Past

Mulla oli tapana keittää sulle kahvia aamuisin. Lukea sanomalehteä ääneen ja sä kiltisti kuuntelit, vaikka olisin kertonut politiikasta. Sulla oli tapana silittää mun tukkaa iltaisin ja mä rakastin sitä enemmän, kuin mitään muuta siihen aikaan. Silloin tällöin vieläkin unissa näen sinun tekevän niin. Vieläkin toisinaan puhelimen soidessa pienen ohikiitävän sekunnin mietin, että oletkohan se sinä. Sitten muistan taas, että et sä enää koskaan soita. Sama puhelinmyyjä siellä taas, joka on piinannut mua Aku Ankalla jo useasti tänä vuonna. 

Toiset ihmiset ovat luonamme vain pienen hetken. Pysähtyvät, kuin ohikulkumatkalla, ja lähtevät sitten eteenpäin. Välillä havahdun toivomasta, että sinä et olisi ollut sellainen ihminen. Vaikka kyllä mä kuitenkin tiedän, että niin oli parempi. Kaikki oli kauniimpaa niin. 

Vieläkin mulla on taipumuksia elää menneessä. Mä vihaan sitä. Ja mä olen pahoillani, etten koskaan ottanut opikseni, vaikka sä niin monesti yritit saada mut eroon siitä tavasta. Sait sä kuitenkin taottua mun päähäni, mistä päästä banaani kuuluu oikeasti avata ja kuinka keitetään hyvää kahvia. En mä tiedä onko niillä todellisessa elämässä mitään merkitystä, mutta tahdon kuvitella, että on. Voin siten istua nojatuolissa aamu kuudelta, rauhoitella itkevää vauvaa ja juoda parasta kahvia ikinä muistamatta edes, että se saattaisi olla kitkerää ilman sun oppejasi.

Oli pakko soittaa ja varmistaa, et säkin vielä rikki oot

Sekavaa, sekavaa, sekavaa. En oikein itsekään tiedä...:


Mä en tiedä, että mitä helvettiä. Mun pää alkaa rakoilla ja mä huomaan sen itsekin. Yritän pitää itseni kasassa ja onnistunkin yllättävän hyvin. Mutta sitten on ne hetket, kun lapsi nukkuu ja istun yksin sohvalla. Mua ottaa päähän, ärsyttää, suututtaa. Oma elämä, ihmiset, "ystävät". Ystäviä on niin kauan, kun kalja maistuu. Sitten, kun ei enää maistu, ei ole ystäviäkään. Ja niille ihmisille mä uskouduin mun elämästä, syvimmistä salaisuuksista ja huonosta olosta. Ne ihmiset kyllä helpottivat pahaa oloani silloin, mutta nyt tunnen itseni typeräksi. Vaikka me vieläkin soitellaan silloin tällöin, niin ei ne ihmiset ole mulle niin tärkeitä enää. En mä mahdu joukkoon lapseni kanssa, enkä edes ilman, jos olen selvänä. Aina täytyy olla sekaisin, kuskina tai yleisenä lainan antajana.

Mä huomaan taas muuttuneeni. Ennen oli ihan ok olla kännissä seitsemän päivää viikossa, polttaa tupakkaa ketjussa olohuoneen lattialla ja kulkea rikkinäiset vaatteet päällä ja vähän toissa päiväistä oksennusta paidan kauluksessa. En mä näe itseäni sellaisena enää. En ulkoiselta olemukseltani, mutten varsinkaan sisältä. Ja mä olen ylpeä siitä, mitä mä olen nyt. Ensimmäistä kertaa koskaan musta ei tunnu, että mun täytyy sopia johonkin muottiin, olla jonkin tietynlainen kelvatakseni joukkoon. Mä en tahdo kelvata joukkoon. Ainakaan sellaiseen joukkoon, jossa multa vaaditaan jotain typeriä ominaisuuksia. Mä olen mä, kännissä silloin kun sille päälle satun, useimmiten kuitenkin selvinpäin, äitinä, ja ylpeänä siitä.

Mä en vain oikein tiedä, kuka mä olen. Äiti, joo. Se määrittää mut nykyisin miltei kokonaan. Ja sitten kun lähden ovesta ulos ilman lasta, en tiedä mitä mä teen, kuka mä olen, millainen mä olen. Ja se hajottaa mun päätä. Mulla ei ole identiteettiä ollenkaan enää.

"Kerro jotain itsestäsi."
Mä olen Ada. Pian 20-vuotias äiti. Ja sit mä olen... Nainen. Tyttö. Jotain. Mä en tiedä.

Mä tavallaan ikävöin vanhoja piirejä, ystäviä, kaikkea ennen sitä ihme säätöä ja mokailua. Mun on kuitenkin hyväksyttävä, että se on mennyttä. Ihmiset tekee toisilleen paskasti, mulle on tehty niin ja mäkin olen tehnyt niin. Ei ole paluuta menneeseen, täytyy vain yrittää rakentaa jotain uutta ympärilleen, taas kerran.

18.01.2016

Rakas päiväkirja. Tänään mä päätin lopettaa syömisen, ihan vain protestina itselleni. Mun on niin helvetin paha olla. Vaikka mä olenkin onnellinen elämästä, olen mä silti aina taipuvainen alakuloon. Toisinaan huomaan öisin muiden nukkuessa istuvani ikkunalla, tuijottavani pimeään ja tuntevan sydämeni hakkaavan lujemmin kuin koskaan. Toisinaan mä huomaan yhä ajattelevani, että miksi helvetissä mä en silloin ajanut kallion seinään, kun mulla tosissaan vielä oli siihen tilaisuus. En mä enää voi tehdä niin. En koskaan. Ja niin mä olisin halunnut tehdä. OLISIN. Tyhmä minä, aina niin helvetin tyhmä. Ja kiltti, ihan liian kiltti.

Ihmiset käyttää mua häikäilemättä hyväkseen, elää mun siivellä ja repii mut rikki. Ja silti, silti ne ihmiset on mulle rakkaimpia maailmassa. Vaikka mä en edes ole sitä heille. Mä hymyilen, kuuntelen olen läsnä. Tuen, lainaan rahaa, tarjoan kyydin, ostan oluen. Ja mitä mä saan takaisin? En mitään. En hymyä, kiitosta, vastapalvelusta. Ja mä olen kai niin tyhmä, että mä tiedostamattani nautin siitä. 

Mä kokoajan odotan sitä päivää, kun mä olen tarpeeksi vahva ja rohkea jättääkseni kaiken. Ottaakseni vain pienen rakkaani mukaan ja lähteväni pois. Alan pikkuhiljaa kuitenkin tiedostaa, että se päivä ei ole tulossa. Mä tulen luultavasti elämään tässä paskakaupungissa aina, elämäni loppuun saakka. Hymyillen, leikkien onnellista, ollen onnellinen. Ja silti toisinaan öisin mä katson taivasta ja mietin, että kuinka tästä helvetistä pääsee pakoon.

Wait

Tänään mä ymmärsin, miksi mä olen onnellisempi kuin aikoihin. Koska mä en odota mitään. Ennen mä aina odotin jotain.
"Mä olen onnellinen sitten kun..."
Kun muutan omaan kotiin, kun olen täysi-ikäinen, kun saan ajokortin, kun Laurin armeija loppuu, kun valmistun...

Enkä mä koskaan silti ollut onnellinen, vaikka se asia, jonka piti tehdä mut onnelliseksi, oli jo toteutunut. Aina mä keksin jotain uutta, joka tekisi mut onnellisemmaksi. Nyt mä kuitenkin olen aivan vahingossa tajunnut, että mulla on kaikki, mitä onnellisuuteen tarvitaan.

Ei mulla ole paljon rahaa tai ystäviä, hienoa autoa tai kotia, mutta mulla on kaikki, mitä mä tarvitsen. Pieni, mutta vahva tukijoukko, perhe, ruokaa kaapissa, katto pään päällä ja valoa. Mä selviän arjesta, osaan olla positiivisempi ja jaksan paremmin.

Kuten mä olen aiemminkin sanonut, äitiys sopii mulle. En mä ennen sitä tiennyt tai osannut kaivata, mutta nyt en vaihtaisi mitään.

Mennyt, tuleva, nyt

Mä olen päässyt pitkälle. Kompuroinut, käynyt reunalla, tehnyt huonoja valintoja. Ollut liian lähellä luovuttamista. Selvinnyt teidän avulla, blogin avulla pahimman yli. Saanut ystäviä, menettänyt ystäviä. Tehnyt typeriä valintoja, jättänyt kuuntelematta muiden ohjeita. Ja mä olen loppujen lopuksi kuitenkin tehnyt kaiken oikein.

Ilman niitä typeriä valintoja, kyyneleitä ja hajonneita ihmissuhteita mulla ei olisi kaikkea tätä, mitä mulla nyt on. Tässä blogissa on tallella kaikki suurimmat vastoinkäymiset ja onnistumiset, joita mä olen kohdannut matkalla tähän pisteeseen ja vihdoin mä voin sanoa, että mä olen aidosti onnellinen.

Tommi, Salla, kaikki sekoilu heidän kanssaan. Lääkkeet, viina, tupakka. Lauri. Menetetyt ystävät, uudet ystävät. Huumeet. Itsetuhoisuus, viha, inho, riidat. Ja kaiken jälkeen mä olen tässä.

Voi luoja että mun on hyvä olla just nyt.

20.10

Olen yrittänyt kertoa, miltä minusta tuntuu. Olen pakottanut itseni siihen ja silti saanut ulos suustani vain yksittäisiä sanoja, jotka eivät selitä yhtään mitään. Osittain siitä syystä blogissakin on ollut niin hiljaista. En mä itsekään oikein tiedä, miltä musta tuntuu. Hyvältä. Pahalta. Kaikelta siinä välissä. 

Olen katsellut kun lehdet puissa kellastuvat, putoavat hiljalleen maahan. Missä mä olen silloin, kun ne kasvavat takaisin paikoilleen? Tai missä olet sinä? Olenko minäkin siellä? Toivon niin.

Olen seurannut sivusta kuinka voit päivä päivältä huonommin. Yrittänyt ymmärtää ja auttaa ja tajunnut, että olet itse syypää sen kaiken takana. Ymmärtänyt ja auttanut kaikesta huolimatta, koska niin sinäkin olet tehnyt minulle, ainakin toisinaan.

Olen itkenyt perääsi, vaikka olet taas siinä. Olen käskenyt mennä pois ja huutanut kaipuuta heti sinun lähdettyä. Olen ollut ylpeä sinusta ja silti yhä niin katkera menneisyyden tapahtumista. Olen katsonut, kuinka laitat elämäsi ykkösasian edes hetkeksi taka-alalle vuokseni. Olen epäillyt, vakoillut, salakuunnellut. En osaa vieläkään luottaa. Tuskin koskaan täysin.

Olen pakahtunut onnesta ja hakannut päätä seinään. Sä et ole koskaan osannut puhua, et vieläkään osaa. Mä yritän, mutta alan menettää sen taidon seurassasi. Ei sitten puhuta.

Olen kuvitellut mielessäni, mitä kaikki tulee olemaan pian. Olen suunnitellut kastetilaisuutta, joulua, vuoden vaihtumista. Olen kuitenkin myös ymmärtänyt, etten voi suunnitella mitään etukäteen. En tiedä oletko sä meidän kanssa enää. Mun on vain pakko elää hetkessä ja luottaa asioiden menevän, kuten on tarkoitettu.

Games

Äh kuinka mua turhauttaakaan. Kaikki on vain pelkkää leikkiä. Sairasta peliä tunteilla, puolin ja toisin. Nyt hän on täällä, mun kanssani, konkreettisesti. Tahtoo kuulemma olla läsnä, tukena, apuna. Olla paikalla, kun synnytys käynnistyy, pitää mua kädestä. Ja mä rakastan sitä. Rakastan, enemmän kuin mitään. Mun on hyvä olla, mä tunnen olevani turvassa, rakastettu. 

Mut ei helvetti. Pudotus todellisuuteen sattuu taas kahta kauheammin, tiedän sen jo nyt. Kun meitä onkin kolme, hän pakenee. Mä tiedän. Ja silloin mä olen ehtinyt tottua tähän kaikkeen. Kuka mua sitten pitää kädestä, rakastaa, hoivaa? 

Tekisi mieli sanoa, että painu helvettiin jo nyt, äläkä tee tästä enää yhtään vaikeampaa, mutta ei. En mä tahdo. Tahdon, että hän on täällä, perheenä mun kanssani. Odottamassa, tukemassa. Koska hän on siinä parempi, kuin kukaan. Jos tahtoo olla. Ja hän tahtoo, vielä. En vain tiedä, kuinka kauan.

Mä en oo paha kellekään, onks se tervettä?

"Omatunto huonos kunnossa jo ennestään
Mä en oo paha kellekään
Onks se tervettä?"

Vanhat jutut pyörii mielessä. Olen liikaa yksin taas ja se kostautuu. Väsyttää, pitäis nukkua. Ajatukset ei vaan jätä mua rauhaan. Olenko mä todella se, mikä mun on sanottu olevan? Mä olen muuttunut niin helvetisti. En mä ole sellainen. Mut en mä osaa kertoa, mikä mä olen.

Olen ollut huora muiden silmissä, hyväksi käytetty omissa silmissäni. Mut on raiskattu, mä olen nähnyt paljon pahaa. Mut on jätetty yksin ja mun henkeni on pelastettu, kun mä vähiten sitä osasin toivoa. Mua on petetty, jätetty, poljettu maahan. Mä olen antanut anteeksi, mulle on annettu anteeksi. Mä olen käyttänyt liikaa alkoholia ja sitten korvannut sen huumeilla. Mä olen ollut lääkeriippuvainen ja olen sitä tavallaan kai taas. Eri tavalla kuitenkin, kuin aiemmin. Mä olen nähnyt kuolemaa, toivonut olevani itse siinä tilalla. Mä olen kävellyt katuja keskellä yötä ymmärtämättä missä edes olen ja toisinaan ymmärtänyt liikaakin. Mun on ollut niin tajuttoman paha olla. Mä olen saanut tukea. Teiltä, lähinnä. Ihan tajuttoman paljon. Teidän takianne mä olen avun piirissä vielä tänäkin päivänä, mua autetaan ja mä olen oppinut olemaan hyvä itselleni.

Mä olen Ada, 19, tuleva äiti. Siinä kaikki. Sen tarkemmin mä en osaa määritellä itseäni. Mut ehkä se riittää, toistaiseksi. Siinä on ihan tarpeeksi vastuuta.

Jos

Mä niin tahtoisin saada hänet ymmärtämään edes yhden asian. Mä tahtoisin opettaa hänelle, että menneisyydessä ei ole hyvä elää. On pakko hyväksyä se, miten asiat on nyt ja katsoa tulevaan. Korjata tekemänsä virheet tai vain yksinkertaisesti oppia elämään niiden kanssa.

Jos, jos, jos. 
Jos mä silloin olisin tehnyt toisin... 
Jos sä et olis... 
Jos, jos, jos.
Mulla olis nyt työ JOS...
Mulla olis nyt rahaa JOS...
Mä olisin nyt onnellinen JOS...

Kuinka turhauttavaa onkaan katsoa vierestä, kun toinen saamattomana makaa paikallaan päivästä toiseen, syyttelee muita omista virheistään, eikä edes yritä korjata asioita.

"JOS sä ääliö nyt nostaisit persees siitä sohvalta ja tekisit jotain tuon jossittelun sijasta, saattaisit sä joskus vielä saavuttaa tässä elämässä jotain."

1.15

Mä muistan vieläkin sen yön. Oli pimeää ja sumuista, miltei mahdotonta nähdä eteensä, vaikka katuvalot kuinka kovasti yrittivät valaista yksinäisen kulkijan tietä. Mä ajoin taas kerran yksin pimeyden keskellä, tyhjää tietä, sekuntti sekunnilta lähestyin vääjäämätöntä tuhoa. Mä tiedostin sen jo silloin, mutten ymmärtänyt, että vielä silloin mulla oli mahdollisuus paeta. Mä olisin voinut ottaa ja lähteä, hetkenä minä hyvänsä. Aivan mihin tahansa. Kadota vain, eikä ilmoittaa kenellekään mitään enää koskaan. Mä typerys kuitenkin luulin, ettei niin voisi tehdä. Vielä silloinkin mä olin autuaan tietämätön siitä, että se olisi ainoa oikea vaihtoehto. Ja silloin, kun mä vihdoin tulisin sen tietämään, olisi jo aivan liian myöhäistä.

Mä olin antanut anteeksi jo niin monet hairahdukset. Leikkinyt unohtavani, vaikken mä koskaan todella unohtanut. Aina kun mä suutelin niitä huulia, juoksivat mielessäni kaikkien niiden naisten kasvot, jotka niitä huulia olivat viimeeksi suudelleet. Toisinaan ne naiset ottivat yhteyttäkin minuun, milloin pahoitellakseen, milloin vain kylmästi kertoakseen totuuden. En mä heille koskaan ollut vihainen, mutta hänelle olin, en vain osannut kytkeä rakkautta pois päältä.

Niin tuhottoman monta kertaa mä olin hänelle huutanut, loukannut mitä pahimmilla sanoilla ja huomannut, että kerta kerralta hänen katseensa muuttuu vain tyhjemmäksi. Kerta toisensa jälkeen hän kieltää kaiken ja saa minut uskomaan, että minä olen se hullu. Se on hänen tapansa saada anteeksi, ja voi kuinka surullisen hyvin se tapa toimiikaan. 

Sinä iltana mä hain häntä kotiin taas kerran ties mistä. Ja sinä iltana taas kerran hairahduin samaan typeryyteen, kuin niin useasti aiemminkin. Ja nyt mä tiedän, että sinä iltana sillä typeryydellä oli seuraus. Luojan kiitos se seuraus ei ollut tauti, vaan se seuraus oli pieni ihmisen alku, joka sen jälkeen niin monesti sekoitti mun pääni. Sinä iltana mun sisällä alkoi kasvaa olento, joka tänään on mulle rakkaampi kuin kukaan koskaan, edes sinä. 

Se ilta johti johonkin, mihin mä en koskaan uskonut joutuvani. Vielä sinä iltana mä olin valmis katoamaan, jättämään kaiken taakseni ja sen illan jälkeen, päivä päivältä enemmän, mun on täytynyt takertua kiinni vanhaan. Tukeutua jokaiseen ihmiseen, joka mulle tukeaan tarjoaa. Mun on täytynyt ryhdistäytyä ja elää, eikä vain olla ja harhailla, haaveilla kuolemasta tai uudesta alusta. Vaikka onhan tämäkin uusi alku sinällään, aivan toisenlainen vain, kun mä luulin.

Ja toisinaan mä toivon, että mulla olisi ollut sinä iltana enemmän rohkeutta. Että mä olisin ajanut toiseen suuntaan, jättänyt sut hakematta ja kadonnut. En mä kuitenkaan enää muuttaisi mitään, vaikka voisinkin. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.

Mustaa kahvia

Tiistaina pieni poika katsoo mua surullisin silmin ja kysyy, miksi mä en voi olla hänen äitinsä. Miksi mä en voi muuttaa heille asumaan ja miksei mun vauvani voi olla hänen veljensä. Rakastanhan mä hänen isäänsä ja nähdäänhän me vielä.

Keskiviikkona mä herään liiankin tutuista lakanoista ja itken itseni takaisin uneen. Voisipa aikaa kelata vuosia eteenpäin ja voisipa kaikki olla yksinkertaista. Yritän hyväksyä totuuksia, vaikka ne pistelevät neulojen lailla.

Torstaina etsin Otavaa taivaalta ja ikävöin kuolleita. Tahtoisin kovasti olla yksi heistä, mutta samalla elän enemmän kuin koskaan. Mun on niin paha olla, että oksettaa, mutta tiedän sen olevan ohi menevää.

Tänään yritän ymmärtää itseäni ja maailmaa. Miettiä, mitä on taas tullut tehtyä ja ketkä ovat mun kanssani vain oman etunsa takia. Otan jo toista kertaa yhteen uusien naapureiden kanssa ja kiroan koko taloyhtiön alimpaan helvettiin.

Mihin tää maailma mua oikein kuljettaa?

Paljon sä maksat?

Mä olen ostettavissa. Mulle voi tehdä kuinka pahasti tahansa, kunhan osaa miellyttää minua sen jälkeen. Mua on hakattu, petetty, raiskattu. Mulle on sanottu ilkeästi, mun itsetunto on poljettu maahan ja kaikki paska tehty monesti uudelleen. Mulla on pitkä pinna. Mä otan paljon paskaa niskaan, ennen kuin sanon, että voit painua vittuun mun elämästäni. Ja vielä senkin jälkeen mä paska annan anteeksi, kunhan vain osataan pyytää.

Kimppu kukkia ja suklaalevy, elokuvalippuja ja aneleva katse ja mä tyhmä annan "vielä yhden" mahdollisuuden. Kymmenennes "vielä yksi" peräkkäin. Näin oli Tommin kanssa aikoinaan, kunnes mä lennosta vaihdoin Lauriin olettaen saavani paremman ja näin on nyt myös Laurin kanssa. Nyt mä vain odotan sitä lentoa uuden miehen luo.

Mä en tahdo miestä. Ollenkaan. Mä en vain osaa olla yksin.

Säälittävä minä.

-

Vieläkin mä havahdun öisin kauhun tunteeseen. Puoli unessa haparoivin käsin etsin sinua viereltäni. Sänky tuntuu kylmältä ja tyhjemmältä kuin koskaan. Muistan, että et ole ollut täällä enää aikoihin. Ehdin vierittää muutaman kyyneleen lempi viinini väriselle tyynyliinalle, ennen kuin vaivun takaisin uneen. Hetkeä myöhemmin herään painajaiseen ja tyynyliinan puna on syventynyt entisestään kyynelten kasteltua siihen sydämen muotoisen jäljen.

Neljältä aamuyöllä huojun jääkaapin edessä mielessäni isän sanat "älä pidä jääkaapin ovea auki, sähköä kuluu". Juon suoraan tölkistä maitoa, melkein yhtä kylmää kuin sinun sydämesi on. Käännän radion päälle ja käperryn peittoni kanssa sohvalle.

Havahdun silloin tällöin radiosta kantautuviin ääniin, mutta jatkan katkonaista untani. Kymmeneltä havahdun puhelimen sointiin. Paramore kaikuu tyhjille seinille, en tee elettäkään vastatakseni. Olen liian väsynyt ja liian kipeä. Uudet tutkimukset lähestyvät uhkaavasti ja vakava ilmeiset lääkärit taitavat tosissaan pelätä mun halvaantuvan. En mä pelkää sellaisia. En mä pelkää mitään.

Kymmentä vaille kaksitoista mä saan itseni vaivoin pystyyn. Tarkistan kuka soitti. Et se kuitenkaan ole sinä, joten ei sillä niin väliä. Istun liian pitkään sohvalla uppoutuen musiikkiin, unohdan hoitaa päivän kiireelliset virastoasiat ja kiroan kun on jo liian myöhäistä. Huomenna sitten. 

Illalla, ennen nukkumaan menoa mä seison keskellä asuntoa. Loputon astiavuori huojuu tiskipyödillä ja -altaassa. Vaatteita ei ole kaapissa paljon nimeksikään ja lattioita ei näy vaatekasojen alta. Sinun t-paitasi roikkuu yhä oven päällä, siinä se on ollut jo liian pitkään. Lakanat pitäisi vaihtaa, mutta uskon vieläkin haistavani niissä sinun partavetesi. Ehtiihän sitä myöhemminkin. 

Juuri ennen kuin suljen silmäni, mieti kuinka ikävöinkään sinua. Oi mitä kaikkea meillä olisi voinut olla, jos kaikki olisi mennyt toisin. Suljen silmäni ja hajoan pieniksi kappaleiksi lakanoiden väliin. Huomenna on taas pakko kasata itsensä uudelleen.

Älä valita

"Aina sä vain valitat, kuinka sua sattuu."

Mulla on takana useita vuosia hermokipua, jatkuvaa vihlomista ja särkyä. Mä en muista, millaista on olla kivuton. Mä en muista, millaista on nukkua kunnolla, millaista on juosta, uida, tanssia. Mikään lääke ei vie mun kipuani pois ja se on läsnä jopa unissa. Mä herään kymmenen tunnin yöunien aikana vähintään viisi kertaa. Mä olen jatkuvasti mustelmilla, mä en jaksa kantaa kauppakassia, enkä mä pysty ottamaan vaatteita kaappieni ylähyllyiltä. Mä en saa limsapullon korkkia auki, enkä mä jaksa kävellä pitkiä matkoja.

Mä käyn erilaisissa hoidoissa ja tutkimuksissa useita kertoja viikossa, mun lääkitykseni maksaisi noin viisikymppiä viikossa, jos mä voisin sitä käyttää. Mä olen yrittänyt sinnikkäästi tehdä töitä ollakseni normaali, mutta mitään ei tapahdu. Kukaan ei tiedä syytä tälle, ei parannuskeinoa, ei sopivaa lääkitystä. Ei ole olemassa mitään keinoa päästä tästä eroon. Odotetaan vain ihmettä, joka ei ole tapahtumassa. Mä olen maksanut omasta lompakostani tuhansia euroja ja sosiaalitoimelle kustannuksia on tullut vieläkin enemmän. Kaikki raha tyhjästä, mitään ei ole tapahtunut.

Aina mä vain valitan. Mä en edes tajua, miten kukaan kehtaa sanoa niin. Jos mä kerran päivässä sanon, että hei mua sattuu, voisitko sä tehdä jutun x mun puolestani, niin sekö on valittamista? Kukaan ei edes tajua, mitä mä käyn läpi. Mä ottaisin tilalle melkein minkä tahansa muun sairauden, kunhan mun ei vaan tarvitsisi olla jatkuvasti kipeä. Mä en kuitenkaan saa valita, joten kai mä saan edes valittaa silloin tällöin?

Yksinäisyydestä

Ennen, kun mä olin yksinäinen, mulla oli tapana istua kolmelta yöllä olohuoneen lattialla, polttaa tupakkaa ja kuunnella surullista musiikkia. Mulla ei ollut ketään, kenelle soittaa, eikä ketään, kuka ymmärtäisi. Oli vain tupakka, minä ja musiikki, ja ulkopuolinen maailma tuntui kadonneen kokonaan. Mä saatoin istua siinä tunteja, polttaa ketjussa ja unohtaa olevani olemassa.

Nykyään mulla on ystäviä. Todellisia ystäviä, joiden käsiin mä luottaisin vaikka henkeni ja hekin luottavat muhun niin paljon. Vaikkei me olla tunnettu kauaa, he tietävät millainen mä olen ihmisenä ja he ovat samanlaisia mulle. Mua arvostetaan ja mä olen osa porukkaa. Mulle soitetaan, eikä mun aina tarvitse juosta perässä. Silti mä olen toisinaan yksinäinen. Etenkin sen jälkeen, kun todella sisäistin, millaiseksi mun elämäni tulee muuttumaan, mä olen alkanut taas erkaantua porukasta. Mä en voi olla riehakas teini umpijurrissa keskustassa. Mä en voi istua tupakan savussa kuuntelemassa musiikkia keskellä yötä, enkä tehdä mitään, mitä meillä on yhdessä ollut tapana tehdä. Toki mä olen mukana silloin, kun ollaan selvinpäin ja toki mua pyydetään mukaan muulloinkin, mutta en mä enää voi mennä ihan milloin tahansa. Ja se tekee musta yksinäisen.

Nyt, perjantain ja lauantain välisenä yönä, kello 1.54 mä istun yksin kotona, olohuoneen lattialla ja kirjoitan teille tätä tekstiä. Sen jälkeen mä ajattelin kirjoittaa päiväkirjaa, syödä jogurttia ja käydä nukkumaan. Ja mua jopa hieman pelottaa se, että tällainen yksinäisyys tuntuu hyvältä.

Mua ei enää ahdista istua yksin kotona kirjoittamassa, eikä mua ahdista se, että mä en ole mukana bileissä. Mä olen täällä, kotona, rauhassa. Kasvatan vatsassani jotain, mikä on kaiken tämän arvoista. Rakennan pala palalta elämääni uudelleen kokoon, täysin uudenlaisista palasista. Pian mä näen sen pikkuisen ruudulla ensimmäistä kertaa ja pian mä toivottavasti allekirjoitan paperit meidän uudesta kodista. Pian mä ostan kalusteita, hankin äitiystäviä ja alan elää sellaista elämää, jota mä en ole osannut hetki sitten edes kuvitella.

Mä en vielä tiedä, ketkä ihmiset tulevat olemaan osana sitä elämää. Mä en tiedä, ovatko mun vanhempani mukana siinä, enkä mä todellakaan tiedä, onko Lauri. Ja jos on, niin missä roolissa. Tommi on, sen mä tiedän. Ja hänen kihlattunsa myös. Nykyisistä ystävistä on muutama varma tapaus ja loput varustettuna suurella kysymysmerkillä. Päivä päivältä mä olen kuitenkin varmempi siitä, että aivan yksin mä en tule olemaan ja se tuntuu hyvältä.

Juuri niin

Alkuvuosi 2013, hän juo päärynäsiideriä tyhjässä rappukäytävässä, hymyilee mulle, eikä sano mitään. Mä istun muutamaa porrasta alempana ja etsin huoltoyhtiön puhelinnumeroa netistä. Avaimet sisällä, taas kerran. 

En mä vieläkään tiedä, miksi mä edes istuin siinä. Ei me oltu tunnettu kauaa, eikä mulla ollut mitään velvollisuutta odottaa oven avaajaa hänen kanssaan kylmässä rappukäytävässä neljältä aamuyöllä. Ja jos hänen naiseltaan olisi kysytty, mulla ei olisi edes ollut lupaa istua siinä. Mutta hänen naiseltaan ei kysytty. 

Eikä mulla koskaan ollut mitään velvollisuutta istua hänen työpaikallaankaan, mutta silti mä jostakin käsittämättömästä syystä vietin siellä enemmän aikaa, kuin kotonani. Siihen aikaan me liikuttiin aina yhdessä, vaikkei se olisikaan ollut sallittua. Mun olisi pitänyt käydä koulussa ja hänen olisi pitänyt säästää aikaansa naiselleen, mun parhaalle ystävälleni. Mut jostain syystä kaikki vain meni niin ja mä olen vieläkin helvetin onnellinen, että meni. 

Päivät kuluivat, kuukaudetkin. Hän oli yhä syvemmällä velkahelvetissä. Mä näin, kuinka häntä osoitetaan aseella ja lukemattomia kertoja mä olin alaovella vastassa poliiseja. Mä näin kuinka vaikeaa hänellä oli ja niin oli meilläkin. Silloin mä vielä luulin, ettei mikään mene, kuten on tarkoitettu, mutta nyt mä tiedän kaiken menneen tismalleen oikein. 

Mä seurasin vierestä, kun hän erosi, löysi uuden, erosi ja löysi taas uuden. Mä näin, kuinka häntä sattui kerta toisensa jälkeen. Me riideltiin, sovittiin ja erottiin "lopullisesti". On parempi olla erossa, me luultiin. Ei se sitten kuitenkaan koskaan mennyt niin. Aika kului, ystävät vaihtuivat ja hän pysyi. Kuin sitkeä tahra vaatteessa, hän ei lähtenyt edes hankaamalla.

Ja nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin, me ollaan yhä tässä. Ystävinä elämme elämiämme kumpikin omalla tahollaan. Eri puolilla Suomea ja silti läheisempinä kuin koskaan. Vaikka kaikki tuntuikin menevän kokoajan pieleen, tiedän mä nyt, että todellisuudessa kaikki meni juuri niin, kuin oli tarkoitettu.

On niin helppoo olla onnellinen

On niin helppoo olla onnellinen. Tai ainakin esittää olevansa. Totuus on usein toisenlainen.

Mä makaan yksin olohuoneen lattialla, lasken kattolautoja ja mietin elämää. Mihin suuntaan maapallo pyörii ja niin edelleen. Mä mietin, kuinka eri suuntiin me ollaan menossa ja kumpi suunta niistä on oikea. Tai ehkei oo olemassa oikeaa ja väärää, on vain oikea ja vasen.

Mä kuljen vasemmalle. Kohti loputtoman suuria silmäpusseja ja senttien venyttämistä. Vauvan tuoksua ja vastuuta. Mä kuljen kohti aikuisuutta. Ja samaan aikaan musta tuntuu, että hän taantuu vain alemmas ja alemmas. On yhä enemmän poissa, henkisesti. Fyysisesti hän on kyllä läsnä, enemmän kuin koskaan aiemmin. Mutta henkisesti hän ei ole ollut täällä enää aikoihin.

Päivä päivältä mä huomaan selvemmin sen, että me molemmat tiedetään, mihin tää johtaa. Molemmat yrittää pitää etäisyyttä. Olla fyysisesti siinä, mutta henkisesti poissa. Rakentaa itselleen suojamuuria, niin vahvaa, että sitä on mahdotonta murtaa. Päästä eroon tunteistaan, olla tuntematta enää yhtään mitään. Ja kun ne tunteet iskee pintaan, me pidetään toisiamme kädestä neljältä aamuyöllä ja kuunnellaan toisemme hengitystä. Pidätetään itkua, eikä puhuta mistään. Ajatellaan samoja asioita, vaikkei myönnetä sitä ääneen.

Tekee mieli pyytää anteeksi. Anteeksi valintaani ja sitä, mitä meille on tapahtumassa. Ja niin tekee hänenkin. Sitäkään ei myönnetä. Ja turhaa se olisikin, ei sanat meitä enää pelasta.

Kahdeksalta torstai-iltana kun me istutaan paikallisessa pizzeriassa odottamassa ruokiamme, me puhutaan siitä, kuinka hankalaa vaunuja olisi saada ovesta sisään ja kuinka raskasta olisi odottaa itkevän vauvan kanssa. Kuinka mä en varmasti tule aikoihin istumaan pizzeriassa siihen aikaan tai ylipäätään mihinkään aikaan enää. Ja perjantaina baarissa me puhutaan siitä, kuinka mä juon kolmatta tuopillista vettä ja kuinka mä en tule varmasti vuosiin juomaan mitään muuta siinä baarissa. Työntekijä onnittelee ja mä vastaan "joo". Ei sillä, ettenkö mä olisi onnellinen. Vaan sillä, että mua sattuu, kun mä tiedän, että mä tulen olemaan yksin.

Lauantaina aamulla hän puhuu edellisestä kerrasta, kun mä olin ottanut alkoholia vahvempaa. Hän kysyy, onko mulla ikävä sitä. On, mutten myönnä. Kyllä se ikävä haihtuu, mä tiedän. Mä saan tilalle jotakin parempaa, jotakin toisenlaista. Ja samana iltana mä katson, kuinka hän vetää päänsä sekaisin, hänen katseensa muuttuu ja hän on minulle niin vieras, että mua pelottaa. Mä käsken hänet autoon, ajan hänen ystäviensä luo ja pyydän pitämään huolta. Mun on mentävä pois. Mä en tahdo olla osa sitä elämää enää. Mä en tahdo niitä mielitekoja, enkä mä tahdo selvinpäin nähdä sitä ihmistä, joka hänestä kuoriutuu esille. Se sattuu mua liikaa. Mua sattuu, kun mä tiedän, mihin asiat menee mun lopullisen lähtöni jälkeen.

Nyt mä odotan sunnuntai aamua ja puhelua. Odotan, että hän kaipaa taas hellyyttä ja on oma itsensä, edes hetken. Mulla on ikävä, vaikken mä ole vielä edes lopullisesti poissa.

Runaway train

"Mä luultavasti vien sut synnyttämään ja katoan. Lopullisesti."

Mä en ymmärrä. Mun päätä sattuu, kun mä en käsitä. En, vaikka mä kuinka kovasti yritän. En käsitä, miksei hän voi yrittää meidän kanssa. Miksei hän voi tutustua lapseensa ja katsoa, kuinka kaikki lähtee sujumaan?

Hän ei ole koskaan pidellyt vauvaa, saati sitten omaa lasta. Mistä hän voi tietää jo valmiiksi vihaavansa sitä? Miksi täytyy aina olla niin helvetin negatiivinen ja ennakkoluuloinen kaikkea kohtaan? Mä vielä yritän tehdä tän helpoksi, yritän ottaa vastuun ja lupaan hoitaa kaiken yksin. Annan hänen opiskella ja tehdä töitä, mennä ja tulla. Mutta ei, pelkkä läsnä oleminen on liikaa pyydetty.

Hän ei aio olla edes päivää meidän kanssa. Hän ei tahdo nähdä omaa lastaan, tietää hänen nimeään, kuulla hänen kuulumisiaan. Ja niin helposti hän on myös valmis jättämään minut. Unohtamaan kaiken ja aloittamaan alusta jossakin muualla. Hänessä täytyy olla jokin kytkin, josta hän halutessaan kääntää rakkauden päälle tai pois, sillä en mä pystyisi toimimaan hänen tilanteessaan niin.

Mä en voi vieläkään käsittää sen miehen ajatusmaailmaa. Häntä pelottaa, sen mä ymmärrän kyllä. Mutta niin pelottaa muakin, enkä mä ole juoksemassa pakoon.

Lately

Edellisen postauksen kommentteihin mä vastaan tässä tekstissä, koska mä tiedän, että jokainen teistä ei eksy kommenttikentään ja mä tahdon teidän ymmärtävän, mistä tässä on kyse.

Mä en kirjoita nykyisin paljon. Mä en käytä nykyisin kirjoittamiseen aikaa läheskään niin paljon, kuin aiemmin. Blogi ei ole mun elämäni enää, enkä mä ole kenellekään velvollinen tekemään siitä sellaista. Nykyään mulla on oikea elämä, tekemistä, ystäviä ja sairaus, joka verottaa suuren osan mun ajastani. Mulla on ylioppilaskirjoitukset, poikaystävä, ystäviä, perhe. Mä käytän päihteitä, pidän hauskaa ja rentoudun. Mulla on kiire elää.

Se ei tarkoita sitä, etteikö tää blogi kiinnostais mua. Ei laiskinkaan. Tää blogi ja te lukijat kiinnostatte mua hurjasti. Mä tahdon kirjoittaa, mutta mulla ei juuri nyt ole aikaa siihen. Silti mä teen parhaani pitääkseni teidät kärryillä siitä, mitä mun elämässäni tapahtuu. Mä en tahdo jättää teitä miettimään, että mitäköhän mulle tapahtui. Mä tahdon kertoa jutun loppuun. Jos te kaikki ette tahdo kuunnella, mä en pakota. Joukossa kuitenkin on niitä, jotka tahtovat ja heitä varten mä olen täällä.

Mä olen siis yhdessä Laurin kanssa taas. Mä arvasin, että siinä käy niin. Hotellin lounaspöydässä istuttaessa mä otin asian puheeksi ja Lauri sanoi tahtovansa seurustella. Nyt me ollaan matkalla kotiin ja pian nähdään, kuinka arki pariskuntana lähtee sujumaan taas. Mä luulen kyllä, että asiat sujuu.

Tommin luonakin mä ehdin vierailla. Siellä on kotileikit täysillä käynnissä, pikkuvaimo asuu sukulaistensa luona ja Tommi pyörittää huushollia. Parisuhde rakoilee ja vatsa kasvaa. Mä en edes tahdo tietää, millainen katastrofi alkaa, kun lapsi pääsee tähän maailmaan sekoittamaan pakkaa. Tommilla on ikävä mua ja vastuuttomuutta, enkä mä epäile yhtään. Itsehän on tiensä valinnut.

But if I get lonely I’ma need your help

Outoa olla kotona. Mä olen viime aikoina niin ahkerasti punkannut kavereiden nurkissa, etten oikein enää muista, millaista on olla yksin. Ympäriltä puuttuu kaikki se jatkuva hälinä ja elämisen meininki ja mä jollainlailla kaipaan sitä ihan hirveästi.

Lisäksi mä vihaan tätä kämppää enemmän kuin mitään, joten tämä ei kyllä ole tällä hetkellä mitenkään ideaali paikka rentoutumiselle. Pakko se on kuitenkin täälläkin toisinaan olla, en mä voi pysyvästi muiden nurkissa asua.

Mulla on kiikarissa muutamakin loistavan oloinen asunto paremmalla sijainnilla, mutta kaikki on vielä epävarmaa. Vuokran makaminen yksin ei ole kovinkaan helppoa tällä budjetilla, eikä ensi kesän tienesteistä ole mitään takeita, joten parempi olla ottamatta turhia riskejä. Tämän asunnon vuokrasta mä selviän, mutta suuremman asunnon vuokra saattaa tuottaa vaikeuksia, mikäli rahatilanne muuttuu radikaalisti.

Jos vain olisi se toinen, jonka kanssa jakaa kulut, niin ei olisi mitään ongelmaa. Sellaista ihmistä mulla ei kuitenkaan tällä hetkellä ole, joten näillä mennään.