Pikapäivitys

Pakko oli tulla kertomaan pikaiset kuulumiset näin keskiyön jälkeisinä tunteina. Mä olen ollut tosi kiireinen nyt viimepäivinä, kun uni verottaa päivistä niin suuren osan, ettei muuta meinaa ehtiä tehdä ollenkaan. Suurin pahoinvointi on jo onneksi poissa, mutta väsymystä on senkin edestä.


Minun ja Laurin tilanne on mikä on. Molemmat tiedostavat, että tässä ollaan menossa kohti vääjäämätöntä tuhoa, mutta me vain yritetään elää hetkessä ja se sujuu yllättävän hyvin. Jotenkin mä yhä elättelen toiveita meistä kolmesta perheenä, mutta realiteetit on mulla kyllä tiedossa.


Ylioppilas musta tulee melko suurella varmuudella ja tulevaisuuden suunnitelmatkin alkavat hahmottua pikkuhiljaa.


Hyvä tästä vielä tulee.

Runaway train

"Mä luultavasti vien sut synnyttämään ja katoan. Lopullisesti."

Mä en ymmärrä. Mun päätä sattuu, kun mä en käsitä. En, vaikka mä kuinka kovasti yritän. En käsitä, miksei hän voi yrittää meidän kanssa. Miksei hän voi tutustua lapseensa ja katsoa, kuinka kaikki lähtee sujumaan?

Hän ei ole koskaan pidellyt vauvaa, saati sitten omaa lasta. Mistä hän voi tietää jo valmiiksi vihaavansa sitä? Miksi täytyy aina olla niin helvetin negatiivinen ja ennakkoluuloinen kaikkea kohtaan? Mä vielä yritän tehdä tän helpoksi, yritän ottaa vastuun ja lupaan hoitaa kaiken yksin. Annan hänen opiskella ja tehdä töitä, mennä ja tulla. Mutta ei, pelkkä läsnä oleminen on liikaa pyydetty.

Hän ei aio olla edes päivää meidän kanssa. Hän ei tahdo nähdä omaa lastaan, tietää hänen nimeään, kuulla hänen kuulumisiaan. Ja niin helposti hän on myös valmis jättämään minut. Unohtamaan kaiken ja aloittamaan alusta jossakin muualla. Hänessä täytyy olla jokin kytkin, josta hän halutessaan kääntää rakkauden päälle tai pois, sillä en mä pystyisi toimimaan hänen tilanteessaan niin.

Mä en voi vieläkään käsittää sen miehen ajatusmaailmaa. Häntä pelottaa, sen mä ymmärrän kyllä. Mutta niin pelottaa muakin, enkä mä ole juoksemassa pakoon.

Mun on tapana poiketa kahvilaan aikaa tappamaan

Mä en vieläkään tiedä mitä mä aion tehdä. Lapsen mä pidän, siitä mä olen jo miltei sata prosenttisen varma, mutta muuten tulevaisuus on hämärän peitossa. Lauri pakenee ennemmin tai myöhemmin ja mun sen jälkeinen elämä on pelkkää mustaa. Jatkanko mä täällä, aloitanko mä alusta jossakin muutalla, mitä mä teen?

Pääsenkö mä ylioppilaaksi, sujuuko raskaus hyvin, onko mulla tukiverkosto? Pitääkö Lauri muhun mitään yhteyttä, onko hän mukana päätöksissä, onko hän tukena?

Voi, kunpa mä vain voisin nähdä tulevaisuuteen.

Mua väsyttää ja oksettaa niin paljon, etten mä kykene mihinkään, Makaan kotona päivästä toiseen, Lauri on täällä toisinaan ja toisinaan mä olen yksin. Arki tuntuu ylitsepääsemättömältä, mutta samaan aikaan tulevaisuus kihelmöi vatsanpohjassa. Vaikka kaikki vaikuttaakin huonolta, uskottelen mä silti itselleni, että ihan hyvä tästä tulee. Ja niin mulle tänään psykologillakin sanottiin.

Keep movin' on

Mä sinnittelen ja sinnittelen päivästä toiseen. Yritän pitää pään kasassa, ajatella positiivisia ajatuksia ja saada edes jotain aikaan. Laurin kanssa kaikki on mutkikasta. Mä rakastan niin hirveästi, että tekee mieli painautua niin lähelle häntä, ettei ole mahdollista päästä lähemmäs. Ja samaan aikaan mua suututta niin hirveästi, että tekee mieli lyödä jokainen itsekkyyden murunen ulos hänestä.

Pikkukaveri se sinnittelee vieläkin ja mua ahdistaa myöntää, että mä alan rakastaa sitä. Jokainen pienikin pisara verta säikäyttää ja jokainen vatsan kipristys laittaa hälytyskellot soimaan.

Kaikki muuttuu, enkä mä ole varma kestänkö mä sitä. Iltaisin, kun mä käyn nukkumaan, mua pelottaa. Tulevaisuus ja nykyhetkikin hieman. Mä tahtoisin tietää, miten asiat järjestyvät ja tuleeko tästä ihan hyvä vielä. Ei auta kuin odottaa.

Sul on päämäärä, ite oon hukas

Kai se pikkukaveri siellä sinnittelee vieläkin. Mä tappelen tunteideni ja järkeni kanssa, hetkittäin tuntuu jo siltä, että pää sekoaa.

Aamulla mä seisoin puhelin kädessä, valmiina soittamaan aikaa aborttiin ja nyt mä selaan lastenvaunuja netistä. Jos Lauri olisi mun tukenani tässä, mä en epäröisi hetkeäkään, mutta hän ei ole. En mä tahdo antaa hänen mielipiteensä vaikuttaa, mutten vain tiedä, selviänkö yksin. Mutta pian hän on lähdössä joka tapauksessa. Hän on valmis jättämään mut noin vain. Mun täytyy vain valita, tahdonko mä olla yksin-yksin vaiko vauvan-kanssa-yksin.

Pari tuntia sitten mä en tahtonut olla enää laisinkaan. Puukko näytti houkuttelevalta. Pian mä kuitenkin säikähdin, mieleni teki jo soittaa hätäkeskukseen ja pyytää heitä pelastamaan mut itseltäni. Mä kuitenkin tyydyin vain lämpimään suihkuun ja voileipäkekseihin. 

Ei musta ole tähän. Mä pelkään, että valitsinpa mä mitä tahansa, se on liikaa mulle. Ja Lauri ajattelee vain, ettei voi olla mun tukena, koska silloin hän ei voisi enää pelata niin paljon pelikoneilla eikä napsia nappeja joka viikonloppu. Mä jopa sanoin, että mä en vaadi rahaa enkä loputtomasti aikaa, mä vain vaadin jonkun, jolle mä voin puhua. Se on kuitenkin liikaa pyydetty. Enkä mä tahdo anella, en enää. En mä tahdo pakottaa ketään mihinkään. Kyllä mä tiesin kokoajan, ettei hänestä ole isäksi. En mä voi odottaa sellaista mieheltä, joka tuntuu olevan henkisesti kymmenen vuotiaan tasolla.

The scars that you gave me, they made me look cool

"Sä luulit, että mä en kykene muodostamaan toimivia ystäväsuhteita lainkaan. Luulit, että mä olen kaikkien silmissä sellainen samanlainen säälittävä paskiainen, kuin mä olen sun silmissäsi. Huoletta sä esittelit mut omille ystävillesi ja kuvittelit, että mä olen vain hiljainen ja kaunis edustustyttöystävä. Joku, jonka voi aina nolata ja joku, jonka avulla sä saat itses näyttämään viisaammalta. Sä tahdoit näyttää kaikille, kuinka sulla on kaunis nainen, joka kumartuu sun etees milloin tahansa.

Sä kerroit ystävilles kaiken sen paskan, mitä sä olet mulle tehnyt mun selkäni takana. Sä puhuit musta pahaa ja luotit siihen, etten mä koskaan saa kuulla mitään. Eihän sun omat ystäväsi kääntäisi sulle selkäänsä, eihän kukaan pettäisi sun luottamusta, eihän?

Rakas, sä luulit väärin. Mä olen sun ystävies kanssa läheisempi, kuin sä olet koskaan ollut. Mä kuulen kaiken, sanasta sanaan. Mä tiedän, kuinka sä olet meidän puolivuotispäivänä käynyt lykkimässä lähikaupan myyjää ja kuinka sä olet rehvastellut pitäväs kahta naista samaan aikaan. Mä olen kuullut, kuinka sä kännipäissäs olet baarissa suudellut väkisin viereisen pöydän tyttöä ja kuinka sä olet todellisuudessa ollut yösi jossakin ihan muualla, kuin kotona. Ja rakas, mä olen myös kuullut, kuinka sä olet viime viikonloppuna yrittänyt kaataa parhaan kaverisi naista. 

Mutta rakas, tässä asiassa on myös kääntöpuoli. Mä tiedän jotain, mitä sä et tiedä. Mä tiedän, että sun paras kaverisi tietää. Mä tiedän, että ennemmin kuin sä arvaatkaan, sua sattuu. Ja vaikka mä tiedän, mä en tee asialle mitään. En tee, koska mä en enää välitä. Sä olet ansainnut sen kaiken. Kun mä vihdoin saan nähdä, kuinka sä olet se säälittävä paskiainen, joka tulee häntä koipien välissä anelemaan anteeksi antoa, mä annan sun anella. Mä olen nyt se vahva osapuoli. Mä olen se, jolla on kylmä katse ja liikaa vaatimuksia. Sä saat rakas tehdä aika helvetin kovasti töitä, jotta tästä noustaan enää koskaan."

Ps. Ei musta ehkä sittenkään tule äitiä. Taisi loppua tämä raskaus, ennen kuin edes alkoikaan, nyt ainakin vaikuttaa siltä. Ja abortin kannalle mä olen muutenkin alkanut kallistua, en mä tahdo saattaa yhtäkään viatonta ihmisraukkaa tähän pahaan maailmaan.

Closed off from love, I didn't need the pain

Sattuu liikaa. Sattuu niin vitusti liikaa, etten mä kestä.

Mua vaan oksettaa ja oksettaa, päivästä toiseen. Lauriakin, eri syistä tosin. Putki on päällä taas ja mä seuraan kaikkea vierestä selvinpäin. Yritän saada rahat riittämään tarvittaviin vitamiineihin ja ruokaankin vielä. Mä syön kuin porsas. Ja näytänkin pian siltä. Rinnat ovat turvonneet miltei kaksi kokoa suuremmiksi ja tavallisesti niin litteä vatsa pömpöttää jo nyt häiritsevän paljon.

Humalassa Lauri avautuu, kuinka hän ei tahdo lasta, eikä hän ole isä. Seuraavalla hetkellä hän hehkuttaa kaikille, kuinka me ollaan etsitty yhteistä kotia ja kaikki on helvetin hienoa. Heti kun mun silmäni välttää, puristaa hän huoneen kauneimman naisen persettä ja vinkkaa silmää.

Mun mieleni tekisi sanoa, ettei mun lapseni tarvitse tuollaista isää ja etten minä tarvitse tuollaista miestä, mutta en mä voi sanoa niin. En mä osaa elää ilmankaan. Mä olen niin tottunut ottamaan paskaa niskaani, että kaikki menee täysin ohi silmien.

Läheisimmät ystävät kannustaa ja tsemppaa mua, suunnittelee yhteisiä vauvanvaateostoksia ja kuinka me yhdessä lähdetään Helsinkiin ostamaan hienot vaunut "pikku-Laurille". Jätkätkin on täysin mukana kaikessa, mikä on musta ihanaa. He näkevät kuitenkin vain hymyilevän pikkuisen ja ihanan vauva arjen, mutta mun mielessäni kummittelee se toinen, todellisempi todellisuus.

Ultra-aika tuli postissa eilen. Mä ehdin jo kolmannentoista viikon puolelle, ennen kuin pääsen ultraan. Siinä vaiheessa kaikki on lopullista, eikä pakotietä ole. Vaikka mä olenkin jo varma päätöksestäni, kummittelee Laurin mielipide silti jossakin syvällä alitajunnassa.

Mä olen niin uskomattoman väsynyt, etten edes muista milloin olisin viimeeksi ollut näin pahasti unen tarpeessa.

Brave

Jostakin syvältä mun sisältäni on kammennut tiensä esille helvetin sisukas ja päättäväinen nainen. Mä en enää jaksa välittää paskaakaan muiden mielipiteistä tai uhkailuista. Tää on mun elämäni ja mikäli se ei heille kelpaa, mä en tarvitse heitä osalliseksi siihen. Tämä on mun lapseni, eikä kukaan vie sitä pois multa.

Lauri jojoilee edes takaisin, eikä tiedä ollako vai eikö olla. Hetkittäin hän selaa innoissaan vuokra-asuntoja päivän lehdestä ja heti seuraavalla hetkellä hän pyytää mua lähtemään ja jää yksin murjottamaan sohvan nurkkaan. Mut kyllä mä ymmärrän, ei tää ole mullekaan sen helpompaa. Vieläkin mä jaksan elätellä toiveita siitä, että meistä tulee vielä helvetin hyvä perhe, mutta sen näkee sitten aikanaan.

Tänään mä lähden moikkaamaan sukulaisia parin sadan kilometrin päähän ja palaan huomenna. Pakko päästä vähän tyhjentämään päätä ennen viimeisiä ylioppilaskirjoituksia. Perjantai ja maanantai vielä edessä ja sitten se on vihdoin siinä.

Älä muista pahalla

Mun ja Laurin suhde on tässä. Meidän väliin on tullut jotain niin lopullista, ettei me päästä sen yli eikä ympäri - meidän vauva. Lauri roikkuu matkassa niin pitkään kuin tahtoo ja häipyy kun häipyy. Kivuliasta, mutta totta. Ja jokainen päivä, jonka mä hänen kanssaan saan, on mulle arvokas.

Mä rakastan, mä olen aina rakastanut. Ja mä tiedän, että jossain syvällä sisimmässään hänkin tekee niin. Ei vain tarpeeksi. Liian moni asia menee minun edelleni ja vauva on hänelle liian suuri este. Ja vaikka mä kuinka kovasti häntä rakastankin, en mä pysty tekemään aborttia hänen takiaan.

Mun täytyy valita elämäni rakkauden ja ensimmäisen lapseni väliltä ja mä voin kertoa, ettei mikään ole koskaan sattunut niin paljon. Hetkittäin mä jo ajattelen, että olisi vain helpompaa hypätä sillalta tai jäädä junan alle, se olisi helpointa kaikkien kannalta. Mut en mä luovuta, ei mulla ole koskaan ollut tapana tehdä niin. Mä tahdon katsoa jokaisen kortin.

Mä en ymmärrä, miksi Lauri ei voi edes yrittää. Mä en vaadi mitään, en yhtään mitään. Olen valmis hoitamaan koko lapsen yksin, kunhan hän vain olisi rinnalla edes henkisenä tukena, mutta ei. Mä en tajua, mitä hän siinä häviää. Hän on kuitenkin valintansa tehnyt ja niin olen minäkin. Nyt on vain ajan kysymys, milloin meidän juttumme on tässä, lopullisesti.

Huomenna mun täytyisi kirjoittaa ylioppilaaksi taas. Ajatukset on kyllä nyt jossain aivan muualla, saa nähdä mitä siitäkin tulee.

Taisin suunnan kadottaa

Tänään (tai siis eilen) mä olen selvitellyt asioita, soitellut sinne ja tänne ja yrittänyt saada ajatuksia kasaan. Kyllä tää tästä alkaa selkiytyä, mutten mä silti ole vieläkään varma mistään. Eikä tunnu olevan Laurikaan, hän vaikuttaa jopa sekaisemmalta kuin minä.

Me otetaan nyt vähän taukoa toisistamme ja mietitään asioita kumpikin tahoillamme. En mä tahdo pakottaa häntä mihinkään, mutten myöskään anna hänen päätöksensä vaikuttaa liikaa mun mietteisiini.

Paska tilanne, jos suoraan sanotaan. Myöhäistä itkeä, kun on paskat housuissa.

Expecting

Hiljaista pitelee. Johtuu suurimmilta osin siitä, että mulla on elämäni suurin kriisi menossa.


7+2 ja niin edelleen.


Mä ehkä sekoan. Mitä mä teen, mitä mä teen? Muutama viikko aikaa päättää. Mä tarvitsisin vuosia tehdäkseni tällaisen päätöksen. Mä tahdon sen. Hän ei.