Ihmiset tuputtaa mulle omia periaatteitaan, kasvatusmetodejaan ja mä haistatan paskat kaikille. Mä olen takkutukkainen äiti jos mä haluan. Mä saan meikata ja kulkea ripsuhameissa, jos musta tuntuu siltä. Mä en työnnä itseäni mihinkään lokeroon vain siksi, että mä olen äiti. Mä täysimetän kuuden kuukauden ikään asti, kyllä se lapsi oppii syömään. Mä puen tytärtäni siniseen, vaikka se muka onkin poikien väri. Mä olen huono äiti, kun me ei käydä joka päivä ulkona, enkä mä edes häpeä sitä. Nukutan lapsen perhepetiin ja annan lohtua, kun hän itkee mun perääni. Tulkoon hänestä sitten vaikka liian kiintynyt muhun, mutta en mä katso, kun pieni itkee hädissään mun perääni. Mä tiedän, että mun lapsesta kasvaa hyvä näin.
Mulla on hirveä uhma päällä. Ei enää teiniuhma, vaan äitiuhma. Mä haluan näyttää kaikille, kuinka mun lapsi osaa. Kuinka mä osaan kasvattaa, kaikista ennakkoluuloista huolimatta. Mä kuuntelen kyllä neuvoja, mutten välttämättä noudata niitä. Neuvolan tädin sanat ei ole mun raamattu. Ei myöskään anopin sanat.
Ja nyt kaikki sit paheksuu mua mun selän takana. Mä teen nyt niin helvetin väärin, kun en teekkään niin, kuten 90-luvulla tehtiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti