Täytyy jaksaa

Vaik aamul väsyttäis jne...

Mä otin vähän taukoa kaikesta ja kaikista ja nyt olen ihan kunnossa. Aivot sai hetken levätä ja nyt kestän taas hetken aikaa. Vaikka mä olenkin yleisesti ottaen hirveän huono olemaa yksin (tai no, vauvan kanssa kaksistaan), niin silti mä toisinaan tarvitsen sen oman rauhan, ilman, että kukaan on valittamassa mulle kokoajan jostain asiasta ja kertomassa kuinka mun kuuluisi elää.

Pian lähestyy mun syntymäpäiväni ja silloin mun on tarkoitus lähteä ulos ja jättää pieni rakas hoitoon, kun aiemmat bilesuunnitelmat peruuntuivat. 

Eipä tänne sen kummempia tänään, hyvää tulevaa vappua teille! <3

Taiteellista paskaa, tuskan hikeä ja verisiä kyyneleitä

Ihmiset tuputtaa mulle omia periaatteitaan, kasvatusmetodejaan ja mä haistatan paskat kaikille. Mä olen takkutukkainen äiti jos mä haluan. Mä saan meikata ja kulkea ripsuhameissa, jos musta tuntuu siltä. Mä en työnnä itseäni mihinkään lokeroon vain siksi, että mä olen äiti. Mä täysimetän kuuden kuukauden ikään asti, kyllä se lapsi oppii syömään. Mä puen tytärtäni siniseen, vaikka se muka onkin poikien väri. Mä olen huono äiti, kun me ei käydä joka päivä ulkona, enkä mä edes häpeä sitä. Nukutan lapsen perhepetiin ja annan lohtua, kun hän itkee mun perääni. Tulkoon hänestä sitten vaikka liian kiintynyt muhun, mutta en mä katso, kun pieni itkee hädissään mun perääni. Mä tiedän, että mun lapsesta kasvaa hyvä näin.

Mulla on hirveä uhma päällä. Ei enää teiniuhma, vaan äitiuhma. Mä haluan näyttää kaikille, kuinka mun lapsi osaa. Kuinka mä osaan kasvattaa, kaikista ennakkoluuloista huolimatta. Mä kuuntelen kyllä neuvoja, mutten välttämättä noudata niitä. Neuvolan tädin sanat ei ole mun raamattu. Ei myöskään anopin sanat.

Ja nyt kaikki sit paheksuu mua mun selän takana. Mä teen nyt niin helvetin väärin, kun en teekkään niin, kuten 90-luvulla tehtiin.

Ajatukset semi verisii

Paskat mä silloin viikonloppuna kävin missään. En mä jaksanu. Nukuin, nukuin, nukuin.

Googlen hakusanat kuluneelta viikolta: synnytyksen jälkeinen masennus, masennus, ahdistus, depressio.

Mun on paha olla. Mä eristäydyn maailmasta, olen loppu. Niin helvetin loppu. Odotan erästä viikonloppua, jolloin vihdoin näen kaveria. Ainoaa jäljellä olevaa sellaista.

Mä voisin taas kirjoittaa paperille samat tuntemukset kuin pari vuotta sitten. Mulla ei ole ketään.

Mä taas vaellan silmät ummessa ympäriinsä, en tiedä mihin olen menossa. En tiedä kuka olen. Miten mä taas päädyin tähän...

Crazy

"Miten sulla menee?"
"Miten sä voit?"
"Jaksatko sä?"
"Onks kaikki hyvin?"

On ihan vitun hyvin.

Mä flippasin. Sekosin oikein kunnolla. Hermot petti, en vaan jaksanu enää. Ja nyt kaikki soittelee tänne ja utelee mun asioita. Miten mä nyt sillä tavalla, voi voi, hyvänen aika. Eihän niin voi sanoa, ethän sä nyt noin voi. Voin. Vittu.

Ja tekin kuitenkin ajattelette, että mitens pieni. Hän oli unessa, toisaalla silloin. Ja hänen kanssaan mulla menee hyvin. Ja Laurin kanssakin ihan ok.

Nyt mä olen eristäytynyt kaikesta. En kestä ihmisiä just nyt.

Party all night

Mun "täytyis" pian lähteä ulos. Olen sopinut aikoja sitten, että viikon päästä menen. Vauvalle tulee hoitaja koko yöksi meille tänne kotiin ja mä menen. Omaa aikaa. Mä saan olla hetken mä, ilman, että kukaan kokoajan roikkuu mussa kiinni. Ilman, että mun täytyy olla jatkuvassa valmiudessa. Mä saan rentoutua, tehdä mitä ikinä haluan. Mut kun mä en halua.

Tai haluan. Mut en. Se on mun vauva. Se tarvii mua. En mä voi olla yötä poissa. En mä voi olla ollenkaan poissa.

Kyllä mä tiedän, että ne pärjää täällä. Tuttu turvallinen ihminen on hänen kanssaan, mä voin ihan rauhassa mennä. Mut silti. Ahdistaa lähteä. Mun pieni.