, että se ei ole totuus. Se ei tule koskaan tapahtumaan. 

Tämän vuoden toisessa lähtöerässä sut viedään pois. Kuudes heinäkuuta kaikki päättyy. Suutelen hyvästiksi ja sä kävelet pois. Mä romahdan itkemään maahan, enkä tahdo nousta enää koskaan. Kun sä olet poissa, mä tahdon vain kuolla. En mä voi päästää sua menemään."

Wanna start over?

Sä aina vaan kerta toisensa jälkeen petät sun lupaukses. Mä ihan tosissani harkitsin jo tänään jättäväni sut puhelimessa. Kaikki ne hyvät hetket saa mut kuitenkin jäämään kerta toisensa jälkeen. Se, kuinka sä saat mut nauramaan ja kuinka hellä sä osaat olla.

Sun täytyy ihan tosissaan miettiä, onko tärkeämpää juoda vielä yks kalja tai polttaa toinen jointti, kuin nähdä mua? Harkitse tarkkaan. Koska jos sä ihan tosissas sanot, että on, niin eiköhän tää oo sitten tässä. Mä olen arvokkaampi kuin se vitun jointti ja mä todellakin olen arvokkaampi, kuin se bissetölkki. Ja jos sä et sitä tajua, niin mun on aika etsiä joku, joka tajuaa.

Sinussa on kaksi puolta. Se puoli, johon mä rakastuin. Se Lauri, joka avaa oven ja kantaa kauppakassit. Ja sitten on se Lauri, joka lyö luurin korvaan ja kaataa kaikki syyt minun niskoilleni. Minä olen se hullu, minä skitsoan turhasta. Se Lauri, joka pettää lupaukset kerta toisensa jälkeen ja suuttuu, kun minä pahoitan mieleni. 

Mä olen sanonut monesti, etten mä tahdo sitä jälkimmäistä Lauria. Jos sä et pysty pitämään sitä kurissa, niin peli on pelattu. Kesä tulee, intti tulee, enkä mä jaksa tapella enää. Tää ei oo enää vaan tällaista kerran kuussa -tappelua. Tää alkaa olla päivittäistä ja se syö mut loppuun. Meidän jutun alussa sä kerroit sun eksästä ja siitä, kuinka se käyttäytyi. Mä pidin häntä hulluna. Ja nyt, vuoden jälkeen tunnistan itseni joka lauseesta. Ja tiedätkö mitä? Se on sun vika. Sä teet minusta tällaisen. Sä olet se, joka käyttäytyy väärin.

Meidän jutusta on tullut vain seksisuhde. Sä olet tehnyt siitä sellaisen. Ja musta tuntuu, että sä haluat siitä sellaisen. Mut tiedätkö mitä? Mä en halua. Mä en kaipaa mitään kerran kuussa -panoa. Mä kaipaan läheisyyttä ja rakkautta. Mä tahdon, että mulla on joku, johon mä voin luottaa sata prosenttisesti. 

Nyt musta tuntuu, että sä et ole se joku.

Hello, I miss you quite terribly

"Niin monesti me ollaan sovittu, että tää on nyt viimeinen kerta. Jos se ei tän jälkeen toimi, niin annetaan olla. Ja joka kerta me silti taistellaan. Revitään samat haavat auki ja kaadetaan suolaa sisään. Miks sä olet vielä siinä? Miks mä olen vielä tässä? En mä tiedä. Joku pieni ääni mun päässä vaan pakottaa mut palaamaan aina uudelleen. Ja mä palaan. 

Samat virheet toistetaan, samat kyyneleet valuvat uudelleen. Loppumaton kehä. Mitä me tehdään vielä täällä? Käännetään vain katseemme muualle, kävellään pois ja unohdetaan. Kuulostaa helpolta, eikö? Niinhän ne kaikki meidän käskee tehdä. Mut se ei vaan ole niin helvetin helppoa.

Mä kävelen läpi helvetin saadakseni olla edes yhden onnellisen hetken sun kanssa. Saadakseni nähdä sen hymyn, saadakseni pitää sua kädestä. Mä teen sen aina uudelleen ja uudelleen. Ja mä aion tehdä sen taas. En mä voi päästää irti nyt. En voi hyväksyä sitä, etten enää koskaan saisi sanoa sinun olevan minun omani."

Am I wrong for thinking that we could be something for real?

"Mä tiedän, että sä tahdot leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa taas. Ja mä tiedän, että mä käytökselläni vain innostan sua, autan sut sun tavoitteesees. Mut ymmärrä rakas, että mä en tee sitä tän jälkeen enää. Kaikella on rajansa ja se raja on nyt tullut vastaan. Tän viestin mä lähetän vielä sulle ja sit se on siinä. Sit on sun vuoro. On sun vuoro ottaa yhteyttä - tai olla ottamatta.

Mä en ymmärrä miten tää meni taas tähän. Ensin kaikki on täydellistä ja sit yhtäkkiä boom ja kaikki leviää käsiin. Sä laitat kaiken mun syyks, sä et ymmärrä tehnees mitään väärin. Sua suututtaa, että mä raivoan sulle, eikö niin?

Tajuatko sä rakas, miks mä raivoan? Sä et tajua. Se on se ongelma. Mä raivoan, koska sä petit mun luottamuksen taas kerran. Me ollaan puhuttu siitä niin monesti ja sä väität tajuavas, mutta teet saman aina vaan uudelleen. Sä lupaat tulla ja sit sä yhtäkkiä vaan katoat. Lyöt luuria korvaan ja seuraavana päivänä naureskelet viettänees hauskan illan frendien kanssa. Tiedätkö sä mitä? Mulla oli myös helvetin hauska ilta. Mulla oli hauska ilta, kun mä ensin kulutan tunteja meikatessa ja valitessa vaatteita ja sen jälkeen mä kulutan tunteja odottaen sua. Odottaen jotain, mitä ei tuu koskaan tapahtumaan. Samalla kun sä pajautat frendies kanssa, mä istun yksin kotona ja tuijotan kelloa. 

Seuraavana päivänä kun sä vihdoin vastaat puhelimeen, mä suutun. Mä huudan ja itken ja sä lyöt luurin korvaan. Lopetat vastaamisen, et ota enää mitään kontaktia.

Sä et vaan voi paeta noin. Sä et voi jättää kaikkea tähän. Sä et voi kaataa kaikkea mun niskaan. Mä tuun hulluks. Mä tarvitsen sua, mä rakastan sua. Meidän täytyy puhua, meidän täytyy korjata kaikki. Mut mä en tiedä tahdotko sä enää..."

No matter how hard I try

"Vaikka kuinka yritän, en saa sua pois mun mielestä. En voi lakata ajattelemasta, tarkoititko niitä sanoja todella. Vai olivatko ne sittenkin vain valheita?
'Vaikka me oltais suhteessa kenen kanssa, loppujen lopuks me ollaan aina toistemme. Aina.'
Niin sä sanoit mulle pari päivää sitten. Tarkoititko sä sitä todella? Tarkoititko sä, rakas? Saanko mä vielä joskus suudella sua ilman, että se olisi väärin? Voinko mä vielä joskus luottaa? Voinko mä vielä joskus rakastaa sua?

Mä ikävöin niitä aikoja. Mä ikävöin sitä pientä, pientä ajan jaksoa sun kanssa, kun mä olin aidosti onnellinen. Kun mä olin onnellinen kokoajan, en vain tunteja. Mä olin onnellinen viikkoja, viikkoja rakas. Mä tahdon sen onnen takaisin. 




Olisin mä kai nytkin onnellinen Laurin kanssa, mutta sä varjostat sitä onnea. Vaikka mä rakastan Lauria ihan kamalasti, niin silti mä mietin, että mitä jos. Mitä jos kaikki olis mennyt toisin, mitä jos sä olisit toisenlainen? Kadut kuulemma joka päivä sitä, että valitsit minun sijaani Sallan. En tiedä ovatko nekään sanat totta, mutta mitä jos? Mitä jos olisit valinnut minut? Missä me olisimme nyt? 

Tunti sitten, kun Lauri soitti mulle taas kerran pilvessä, mä mietin. Mä mietin, että teinkö mä jotain väärin. Olisko mun ollut parempi sun kanssa? Olisko mun pitänyt jatkaa sitä salailua? Olisitko sä joskus oikeasti ollut vain mun? Ne ajatukset tappaa mut. 

Nykyään sä sanot tahtovas olla vain ystävä. Silti sä lähetät mulle keskellä yötä viestin ja pyydät nähdä mun kasvot. Sä laitat sydämiä viesteihin ja kerrot mun olevan ihana. Sä vonkaat seksiä aina kun me nähdään. Onko se vain seksin himoa? Vai onko siellä muutakin? Onko siellä tunteita? Äh, unohda. Ei sillä ole mitään merkitystä. Ei nyt.
 


Mä rakastan muistoja, en sua. Mut voinko mä vielä joskus rakastaa molempia? Tahdonko mä vielä joskus? Mä en tiedä ja se tekee mut hulluksi."

Mä olen jossain muualla, vaikka olen tässä

"Kuinka monesti mä olenkaan sulle sanonu, että mä haluan vaan sut. Mä haluan vaan, että sä olet selvinpäin ja oma itses. Mä en tahdo juoppoa, mä en tahdo mitään budipäätä. Mä tahdon sen ihmisen, kenet mä puistossa silloin tapasin. 

Miks kaikki ihmiset aina muuttuu? Mä olen mä alusta alkaen, en esitä mitään muuta, en tahdo olla mikään muu. Kaikki muut vetää ekat pari kuukautta jotain roolia, on jotain muuta kuin ne oikeesti on ja just kun mä ehdin kiintyä, ne muuttuu omaks itsekseen. Todellisuus onkin jotain ihan muuta, kuin ne on alussa antanu ymmärtää.

Älä ymmärrä väärin, kyllä mä sua silti rakastan. Mä rakastan sitä ihmistä, kenet mä tunnen. Mä rakastan sitä ihmistä, joka sä olet selvinpäin ja kahdestaan mun kanssa. Mut en sitä, joka sä olet humalassa ystävies kanssa. Jos sä tahdot pitää kahta roolia, niin opettele edes pitämään ne erillään toisistaan. Älä sotke mua noihin sun sekoiluihis, en mä halua olla osa sitä toisen Laurin elämää. En mä tahdo mitään toista ihmistä, en mä vaan tahdo.

Kaksisteen meillä on niin hauskaa, sä oot ihan täydellinen. Huolehtivainen ja rakastava, puhut niin ihanasti ja välität ihan hirveesti. Ja muutaman kaljan jälkeen susta tulee ihan täys kusipää. Yhdenki kaverin tullessa sun luo sä suljet mut pois porukasta. Muut ottais mut mukaan, mutta sä et halua. Häpeätkö sä mua? Onko mussa jotain vikaa?

Sä otat mut mukaan kavereides luo ja viiden minuutin jälkeen käsket mun mennä kotiin. Sä pidät mua ihan kakarana, kohtelet kuin kymmenen vuotiasta. Ei se kolme vuotta muuta paskaakaan. Ei ne muutama kuukausi, jotka erottaa mut täysi-ikäisyydestä, tee mitään eroa. En mä oo parin kuukauden päästä yhtään sen enempää aikuinen kuin nytkään. 

Mä oon seitsemäntoista, mä oon sua nuorempi. Mä oon lukiossa ja mä oon just tällainen kun oon. Jos se ei sulle tai sun ystävilles kelpaa, niin saa sit olla kelpaamatta. Annetaan sit vaan olla, mä en ala itseäni muuttamaan sun takias. Mä en ala vetää mitään roolia miellyttääkseni sua."

Rakastaa, ei rakasta

AJASTETTU.
(Kirje Laurille helmikuun alusta. Hän on jo pitkään yrittänyt saada lukea päiväkirjaani ja jotain tämän tyyppistä ajattelin hänelle näyttää jossain vaiheessa, jos nyt selviän tästä koomatilastani elossa...)

"Et vieläkään taida tietää mitä haluat. Et halua seurustella, muttet halua olla vain ystävä. Et tahdo mitään vakavaa, muttet tahdo vain seksisuhdetta. Rakastat, muttet rakasta tarpeeksi. Olet ailahtelevainen. Välillä olet ihan hirmu rakastunut ja pidät minua täydellisenä, tekisit eteeni mitä tahansa. Ja toisinaan olen sinulle kuten kuka tahansa nainen, tissit ja nätit kasvot, ei sen enempää. Toisinaan tahdot nähdä joka päivä ja nukkua vieressäni joka yö. Toisinaan kerran viikossa tuntuu pakkopullalta.

Teet lupauksia tehdäksesi minut iloiseksi, muttet ymmärrä, että niiden rikkominen satuttaa minua tuplasti enemmän kuin niiden tekemättä jättäminen. Sanot minua tyttöystäväksi, mutta kavereillesi sanot olevasi 'kaverin kanssa'.

Se on kaikki tai ei mitään. Et voi ottaa minua vain silloin kun sinusta tuntuu siltä. Olen tyttöystävä kokoajan tai en lainkaan. Tiedät mitä minä haluan, mutta et silti osaa sanoa mitä sinä haluat. Elät hetkessä, et ajattele viittä minuuttia pidemmälle. Et ota asioita vakavasti, millään ei ole mitään merkitystä.

Kun minä huomautan asioista, sinä suutut. Sinulle ei voi puhua mistään ongelmista, se ei ole oikein. Suljet vaikeudet pois mielestäsi, haluat olla vapaa. 

Et ymmärrä, että Facebookin parisuhde statuksen muuttaminen sinkusta varatuksi ei muuta yhtään mitään. Samalla rennolla otteella mentäisiin siitä eteenpäinkin. Saat tulla ja mennä niin kuin haluat, saat nähdä kavereitasi aivan kuten tähänkin asti ja saat olla sinä. En minä ole tässä rajoittamassa sinua, en minä ole lukitsemassa sinua kiinni itseeni. En ole kieltämässä sinua ryyppäämästä, enkä ole pitämässä moraalisaarnaa polttelustasi. 

Minä olen tässä paijattavana ja tuhisemassa vieressä. Olen pussaamassa ja antamassa rakkautta. Annan itseni kokonaan sinulle, mutta minusta tuntuu, että sinä et halua minua.

On aika tehdä valintoja. Ei viikoksi eteenpäin, vaan pitkäaikaisia. Ikuinen on liian raju sana, mutta on aika tehdä valintoja, joita ei peruta tunnin päästä. 

Rakastaa, ei rakasta? Kumpi, rakas? Kumpi?

"Hyvää vuosipäivää, rakas!"

AJASTETTU.
 (Katkeran sävyisiä mietteitä Tommin ja Sallan seurustelun vuosipäivänä.)

"Jo vuoden sua on kustu silmään ja vielä sä seisot siinä paikallas. Tai ehkä sä vaan oot jo pysyvästi sokeutunu. Katsot liian läheltä, et näe totuutta enää. Et ymmärrä, että kaikki muut nauraa sulle. Kaikki muut tietää sun olevan vain huora Tommille. Voi lapsi raukkaa, avaa jo ne silmäs ja hyväksy totuus."

Mä en voi ymmärtää miten tää leikki jatkuu vieläkin. Kaikki muut näkee totuuden ja Salla vaan sokeesti jatkaa eteen päin. Antaa anteeks kerta toisensa jälkeen, eikä kuuntele muiden neuvoja. Uskoo kaiken, mitä Tommi sanoo.

"Lapsi rakas kun sä et tajua, että sun omat vanhempaskin nauravat sulle sun selkäs takana. Kaikki tietää, että toi on vaan kahden ihmisen säälittävä yritys olla jäämättä yksin. Ei vaan kehdata erota enää, kun ollaan oltu jo vuosi yhdessä."

Vitut ne todellisuudessa mitään vuotta on yhdessä ollu! Ainakin puolet siitä ajasta ne on ollu erossa ja käytännössä kokoajan riidoissa. Jos kuukaudessa on kolme onnellista päivää niin se on jo harvinainen kuukausi.

"Tommi ikävöi eksäänsä ja panee sua kun ei satu parempaakaan olemaan tarjolla. Se ottais vaikka mut mielummin, mutta mä en vaan oo tarjolla. Avaa nyt jo silmäs ja hyväksy se todellisuus."

Olet saavuttamaton

"Nyt jos tää on vaan joku sun sairas leikkis niin mä en tiedä kestänkö mä enää. Sä koettelet mua, yrität tahallas saada mut suututettua. Mut ymmärrä rakas ettei tää oo enää edes hauskaa. Mä en oo vihainen vaan sairaan huolissani. 

Sä et tunne ikävää etkä huolta, niinhän sä oot itsekin sanonut ja kyllä mä sen tiedän. Mut mä en oo niin kuin sä. Mulla on tunteet, mä en osaa sulkea niitä pois päältä niin kuin sä. Mun täytyy elää itseni kanssa, mun täytyy kestää ne tunteet. 

Voitko sä nyt vaan lopettaa tän leikin, soittaa mulle ja kertoa missä mennään? Voitko sä vihdoin ihan rehellisesti kertoa mitä sä haluat? Sä et osaa tuntea mitään ja sen takia sä et itsekään tiedä mitä sä tahdot. Se ei oo reilua. 

Mä olen tuhannesti sulle sanonut mitä mä tunnen. Ne tunteet on ja pysyy, vaikka mä olisin kuinka vihainen tai huolissani, ne tunteet vaan on täällä kokoajan. Musta kuitenkin tuntuu, että sun tunteet on ihan erilaisia kokoajan. Välillä sä oot tunteeton paska, käyttäydyt kuin et tuntis mua lainkaan etkä haluais olla missään tekemisissä ja toisena hetkenä sä takerrut kiinni ja pussaat, kerrot rakastavas ja haluut olla lähellä. 

Nyt sä leikit jotain sairasta piiloleikkiäs ja kohta sä tulet takaisin ihan kuin mitään ei olis tapahtunut. Koko juttu unohdetaan ja siitä ei puhuta. Kaikki on täydellistä hetken ja sit sä teet niin uudelleen. Se ei oo hauskaa! Musta tuntuu kokoajan, kuin sä olisit jäänyt johonkin viistoista vuotiaan tasolle, vaikka sä oot meistä se vanhempi, sä oot se aikuinen. Silloin alussa sä pelkäsit kokoajan, että mä oon liian nuori sulle. Musta tuntuu, että sä oot liian nuori mulle. 

Kun rakas mä en ihan tosissaan tiedä, että onks sun paha olla vai kaipaatko sä omaa rauhaa vai mikä sulla on. Me sovittiin, että sitä omaa aikaa saa. Me sovittiin, että mennään ihan rennosti. Mut me sovittiin kans, että puhutaan. Jos on joku ongelma, siitä täytyy sanoa. Et sä voi vaan kadota ja jättää mua yksin kotiin huolehtimaan. Et sä voi tehdä niin mulle. Sun täytyy ilmoittaa missä sä meet, mä kuolen kohta huolesta, kun mä en tiedä. Mä en voi mitenkään tietää ootko sä jossain kavereides kanssa hiisaamassa, vai makaatko sä kuolleena katuojassa. Sä et voi tehdä näin mulle kerta toisensa jälkeen. Nytkin sä varmaan istut budipäissäs jonkun sohvalla ja naurat mulle. 'Taas se ämmä ylireagoi!'"

Ensimmäisen kevätpäivänä minä olen taas täällä luonasi

"Joskus on vain aika luovuttaa. Aika laskea irti ja antaa olla. Silti joka kerta kun näen kasvosi, muutama kyynel valuu poskelleni. Olen menettänyt niin monta ihmistä. Niin hirmu monta. Miksi sinutkin, miksi sinutkin rakas? 

Vaikka tiedän sen olevan sinun parhaaksesi, sattuu se päivä päivältä yhä enemmän. Jokainen aamu herätessäni katson, oletko laittanut viestiä. Sitten muistan, ettemme puhu enää. Jokainen ilta ennen valojen sammuttamista mietin, onko sinulla kaikki hyvin.

Lauri sanoo, että puhun sinusta paljon. Puhun muistoista ja hyvistä hetkistä kanssasi. Kerron lempisuklaastasi ja kerron kuinka humalassa piirsit tussilla sydämen otsaani. Puhun siitä, kun viimeeksi saimme sovun aikaiseksi. Muistan aina sen mitä sanoit minulle silloin. 

"Mä oon niin pahoillani, että me oltiin näin kauan puhumatta." Se oli kuitenkin erilaista. Se oli niin erilaista, tunnen sen sydämessäni. Silloin meillä oli vielä mahdollisuus, mutta se oli viimeinen. Ja minä pilasin sen. 

Minua sattuu niin. 

En kuitenkaan ole katkera. Tämä oli tietoinen valinta, tämä oli minun valintani. Silti en voi lukea niitä viestejä. Sanoimme hyvästit viestillä, en edes saanut halata sinua viimeistä kertaa. En saanut nuuhkaista tukkaasi, en saanut sanoa sinun olevan tärkeä. Sanoin sen vain viestillä, eikä se ole sama. 

Muistan yhä puhelinnumerosi vaikka unissani. Tunnistan käsialasi ja tiedän jokaisen pienenkin yksityiskohdan sinusta. Muistan ovikoodin ja vanhan Habbo -hahmosi salasanan. Muistan numeron lankapuhelimeenne ja syntymäpäiväsi. Pyöräsi vara-avain on työpöytäni laatikossa ja vanhentuneet hedelmäaakkoset keittiön kaapissa. 

Ensimmäistä kertaa riitamme jälkeen selaan vanhaa valokuva-albumia. Lapsuusajan kuvia, muistoja kymmenen vuoden takaa. 

Minua sattuu."

Annatsä kaikkes vai annatsä kaikille?

Laurin kanssa kaikki on samanlaista kuin aiemminkin, vaikeaa, mutta emme aio luovuttaa. Eteenpäin kahlataan, syvissä vesissä, mutta silti.

Ja sitten on Tommi. Hän soitti eilen, vonkasi seksiä kuten tavallista. Löin luurin korvaan, en jaksanut kuunnella. Laitoin viestin perään.

"Jos tää maailma olis reilu, me oltais yhdessä nyt. Jos sä olisit rakastanut mua silloin, kun mä rakastin sua, me oltais yhdessä nyt. Mutta se ei mee niin, elämä ei mee niin. Mä luovutin ja mä olen ihan hirveän pahoillani siitä. Mä en voi olla osa tuota sun ja Sallan on-off leikkiä, mä en voi olla varavaihtoehto. Mä kunnioitan itseäni liikaa. Mä haluan vierelleni ihmisen, joka rakastaa mua just tällaisena ja joka tulee tapaamaan mua, vaikka kieltäytyisinkin seksistä. Mä haluan ihmisen, joka ei halua ostaa mua rahalla. 

Mä olen ihan hirveän pahoillani, että mä rakastuin toiseen. Elämä vaan menee niin. Jos myöhästyy yhdestä junasta, ei sitä toista välttämättä enää tuu. Ja sä myöhästyit, rakas. Mä haluan tietää vaan yhden asian. Pystytkö sä olemaan mun ystävä? Ilman motiiveja, ilman taka-ajatuksia? Katso itseäs peilistä, mieti tarkasti ja kerro se sitten mulle. Jos sä haluat vaan seksiä, niin se on ihan ok. Sitä sä et kuitenkaan nyt saa. Mä lupaan, että mä otan yhteyttä, jos me erotaan Laurin kanssa. Mä lupaan sen. Mutta jos sä et halua mitään muuta kun seksiä, niin sano se nyt ja annan mun olla. Älä anna mun yrittää olla sun ystävä, jos sä et sitä halua. Tää sama keskustelu on käyty miljoonaan kertaan ja se sattuu. Musta tuntuu ihan tosi pahalta, enkä mä osaa päästää irti. Pieni osa musta tulee aina rakastamaan sua ja se on asia, mille mä en vaan voi mitään. Se suurempi osa kuitenkin rakastaa Lauria ja Laurin mä haluan. Ja mä tiedän, että pieni osa susta rakastaa mua, mutta se suurempi osa jotain muuta.

Ehkä jonain päivänä, rakas, mutta ei nyt."

It is better to burn out than to fade away

Kolmelta lauantai yönä hän makasi lattialla ja kirjoitti kirjettä. Kirjettä täysin tuntemattomille ihmisille, jotka kuitenkin jollakin kieroutuneella tavalla olivat kuin perhettä hänelle. Kyyneleitä silmissään hän yritti niin kovasti tuoda kaikki ne tunteet ulos. Hän tahtoi kirjoittaa vielä kerran niistä ihmisistä, jotka olivat hänelle tärkeämpiä kuin kukaan tai mikään. Hän tahtoi kiittää ja sanoa ne sanat, jotka silloin aikoinaan jäivät sanomatta. Vaikka ne ihmiset tuskin tulisivat koskaan lukemaan sitä kirjettä, eiväthän he millään kyenneet tietämään sen olemassa olosta, niin silti hän tahtoi kirjoittaa.

Ensimmäisenä hän kirjoitti isälleen. Hän kiitti siitä kasvatuksesta, jonka on saanut ja pyysi anteeksi. Hän muistutti, että kaikki johtuu hänestä itsestään, eikä kukaan olisi voinut enää muuttaa asioita. Hän muistutti, että kaikella on tarkoituksensa ja tavalliseen tapaansa laittoi tekstin loppuun sanat "mä rakastan sua, vaikka sä ootkin tollainen kusipää". Se oli sisäpiirin vitsi, isän ja tyttären välinen juttu.

Seuraavana hän kirjoitti pikkuveljelleen, upealle pienelle miehelle, joka oli hänelle kaikki kaikessa. Alkuun hän antoi muutaman elämänohjeen ja toivotti onnea. "Älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon", hän kirjoitti loppuun. "Mä rakastan sua, pieni mies. Ikuisesti ja aina."

Äidilleen hän ei koskaan aikonut kirjoittaa, mutta siinä hetkessä se tuntui jollainlailla velvollisuudelta. Vaikka eihän äitikään ollut mitään velvollisuuksiaan hoitanut. Hän kuitenkin kirjoitti kaksi lausetta. "Vaikka sä pilasitkin kaiken, niin mä en ole katkera. Olet rakas."

Seuraavana vuorossa oli ystävä. Se yksi ja ainoa, se, joka ei ollut hänen rinnallaan enää. Miltei kaikki sanat oli jo sanottu, hyvästit jätetty jo riidan yhteydessä, mutta jotain hän tahtoi silti sanoa. "Harvaa ihmistä olen koskaan ihaillut yhtä paljon, kuin sua ihailen. Olen aina läsnä, vaikket näekään minua. Mä paskiainen roikun aina housun lahkeessa, enkä päästä milloinkaan irti. Mä rakastan sua."

Tähän väliin oli sopivaa kirjoittaa entiselle poikaystävälle. Miehelle, josta hän ei koskaan osannut laskea irti. "Mulla on vain yks neuvo sulle. Päästä irti siitä, missä sä nyt roikut. Sä kyllä tiedät mitä mä tarkoitan. Sä olet hyvä mies, ihan helvetin hyvä. Sun täytyy vaan nyt ottaa uus suunta. Ja älä luulekaan, että mä en vahtisi että sä teet niin. Oot tärkeä."

Miltei viimeisen sijan hän jätti rakkaalleen. Miehelle, joka jaksoi katsoa niin läheltä sitä jatkuvaa taistelua omaa itseään vastaan. Miehelle, joka kerta toisensa jälkeen juoksi perään ja pakotti jäämään. "Mä olen niin kiitollinen, että mä sain tutustua suhun. Ja mä olen niin pahoillani, että sä joudut kokemaan tämän taas. En ole ketään koskaan rakastanut sillä tavalla, kun minä sinua rakastin. En ketään koskaan. Eikä se rakkaus lopu tähän, vaan se kestää ikuisesti. Et sä musta eroon pääse."

Kirje alkoi olla lopussa. Muutaman sanan hän omisti niille, joita ei kirjeessä muuten mainittu. Lapsuuden ystäville ja sukulaisille lähinnä. Oman kappaleensa sai myös sähköposti ystävä, häntä vuoden nuorempi poika. Rohkaisevia sanoja, anteeksi pyyntöjä ja sellaista.

Viimeisiä sanoja hän harkitsi pitkään. Mikään ei tuntunut tarpeeksi merkitykselliseltä. Hänen luonteelleen tyypillistä olisi ollut kirjoittaa esimerkiksi "mä jätin kahdeksan miljoonan euron lottokupongin..." ja yllättäen paperi on revennyt juuri siitä kohdasta ja lause loppuu kesken. Toinen loistava ratkaisu olisi ollut kirjoittaa jotain todella hämmentävää, minkä merkitystä kukaan ei olisi koskaan selvittänyt, koska sitä merkitystä ei vain yksinkertaisesti ollut. Hän kuitenkin ajatteli jättää leikit leikkimättä ja kirjoitti jotain, joka oli edes hieman asiayhteyteen sopivaa.

"Olen elänyt elämääni täysillä, saavuttanut asioita, joita en koskaan uskonut saavuttavani. Olen ollut ihan hirmu ahdistunut, mutta samaan aikaan ihan äärettömän onnellinen. Nyt paristoni on kuitenkin kulunut loppuun ja kuten Kurt Cobain itsemurhaviestissään kertoo "It is better to burn out than to fade away".

Tässä tällainen sekava yöllinen pohdinta. En oikeastaan tiedä mistä koko ajatus lähti, sanat vain tulivat päästäni ja minun oli pakko kirjoittaa. Minustahan teksti kai pääasiassa kertoo, mutta en ole tappamassa itseäni, kuten teksti ehkä antaa ymmärtää. Mielikuvituksen tuotetta se on, kaikki on ihan hyvin. Tai no, ihan hyvin lienee turhan loistava ilmaisu, mutta ei tässä olla itseään vahingoittamassa, ei lainkaan.