Pitkästä aikaa linjoilla.
Viikko neljätoista on meneillään ja mua pelottaa. Paniikissa mä päätin paeta, ei tästä tule mitään täällä. Pakkaan tavarani ja lähden, en kauas, mutta pois silti. Pakko saada aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä. Menneisyys kummittelee liikaa, koputtaa ovelle iltaisin ja pyytää päästä sisään. Mä en anna sen satuttaa mua enää. Heitän muistot roskiin ja pyyhin kaiken mielestäni. Muuten mä en saa itseäni kasaan koskaan.
Mä olen kipeämpikin kuin aikoihin. Mua väsyttää, uuvuttaa, sattuu. Mä en saa nukutuksi, eikä ruoka maistu vieläkään.
"Noin alhainen paino ei ole hyväksi sinulle eikä sikiölle."
Kyllä mä sen tiedän, lopettakaa sen jatkuva toistelu. Mä yritän, yritän niin helvetin lujaa.
Kokoajan täytyy ravata siellä ja täällä kirjoittamassa nimeään papereihin, kertomassa tarinaansa uudelleen ja uudelleen. Ne piikittävät ja lääkitsevät mua, ne venyttävät ja kääntelevät, taivuttavat ja tökkivät.
"Arvioi sitä ja tätä asteikolla yhdestä kymmeneen."
"Seitsemän", sanon kerta toisensa jälkeen. Niin se on ollut jo vuosia. Lakatkaa kyselemästä, kyllä mä kerron kun asia muuttuu. Ei se muutu kuitenkaan koskaan.
Psykologi hymyilee lohduttavasti ja sanoo asioiden muuttuvan paremmaksi vielä. Ei, älkää luulko niin. Mä tein jo ratkaisevan virheen. Mulla oli pulma, johon oli vain vääriä ratkaisuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti