Valmistunut

Tällä hetkellä mä seison koulun salissa viimeistä kertaa, painan lakin päähäni ja lähden juhlimaan rakkaimpieni kanssa. Mä olen saavuttanut suurimman asian tähän astisessa elämässäni. Vaikken mä koskaan uskonut tämän päivän koittavan, niin tänään mä voin vihdoin sanoa olevani ylioppilas. Onnea minä ja muut valmistuneet!

Sairaalassa, taas

Täällä sitä ollaan, sairaalan valkoisissa lakanoissa taas kerran. Kun en kerran osaa levätä kotona, niin täytyy se tehdä täällä, vaikka väkisin. Tippa käteen ja lehti kouraan, eikä auta kuin makoilla. Tutkimuksia tutkimusten perään ja silti mitään ei koskaan selviä.

Selvää lihasheikkoutta kaikissa raajoissa, selittämättömiä särkyjä ja sen sellaista. Vauva sentään on kunnossa. Pyörätuoli kulkee ja kahvion pulla on hyvää. Palataan paremmilla uutisilla, toivottavasti.

Paljon sä maksat?

Mä olen ostettavissa. Mulle voi tehdä kuinka pahasti tahansa, kunhan osaa miellyttää minua sen jälkeen. Mua on hakattu, petetty, raiskattu. Mulle on sanottu ilkeästi, mun itsetunto on poljettu maahan ja kaikki paska tehty monesti uudelleen. Mulla on pitkä pinna. Mä otan paljon paskaa niskaan, ennen kuin sanon, että voit painua vittuun mun elämästäni. Ja vielä senkin jälkeen mä paska annan anteeksi, kunhan vain osataan pyytää.

Kimppu kukkia ja suklaalevy, elokuvalippuja ja aneleva katse ja mä tyhmä annan "vielä yhden" mahdollisuuden. Kymmenennes "vielä yksi" peräkkäin. Näin oli Tommin kanssa aikoinaan, kunnes mä lennosta vaihdoin Lauriin olettaen saavani paremman ja näin on nyt myös Laurin kanssa. Nyt mä vain odotan sitä lentoa uuden miehen luo.

Mä en tahdo miestä. Ollenkaan. Mä en vain osaa olla yksin.

Säälittävä minä.

The worst things in life come free to us

Mä olen kymmeniä kertoja aloittanut kirjoittamaan teille tekstiä sanoilla "mä olen". En mä vain enää edes tiedä, mitä mä olen. Väsynyt. Raskaana. Loppu. 19-vuotias. Petetty. Uuden alussa. Saamaton. Pelkuri. Laiska. Jotain niistä. Tai kaikkia.

Musta tuntuu kuin mä olisin jalkapallo. Mua potkitaan sinne tänne ja joka kerta sattuu ihan yhtä paljon. Edes joskus elämä voisi olla tasaista ja mukavaa, kuten muilla ihmisillä. Hormonit heittelee ja mä sekoan uuden vartaloni kanssa. Viikkoja on kasassa kokoajan vain enemmän ja enemmän ja mua pelottaa.

Mä olen ilmeisesti vihdoin saamassa jonkinlaisen diagnoosin ja syyn kaikille ongelmilleni. Helpottaisi edes vähän tietää, että jotain on oikeasti vialla, enkä mä ole vain hullu. Tällä hetkellä mun viikkoni koostuvat psykologikäynneistä, nuorisotyöntekijän tapaamisista, neuvolavierailuista, lääkäreistä, fysioterapioista, kuntoutuksista ja ties mistä. Olisi ihan mukavaa joskus elää tavallistakin arkea, eikä aina olla miettimässä, että minkä alan ammattilasta mun täytyy tänään tavata.

Tommistakin on vihdoin tullut isä. En malta odottaa pääseväni tapaamaan lasta, mutta tämän hetkinen rahatilanne ei ole kovinkaan suotuisa. Ja täytyy mun antaa heille ensin aikaa sopeutua kaikkeen uuteen, ennen kuin tungen nokkineni heidän luokseen.

Ylioppilasjuhlien järjestelyt painavat niskaan ja rahat ovat lopussa. Kutsut on lähetetty, enkä mä todellakaan tahdo nähdä kaikkia niitä ihmisiä. Mun vatsa tulee olemaan niin iso shokki kaikille, että voin vain kuvitella, kuinka suuri häly koko jutusta syntyy.

I did it

Se yksi ihminen pitää mut järjissäni. Saa mut uskomaan huomiseen ja jaksamaan kaiken paskan. Se yksi ihminen on tullut mun elämääni vasta alle vuosi sitten, mutta silti mä luotan häneen enemmän kuin kehenkään muuhun. Hänen kanssaan mun on hyvä olla ja hänen kanssaan mä olen turvassa. Mun täytyy jarrutella, etten ihastu ja silti unissani myönnän tunteet itselleni. Nyt ei kuitenkaan ole sen aika. Eikä hänkään sitä tahdo, ei tässä tilanteessa.

Hän on käynyt jo läpi kaiken tämän ja suoriutunut kohtalaisesti. Hän tietää millaista kaikki tulee olemaan ja on silti minun tukenani. Ja sitä mä arvostan enemmän kuin mitään.

Kaiken hässäkän keskellä mun nimeni lukee lehdessä valmistuneiden kohdalla. Mä tein sen epäilyistä huolimatta.

Betonilähiöt

Revin ja riehun, pistän tavarat palasiksi. Heitän lautaset seinään ja potkin reiän oveen. Sä roikut mun kädessä ja yrität saada mut muuttamaan mieleni.
"Antaisit anteeks, antaisit vielä anteeks."
Seuraavana kyytiä saavat olohuoneen verhot ja kukkamaljakko. Se kaikki on vain materiaa, turhaa paskaa jolla mä olen yrittänyt tehdä itseäni iloiseksi. Sen alle mä olen peittänyt kaiken paskan, unohtanut todellisuuden ja uponnut ruusujen tuoksuun. Se on ohi nyt.
Miksi juuri hän? Miksi? Kenen tahansa muun kanssa mä olisin sen voinut ymmärtää, mutta hänen kanssaan sä menit sänkyyn vain satuttaakses mua. Ansaitsetko sä mielestäs vielä kolmannen mahdollisuuden? Mun mielestä et ja se on ainoa asia millä on merkitystä.
Mä olen se itsekäs ämmä joksi sä olet mua kokoajan haukkunut. Mä en ajattele enää sua enkä ketään muutakaan.
Lyön oven kiinni perässäni enkä palaa enää koskaan. Niin monesti mä olen tehnyt sen virheen, mutta en enää.




Seuraavana iltana mä istun taloyhtiön tuuletusparvekkeella. Viillän syvän viillon ranteeseen ja ajattelen sua. Vieläkin mä paska teen näin itselleni sun takias.

New start

Mulla ei vieläkään ole toimivaa nettiyhteyttä, joten kirjoittaminen on mitä on. Pää on kuitenkin niin täynnä ajatuksia, että räjähdän jos en saa kirjoittaa.
Asun uudessa kodissa, uudessa paikassa, uusien ystävien lähellä. Valmistun pian koulusta, täytän 19 ja aloitan alusta. Lauri on ymmärtänyt mitä on menettämässä ja roikkuu kiinni kuin takiainen. Silittelee vauvavatsaa ja suunnittelee tulevaisuutta. Todellisuus on tavoittanut vihdoin hänetkin. Mä olen kylmä ja tunteeton, välttelen katsetta ja annan suudella vain poskelle.
Jokainen päivä tuntuu samanlaiselta ja uusi koti meinaa vangita minut sisäänsä. En millään jaksaisi pestä pyykkiä, saati sitten käydä kaupassa. Paniikkikohtaukset ovat lisääntyneet ja kasvava vatsa tuo niitä lisää tullessaan. Tommi on huolissaan ja mä vakuuttelen sen olevan turhaa. Kaikki on turhaa. Ei mua voida enää pelastaa.

Elossa

Liian pitkä tauko, liikaa kerrottavaa. Kaikki muuttuu, pakenen vanhaa ja yritän rakentaa uutta. Luulen tuntevani vauvan liikkeet silloin tällöin ja minua pelottaa. Mä olen niin yksin. Me ollaan niin yksin.


Näin on kuitenkin ihan hyvä. Pakko olla.


Palataan pidemmillä jutuilla ihan pian, mä lupaan. Heti kun kaaos hellittää.

Älä pelkää maailmaa

Pitkästä aikaa linjoilla.

Viikko neljätoista on meneillään ja mua pelottaa. Paniikissa mä päätin paeta, ei tästä tule mitään täällä. Pakkaan tavarani ja lähden, en kauas, mutta pois silti. Pakko saada aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä. Menneisyys kummittelee liikaa, koputtaa ovelle iltaisin ja pyytää päästä sisään. Mä en anna sen satuttaa mua enää. Heitän muistot roskiin ja pyyhin kaiken mielestäni. Muuten mä en saa itseäni kasaan koskaan.

Mä olen kipeämpikin kuin aikoihin. Mua väsyttää, uuvuttaa, sattuu. Mä en saa nukutuksi, eikä ruoka maistu vieläkään.
"Noin alhainen paino ei ole hyväksi sinulle eikä sikiölle."
Kyllä mä sen tiedän, lopettakaa sen jatkuva toistelu. Mä yritän, yritän niin helvetin lujaa.

Kokoajan täytyy ravata siellä ja täällä kirjoittamassa nimeään papereihin, kertomassa tarinaansa uudelleen ja uudelleen. Ne piikittävät ja lääkitsevät mua, ne venyttävät ja kääntelevät, taivuttavat ja tökkivät.
"Arvioi sitä ja tätä asteikolla yhdestä kymmeneen."
"Seitsemän", sanon kerta toisensa jälkeen. Niin se on ollut jo vuosia. Lakatkaa kyselemästä, kyllä mä kerron kun asia muuttuu. Ei se muutu kuitenkaan koskaan.

Psykologi hymyilee lohduttavasti ja sanoo asioiden muuttuvan paremmaksi vielä. Ei, älkää luulko niin. Mä tein jo ratkaisevan virheen. Mulla oli pulma, johon oli vain vääriä ratkaisuja.