Closed off from love, I didn't need the pain

Sattuu liikaa. Sattuu niin vitusti liikaa, etten mä kestä.

Mua vaan oksettaa ja oksettaa, päivästä toiseen. Lauriakin, eri syistä tosin. Putki on päällä taas ja mä seuraan kaikkea vierestä selvinpäin. Yritän saada rahat riittämään tarvittaviin vitamiineihin ja ruokaankin vielä. Mä syön kuin porsas. Ja näytänkin pian siltä. Rinnat ovat turvonneet miltei kaksi kokoa suuremmiksi ja tavallisesti niin litteä vatsa pömpöttää jo nyt häiritsevän paljon.

Humalassa Lauri avautuu, kuinka hän ei tahdo lasta, eikä hän ole isä. Seuraavalla hetkellä hän hehkuttaa kaikille, kuinka me ollaan etsitty yhteistä kotia ja kaikki on helvetin hienoa. Heti kun mun silmäni välttää, puristaa hän huoneen kauneimman naisen persettä ja vinkkaa silmää.

Mun mieleni tekisi sanoa, ettei mun lapseni tarvitse tuollaista isää ja etten minä tarvitse tuollaista miestä, mutta en mä voi sanoa niin. En mä osaa elää ilmankaan. Mä olen niin tottunut ottamaan paskaa niskaani, että kaikki menee täysin ohi silmien.

Läheisimmät ystävät kannustaa ja tsemppaa mua, suunnittelee yhteisiä vauvanvaateostoksia ja kuinka me yhdessä lähdetään Helsinkiin ostamaan hienot vaunut "pikku-Laurille". Jätkätkin on täysin mukana kaikessa, mikä on musta ihanaa. He näkevät kuitenkin vain hymyilevän pikkuisen ja ihanan vauva arjen, mutta mun mielessäni kummittelee se toinen, todellisempi todellisuus.

Ultra-aika tuli postissa eilen. Mä ehdin jo kolmannentoista viikon puolelle, ennen kuin pääsen ultraan. Siinä vaiheessa kaikki on lopullista, eikä pakotietä ole. Vaikka mä olenkin jo varma päätöksestäni, kummittelee Laurin mielipide silti jossakin syvällä alitajunnassa.

Mä olen niin uskomattoman väsynyt, etten edes muista milloin olisin viimeeksi ollut näin pahasti unen tarpeessa.