Tää ei toimi näin. Lauri ryyppää ja ryyppää, päivästä toiseen. Juhlii omien kavereidensa kanssa, tanssii tyttölauman keskellä ja tarjoaa heille juomia. Vaikka hän käveleekin kotiin yksin, niin ei se silti ole reilua. Mua ei oteta mukaan, mä en ole mitään. Viina, pilvi ja naiset ovat kaikki tärkeämpiä hänelle.
Muutkin näkevät sen. He eivät käsitä, kuinka mä kestän. Kaiken muun mä kyllä siedän, mutten rakkaimpieni sääliviä katseita. Ne saavat mut ymmärtämään tilanteen todellisen laadun. Mulla ei ole mitään, mä en ole mitään. Ainakaan hänelle.
Mä soitan, anelen häntä luokseni. Taustalla kiljuvat naiset peittävät hänen äänensä ja lopulta hän lyö luurin korvaan. Mä istun yksin kotona, kuuntelen musiikkia ja yritän miettiä muuta.
Mä ihan tosissani luulin, että mun olisi vihdoin hyvä näin. Mä olin väärässä. Enemmän väärässä kuin koskaan.
Tän blogin on pakko olla feikki. Joku pitää lukikoita täysin pilkkanaan ja nauraa koneen takana, kun joku muka uskoo tän kaiken. Voiko joku oikeesti ihan tosissaan muka hakata päätään seinään sata kertaa peräjälkeen oppimatta, että se sattuu?
VastaaPoistaEi kukaan tätä usko. Ei kukaan voi tehdä omasta elämästään noin monimutkaista ja vaikeaa miesten takia. Ei tämä ole adan elämää, blogin nimen pitäisi olla Lauri ja kaikki muut miehet pyörittää adaa 6-0.
PoistaTai ehkä se joku vain nauttii kivusta. Tai kenties kivun vastapainona on jotain niin arvokasta, ettei siitä osaa päästää irti?
PoistaOlinpas pettynyt kun olit poistanut aiempaan tekstiin laittamani kommentin. Eikä se ollut edes erityisen kriittinen, kerroin vain mielipiteeni..
VastaaPoistaHyvä kun sanoit, kommentti oli itsestään ohjautunut roskapostiin, josta sen äsken palautin :)
VastaaPoista