Mulla oli tapana keittää sulle kahvia aamuisin. Lukea sanomalehteä ääneen ja sä kiltisti kuuntelit, vaikka olisin kertonut politiikasta. Sulla oli tapana silittää mun tukkaa iltaisin ja mä rakastin sitä enemmän, kuin mitään muuta siihen aikaan. Silloin tällöin vieläkin unissa näen sinun tekevän niin. Vieläkin toisinaan puhelimen soidessa pienen ohikiitävän sekunnin mietin, että oletkohan se sinä. Sitten muistan taas, että et sä enää koskaan soita. Sama puhelinmyyjä siellä taas, joka on piinannut mua Aku Ankalla jo useasti tänä vuonna.
Toiset ihmiset ovat luonamme vain pienen hetken. Pysähtyvät, kuin ohikulkumatkalla, ja lähtevät sitten eteenpäin. Välillä havahdun toivomasta, että sinä et olisi ollut sellainen ihminen. Vaikka kyllä mä kuitenkin tiedän, että niin oli parempi. Kaikki oli kauniimpaa niin.
Vieläkin mulla on taipumuksia elää menneessä. Mä vihaan sitä. Ja mä olen pahoillani, etten koskaan ottanut opikseni, vaikka sä niin monesti yritit saada mut eroon siitä tavasta. Sait sä kuitenkin taottua mun päähäni, mistä päästä banaani kuuluu oikeasti avata ja kuinka keitetään hyvää kahvia. En mä tiedä onko niillä todellisessa elämässä mitään merkitystä, mutta tahdon kuvitella, että on. Voin siten istua nojatuolissa aamu kuudelta, rauhoitella itkevää vauvaa ja juoda parasta kahvia ikinä muistamatta edes, että se saattaisi olla kitkerää ilman sun oppejasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti