Lately

Edellisen postauksen kommentteihin mä vastaan tässä tekstissä, koska mä tiedän, että jokainen teistä ei eksy kommenttikentään ja mä tahdon teidän ymmärtävän, mistä tässä on kyse.

Mä en kirjoita nykyisin paljon. Mä en käytä nykyisin kirjoittamiseen aikaa läheskään niin paljon, kuin aiemmin. Blogi ei ole mun elämäni enää, enkä mä ole kenellekään velvollinen tekemään siitä sellaista. Nykyään mulla on oikea elämä, tekemistä, ystäviä ja sairaus, joka verottaa suuren osan mun ajastani. Mulla on ylioppilaskirjoitukset, poikaystävä, ystäviä, perhe. Mä käytän päihteitä, pidän hauskaa ja rentoudun. Mulla on kiire elää.

Se ei tarkoita sitä, etteikö tää blogi kiinnostais mua. Ei laiskinkaan. Tää blogi ja te lukijat kiinnostatte mua hurjasti. Mä tahdon kirjoittaa, mutta mulla ei juuri nyt ole aikaa siihen. Silti mä teen parhaani pitääkseni teidät kärryillä siitä, mitä mun elämässäni tapahtuu. Mä en tahdo jättää teitä miettimään, että mitäköhän mulle tapahtui. Mä tahdon kertoa jutun loppuun. Jos te kaikki ette tahdo kuunnella, mä en pakota. Joukossa kuitenkin on niitä, jotka tahtovat ja heitä varten mä olen täällä.

Mä olen siis yhdessä Laurin kanssa taas. Mä arvasin, että siinä käy niin. Hotellin lounaspöydässä istuttaessa mä otin asian puheeksi ja Lauri sanoi tahtovansa seurustella. Nyt me ollaan matkalla kotiin ja pian nähdään, kuinka arki pariskuntana lähtee sujumaan taas. Mä luulen kyllä, että asiat sujuu.

Tommin luonakin mä ehdin vierailla. Siellä on kotileikit täysillä käynnissä, pikkuvaimo asuu sukulaistensa luona ja Tommi pyörittää huushollia. Parisuhde rakoilee ja vatsa kasvaa. Mä en edes tahdo tietää, millainen katastrofi alkaa, kun lapsi pääsee tähän maailmaan sekoittamaan pakkaa. Tommilla on ikävä mua ja vastuuttomuutta, enkä mä epäile yhtään. Itsehän on tiensä valinnut.